Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Tadikko – tyylipiirteitä tunkiolla > Ikäkysymyksiä

Johdanto
Mihin tadikkoa tarvittiin?
Hahmo ja yksityiskohdat

Ikäkysymyksiä
Lannankäsittelyväline ja sukupuoli
Uskomusperinne ja symbolismi
Nimitykset
Lähteet

Ikäkysymyksiä

Kumpi on vanhempi, tadikko vai lapio?
Vanhimmat tunnetut tadikot ovat Kiinasta sikäläiseltä pronssikaudelta. Pohjois-Eurooppa tuli tuntemaan jonkinlaisen sonnanluontivälineen ilmeisesti viimeistään pronssi- ja rautakauden vaihteessa eli noin 500 eKr. Ilmaston viileneminen lienee tuolloin pakottanut karjanhoitajan ottamaan elikkonsa talveksi laitumelta alkeelliseen suojaan ja järjestämään niille talviruokinnan. Eläinten allensa laskemat jätökset oli korjattava ajoittain pois. Vanhimmissa säilyneissä kirjallisissa lähteissä, keskiajan laeissa, puhutaankin sonnan ulosajosta.

Pohjolan vanhin konkreettinen todiste tadikosta kuuluu siihen runsaaseen jäämistöön, joka annettiin norjalaisen prinsessan Osan (~Åsa) mukaan kun tämä haudattiin komeassa viikinkiveneessä 900-luvun puolivälissä ja peitettiin maakummulla. Paikka tunnetaan nimellä Oseberg. Prinsessan tadikko muistuttaa ääriviivoiltaan lapiota, jonka lapaan on uurrettu syvä pyöreäpohjainen lovi. (Kuva 13) Varren ja lavan yhtymäkohtaan koverrettiin pitkittäissuuntainen kahva. Latteat haarat ovat päistään tylpät ja raudoittamattomat. Varsi on suora ja poikkileikkaukseltaan pyöreä. Esine on metrin mittainen.

Kuvat 14–18. Osebergin viikinkiaikaiseen venehautaukseen sisältynyt tadikko (Visted&Stigum 1951, 154–155); äyskärimäinen keskiaikainen sontalapio (Stavanger Museums Årshefte 1906–1908, 30); alakahvallinen norjalainen tadikko (Visted&Stigum 1951, 154–155); sontalapio Kuusamosta (Kortesalmi 1975, kuva 79); J. H. Ekmanin piirros kajaanilaisesta suoraolkaisesta tadikosta (Grotenfelt 1899, 306).

Norjan Rogalannista on saatu talteen maalöytönä myös keskiaikaisen esineen katkelma, joka on tulkittu lapioksi tai lyhyestä varresta - esineen kokonaispituus on vain 63 cm - päätellen ehkä paremminkin reunattomaksi äyskäriksi (Kuva 14). Esine muistuttaa Osebergin tadikkoa pitkittäissuuntaisen kädensijansa puolesta. Alhaalle sijoitettu kahva on siis ollut tadikon ja lapion yhteinen piirre. Alakahvallinen puutadikko pysyi käytössä Norjassa paikoin 1890-luvulle, joskaan ei missään enää yleisenä (Kuva 15). Alakäden kahva on tehty Norjassa myös uudempaa tyyppiä edustaviin tadikoihin. Sellainen on esimerkiksi Setesdalenista peräisin olevassa kolmehaaraisessa tadikossa, jossa keskipiikki on suoraa kahvattoman varren jatketta ja kaarevat sivupiikit kiinnittyvät yläpäistään nauloilla varteen ilman poikittaista yhdistepienaa. Haaroja tukee keskikohdalta niiden läpi kulkeva ja paikoilleen naulattu poikkipiena. Kädensijana toimii ulommaisia haaroja olan kohdalta yhdistävä puukaari. Tällaisen kolmipiikkisen tadikon voidaan katsoa olevan vanhan puun haarasta valmistetun ja uudemman yhdistetyn kolmihaaraisen tadikon risteytymä tai välimuoto. Muistumaa ensiksi mainitusta perinteestä on tadikon kaareva- tai viisto-olkaisuus ja kenties myös varsinaisen yläkahvan puute, jälkimmäistä perinnettä ilmentävät kolmihaarisuus sekä kokoaminen useammasta osasta. Lapioissa alakahva on säilynyt nostoa helpottavana lisänä tadikkoja yleisemmin ja laajemmalti. Sen levinneisyysalue käsittää Norjassa Vestlandetin, Ruotsissa Jämtlannin, Ångermanlannin ja Helsinglannin, meillä Ahvenanmaan ja Varsinais-Suomen. Alakahvallisuus säilyi siis katkeamattomana perinteenä viikinkiajalta 1900-luvun taitteeseen.

Myös suomalainen lannakäsittelyesineistö liittää yhteen lapion ja tadikon. Ainakin Lounais-Hämeessä ja Pohjois-Karjalassa lannan luontiin käytettyä lapiota nimitettiin talikoksi . Monissa tapauksissa lannanluontiväline olikin ilmeisesti lapion muotoinen, mutta toisaalta hankomaistakin työkalua nimitettiin toisinaan lapioksi. Savosta Pielavedeltä kerrotaan taikon olevan lapio, jossa on piit, ja Satakuntaan lukeutuvasta Lempäälästä kirjotetaan, että tadikko on ”puusta tehty lapio, jolla levitettiin lantaa; aiemmin varustettu kahdella rautaisella piikillä, sittemmin kolmella.” Kuinka tämä nimitysten horjunta on selitettävissä?

Vaikka karjanhoito olisi ollut seudun tärkein maatalouselinkeino, ei tadikkoa kaikin paikoin näytä silti vanhastaan käytetyn. Muhokselta kerrotaan vuonna 1935 että "puisia tadikkoja (taikkoja) ei käytetä, mutta puulapiota käytetään seudulla navetassa yleisesti". Tiedonantajaa on tosin saattanut ohjata kysymys materiaalista: ilmoitetaan, että puutadikoita ei käytetä, mutta ei sanota käytetäänkö mahdollisesti rautatadikoita. Muiden tietojen perusteella niitä onkin ollut noilla seuduilla tuolloin jo yleisesti käytössä. Mielenkiintoista on kuitenkin havaita, että navettatyökaluna on ollut puulapio. Näyttääkin siltä, että vilja-Suomea pohjoisempana lapio oli pitkään ainoa lannankäsittelyväline. Kuusamon museossa säilytettävä Henna Kurtin vuonna 1920 havupuusta veistämä työkalu osoittaa minkälainen tämä sontalapio oli. Kahva levenee tasaisesti yläpäätä kohti lavaksi, jossa on alla vulsti pitävän otteen saantia helpottamassa. Pesä, johon taakka laitetaan, on tavallisen lapion vastaavaa huomattavasti pitempi. (Kuva 16).

Tilanne oli samanlainen läntisissä naapurimaissamme. William Snell kertoo 1800-luvun loppukymmenien oloista Ruotsin Pajalasta, ettei tadikkoja ollut vielä tuohon aikaan paikkakunnalla. Niin ikään Ylä-Taalaissa käytettiin Levanderin mukaan lannan lastauksessa kaarevavartista ja vino-olkaista, reunoiltaan raudoitettua lapiota sekä 4-5 rautaisella piikillä varustettua kuokkamaista sontakouraa. Morassa ja Taalaissa (Sollerössä) lyhytvartista puulapiota skovelia tai dreträkaa käytettiin sontakihvelinä, jonka alalaitaa vahvisti toisinaan raudoitus. Tämä airomainen dyngräka säilytti erikoisfunktionsa pitkään. Norjassa puulapiota hyödynnettiin paikoin (Rana, Saltdalen, Nordland) ainoana sonnankäsittelyvälineenä kunnes rautatadikot syrjäyttivät sen. Puutadikosta ei noilla seuduilla tiedetty mitään, vaikka sellainen oli ollut käytössä hiukan etelämpänä jo tuhat vuotta! Hilmar Stigum onkin huomauttanut, että taitoa ja materiaalia olisi ollut kyllin, mutta suuri idea puuttui. Toisaalta lapio pysyi tadikon ja sontakouran rinnalla lannan käsittelyvälineenä koko sen ajan, jolta meillä on tietoja käytettävissämme. Norjassa puulapio palveli ennen muuta pellolla tapahtunutta lannan käsittelyä.

Kuva 19. Lannan ajoa ja levitystä 1500-luvulla. – Grotenfelt 1899, 18.

Lapioon tadikon mahdollisena alkulähteenä viittasi jo Gösta Grotenfelt esitellessään väitöskirjassaan Kajaanin pitäjästä lähetettyä kaksihaaraisen tadikon piirrosta (Kuva 17). Suoraolkaisesta ja -teräisestä puulapiosta saatiin vahva tadikko leikkaamalla lapaan teräväkärkinen lovi ja raudoittamalla kärjet. Tadikon ja lapion yhdistää toisiinsa myös aineistoon sisältyvä esimerkki eräänlaisesta tadikon ja lapion välimuodosta. Pyöreäolkainen pesä on lävitetty pystysuuntaisella kapealla reiällä. Avaamalla työvälineen alapää syntyisi eräs yleisimmistä tadikkomuodoistamme. Joidenkin tadikoiden kynnet ovat puolestaan niin leveät, että pesästä muodostuu lähes lapiomainen.

Kaksipiikkisestä kuusipiikkiseen
Vuonna 1555 ilmestyneeseen Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiaan sisältyy kuva, jossa kaksi miestä levittää pellolle ajetusta kasasta sontaa saralle kolmipiikkisellä tadikolla. (Kuva 18) Tadikot ovat rautateräisiä mikäli johtopäätöksen voi vetää varteen piirretystä poikkiviivasta sekä siitä, että laitimmaiset haarat eivät jatku poikkipienan yläpuolelle ja viimeksi mainittujakin on vain yksi. Grotenfeltin mukaan esitys vastannee ainakin maamme ruotsinkielisen väestön tuohon aikaan käyttämiä menetelmiä.

Epäilemättä rautatadikko on puutadikkoa nuorempi. Axel Stensberg mainitsee Tanskasta keskiajalta rautaiset työvälineet greb ja fork, mutta niitä näyttää ainakin pääasiallisesti käytetyn heinien käsittelyssä. Ruotsissa metallisen tadikon läpimurto tapahtuu epäilemättä vasta keskiajan jälkeen. Rautatadikon myöhäinen käyttööntulo kuvastuu oivallisesti merikarvialaisessa sanonnassa ”ei ollu apteekkii, ei autoja, ei rautatadikkoo”, jossa tadikon yleistyminen on kytketty maassamme vasta 1900-luvun alkukymmenillä omaksuttuihin ilmiöihin ellei harvoja kaupunkiapteekkeja oteta lukuun.

Vuosiluvulla merkityistä ja siten valmistus- ja käyttämisiältään varmoista kaksihaaraisista puutadikoista vanhimmat ovat vuosilta 1717 ja 1774. Ne edustavat samalla kaikkein vanhinta meikäläistä todennettavaa tadikkojen käyttöaikaa, sillä kaikki muut ajoitustiedot perustuvat kielihistoriaan ja nuorempaan muistitietoon. Valtaosa käyttöaikatiedoista sattuu 1870- ja 1890-lukujen väliin. Tämä johtunee aineistosta: Sanastaja-lehden kysely toimeenpantiin1920-luvun lopulla, joten vastaajien enemmistön varhaisimmat muistikuvat lienevät ulottuneet noin 40-50 vuotta taaksepäin eli juuri 1870-80-lukujen tietämiin. Kaksipiikkisen puutadikon historian voidaan siis todeta ulottuvan maassamme vallitsevana muotona varmasti 1700-luvun alusta 1880-luvulle jolloin tehokkaammat tyypit alkavat syrjäyttää sitä. Yleinen se näyttää olleen 1900-luvun taitteeseen asti ja pysyneen käytössä paikoin 1920-luvun lopulle.

Tutkimuksen hyvin tavoittamana aikana eli 1800-luvun jälkipuolelta lähtien samallakin paikkakunnalla on ollut käytössä yhtäaikaisesti useampia tadikkotyyppejä. Satakunnasta ja Etelä-Hämeestä mainitaan, että kaikki tadikot olivat siellä vielä 1870-luvulla, hakosonnan valta-aikana, joko yhdestä puusta veistettyjä kaksihaaraisia tai useammasta osasta liitoksin koottuja kolmihaaraisia.

Uusien mallien omaksuminen ei ollut yksioikoista. Karjalan kannaksella oli monessa talossa vuoden 1860 paikkeilla kaksihaarainen puinen taehanko, mutta pian ne katosivat kolmihaaraisten rautakyntisten tieltä. Pohjois-Karjalassa lantatadikot olivat Onni Koposen mukaan aluksi luonnonhankoja eli oksasorppaisia. Sitten tehtiin nikkarityönä useammasta puupalasta liittäen 2-3-sorppaisia lannankäsittelyvälineitä. Sorppiin ”kasvoi” yhä pitenevä rautakynsi kunnes työkalu muuttui kolmihaaraiseksi rautakaluksi. Pielisjärvellä aiempi kolmisorppainen puinen tadikko vaihtui1960-luvulle tultaessa 5-sorppaiseen rautaiseen työvälineeseen.

Keski-Suomessa vastaava kehitys ajoittui 1870-luvulle. Kaksihaarainen tadikko tehtiin kotona koivusta. Haaroissa oli rautainen putkimainen kärki. Myöhemmin paikalliset sepät tekivät rautaisia kolmihaaraisia tadikkoja.

Satakunnassa vanhin muistettu malli oli sepän tekemin rautakynsin varustettu, sitten maasepän tekemillä läpimitaltaan kahden senttimetrin vahvuisilla kolmella rautahaaralla varustettu ja lopuksi 2-3-haarainen ostettu rautatadikko. Toisenkin tiedonannon mukaan kaksihaarainen hajotin ja kolmihaarainen maasepän tekemä tarikko korvattiin tehdastekoisilla tadikoilla. Merikarvialla siirryttiin joissakin taloissa hyppäyksenomaisesti kaksihaarisesta raudoitetusta mallista viisipiikkiseen tehdastekoiseen, jota viimeksi mainittua voitiin käyttää myös heinähankona. Paikoin siirtyminen kuvataan 1930-luvun taitteessa monipolvisemmaksi:

- Ennen [Jämsässä] oli kaksipiikkisiä, nykyisin 3-piikkisetkin ovat häviämässä ja 5- piikkiset tehdastekoiset tulossa.
- [Kokemäellä]2-piikkisestä puisesta 3-piikkiseen, siitä 3-piikkiseen rautaiseen ja siitä tehdastekoiseen.
- [Loimaalla] 2-piikkinen puinen, sitten 3-piikkinen sepäntekemä, sitten 4-5- piikkinen tehdastekoinen.
[Urjalassa]Ensin 2-haarainen puinen, raudoitettu kärjistä, sitten maasepän tekemä 3- piikkinen (neliörautaa 15-20 cm), nykyisiä pitemmät piikit.
- Ennen vanhaan [Jaakkimassa] puinen kaksihaarainen, toisinaan rautakärkinen, sittemmin rautainen sepän tekemä kolmihaarainen, nykyään yksinomaan tehtaan valmistama 4-6-haarainen.
- Puisia ei ole käytetty [Padasjoella] useaan vuosikymmeneen, kylläkin maasepän tekemiä 3-piikkisiä ja tukevia. Mutta nekin on jo käytöstä hylätty. Nykyään käytetään sellaisia, joita saa kauppapuodista.
- Aluksi [Tuupovaarassa] kuorimaton hankura, siitä 2 sorppaa ja kahva, sitten rautasarvet ja lopuksi kihveli.

Nordiska museetin esinekokoelmien perusteella näyttää siltä, että Pohjois-Ruotsissa siirryttiin monin paikoin kaksikyntisestä puutadikosta suoraan rautatadikkoon ilman kolmikyntisen puutadikon välivaihetta. Tätä näkemystä tukee muuan ångermanlantilainen rautatadikko, jossa on kaksikyntisen oseberg-tyyppisen puutadikon muoto varren keskivaiheille tehtyä kädensijaa myöten. Siinä olisi siten kyse muodikkuuden ja vanhakantaisuuden sekoituksesta, joka on voitu todeta myös muilla Pohjois-Ruotsin talonpoikaiskulttuurin sektoreilla.

Siirtyminen tyypistä toiseen on siis tapahtunut eri seuduilla eri aikoina ja vaihtelevin hyppäyksin. Tiukkaa typologista siirtymisketjua, jossa olisi edetty askel askeleelta piikkimäärän koko ajan kasvaessa yhdellä alkaen kaksihaaraisesta ja päätyen kuusihaaraiseen, lienee noudatettu ylen harvoin jos koskaan.

Miksi puusta siirryttiin metalliin?
Rautalyötteettömien puutadikoiden haittapuoleksi mainitaan tiuha kynsien teroitustarve. Puutadikkoja pidettiin myös painavina ja vähävoimaiselle pahoina eli vaikeina pidellä.

Ruotsista kerrotaan, että lehmän ja hevosen lantaan pystyi puutadikkokin, mutta kun oli käytävä sian tai lampaiden lannan kimppuun, lainattiin rautatadikoita ellei itsellä sellaista ollut. Medelpadista tunnetaankin malli, jossa kolme rautapiikkiä on kiinnitetty vaakasuoraan puuhun, joka muodostaa työvälineen varren alapäähän polkuolat. Keskiliitos on vahvistettu metallilla. Esine jäljittelee selkeästi vastaavia metallitadikkoja.

Aikaisemmin lannan luonnissa käytettyyn puuhaarukkaan verrattuna kotipajassa valmistetut kolmihaaraiset puuvartiset talikot olivat ”aika hyviä laitoksia”. Sanottiin myös ”tarikoll on paree lauara”. Sekä sonnan luonti että hajottelu pellolle kävi paljon paremmin rauta- kuin puutadikolla. Metallitadikko oli huomattavasti tehokkaampi ja säästi selvästi myös hikeä. Ensimmäisen vaiheen rautatadikoissakin oli silti parantamisen varaa, sillä sepän tekemiä kolmihaaraisia tadikoita moitittiin vielä raskaiksi. Poikkileikkaukseltaan nelikulmaisesta takkiraudasta maalaispajassa tehdyt 3-haaraiset rautahangot olivat kömpelötekoisia ja helppoja vääntymään. Niillä oli hyvin paha luoda sontaa, ja ne olivat raskaita, rauta kun oli haurasta, joten piikit täytyi tehdä paksut. Norjassakaan kyläseppien 1800-luvun puolivälissä takomat leveähampaiset tadikot eivät saaneet suosiota. Tarvittiin tuotekehittelyä.

Ennen pitkää sepän tekemät vaihdettiin pyöreäpiikkisiin teräksisiin ostotadikoihin. Karjalassa ainakin hoviseuduilla nimikin muuttui tavallisimmin vilkaksi (T-kahva ja 2-naulainen ruoto). Nämä kaupasta ostetut tuotteet olivat huomattavasti aiempia keveämpiä. Satakunnasta kerrotaan, että vuoden 1900 tienoilla ”tehtaalaiset” talikot olivat vallalla. Niissä oli tavallisimmin viisi piikkiä. Nämä ulkomaisissa tehtaissa valmistetut kevyet rauta- tai terästadikot korvattiin 1900-luvun alkukymmenillä monin paikoin kotimaisilla valmisteilla. Norjassakin elegantit ja sirot tehdastekoiset terästadikot syrjäyttivät työskentelykeveytensä ansiosta nopeasti puutadikot. Tämä edellytti kuitenkin, että metallitadikkoa päästiin ensin omakohtaisesti kokeilemaan.

Metallitadikkojen yleistyminen liittyy myös tarhasonnan (ensin mukaan laitettiin havuja, myöhemmin myös maata) yleistymiseen. Lounais-Suomessa, Hämeessä ja Savossakin sontatarha oli yleinen jo 1700-luvulla. Toivo Vuorela olettaakin hakotarhan suhteellisen nuoreksi ilmiöksi, koska maaherrat suosittelivat sitä 1700-luvulla. Esimerkiksi Oulujärven tienoilla tarhasonta mainitaan vasta 1800-luvun lopulla. Paikallisesti se voi silti olla vanhempaa perua. Myös maanparannusaineilla (savi, turve, jätteet, merilevä) leinee ollut osuutta tadikkomallin valintaan.

Syynä puisesta metalliseen ostotadikkoon siirtymiseen maintaan toisinaan, ettei juuri ole miestä, joka osaisi tehdäkään puutadikkoa. Yleisesti käytettiin jo 5-haaraista Billnäsin ym. mallista tehtaassa valmiiksi varrella varustettua tadikkoa.

Tehdastekoisen tadikon hankkimiseen saatettiin tuntea myös psykologista vetoa. Uusi rautatadikko oli jonkin aikaa maatalon statusesine, modernin isännän merkki ja ylpeyden aihe. Kun Juvan Rautakylään oli ostettu noin 1885-90 hanko eli kihveltaekko, se oli vietävä käytön jälkeen vieraskuistin nurkkaan, jotta kävijät sen varmasti näkivät, niin suuressa arvossa sitä pidettiin. Vanhanmallisia hankoja oli talossa samanaikaisesti puolentusinaa.

Siirtyminen kotitekoisista malleista tehdastekoisiin työvälineisiin kohtasi myös vastustusta. Yleinen pelko sekä Suomessa että naapurimaissa kohdistui pelkoon, etteivät tehdastekoiset kapistukset kestäsi kovaa työtä. Suomenniemeltä kerrotaan:

Nämä uudet tulokkaat oli ensin monen mielestä hyvin epäluulon alaisia, kuulin monenkin sanovan ”mitähä ne tuommoset sitte kestää, nehän on lapsen leluja oikiain hankoin rinnalla”, vaan miten lienee, sillä nyt on ainoastaan ne lapsenlelut käytännössä ja puuhankot hävinneet ja taikko nimitys on muuttunut taas alkuperäisen puuhangon nimeksi. Nyt nimitetään niitä hankoksi, sontahanko, taikko oli vain väliaikainen.

Huonoksi oletetun kestävyyden ohella hankitaa jarrutti puutadikkoa kalliimpi hinta. Puuesineen tekeminen ei maksanut mitään tai korkeintaan pari lanttia, jos joku vanha mies sellaisen valmisti. Toiset katsoivat, että rahalle kannatti hankkia tähdellisempää vastinetta kuin sonnnanluontivälineitä. Silti ostotadikkoja alettiin hankkia 1880-1890-luvuilla.

Rautatadikot olivat kestävämpiä kuin puutadikot ja soveltuivat siten myös raskaampiin töihin kuin lannankäsittelyyn. Vanhempien talonpoikaistyökalujen joukossa on muutamia harvoja hankoja, joita on käytetty uudisviljelmillä tai perunannostossa. Nämä kaivuuhangot, jotka ovat poikkeuksetta rautaa, ovat lähes kaikki peräisin siltä alueelta, jossa rautainen lantatadikko oli vallitseva muoto: Härjedalenista, Gästriklannista, Vermlannista, Närkestä ja vain yksi puutadikkoalueelta Blekingestä. Lannan käsittelyyn tehty rautatadikko mahdollisti kaivuutadikon kehittämisen. Kun käyttöön tuli tehdasvalmisteinen tadikko elegantisti taivutettuine rautakynsineen sai tadikko pelkkää lannankäsittelyä merkittävästi laajemman käyttöalueen: se sai osittain tehtäviä, jotka oli aiemmin hoidettu kuokalla ja lapiolla.

Kentän ääni tehdastekoisten tadikkojen omaksumisajankohdan suhteen on varsin monotoninen. Suomussalmelta kerrotaan vuonna 1928, että tehtaitten valmistamat taikot ovat olleet käytössä jo 40 vuotta. Itä-Hämeessäkin käytettiin mainittuna vuonna vain ”tehtaalaisia”, mutta paikoin ne tekivät Hämeesäkin vasta tuloaan 1920-luvulla. Satakunnassa 4-5-haaraisten keveiden tehdastekoisten tadikkojen yksinvaltiuden alku ajoitettiin vuosisadan vaihteen tienoille.

Tehdastekoisten tadikkojen omaksumisväylät
Tehdastekoiset tadikot tulivat tunnetuksi monenlaisia väyliä pitkin. Tammelan Mustialan maatalousoppilaitoksessa voutioppilas teki ensin puutyöpajassa puuseppämestarin tai alkeisopettajan johdolla puutyöesineen ja tutustui sitten pajassa sepän johdolla sen raudoittamiseen. Enimmäkseen valmistettiin työvälineitä - kuten tadikkoja. Oppilaat osallistuivat niiden myyntivalmistukseenkin.

Toisen leviämisväylän muodostivat mallitilat. Viipurin kaupungille kuuluneelle Maaskolan maatilalle hankittiin vuonna 1853 työvälineiden mallikokoelmia, joihin sisältyi kirveiden, lapioiden, viikatteiden yms. ohella myös hankoja. Niitä pantiin kiertoon pitäjästä pitäjään 1870-luvulla. Myöhemmin välineitä alettiin myös jakaa ympäristön tiloille.

Innovaatioiden merkittävinä levittäjinä toimivat myös maatalousjärjestöt. Yleisissä maanviljelyskokouksissa, kuten vuonna 1894 Vaasassa eli silloisessa Nikolainkaupungissa pidetyssä, esiteltiin tadikoita, heinätadikoita ja lapioita ja käsiohjelmiinkin oli painettu modernien työvälineiden mainoksia. Työvälineitä pidettiin sopivina palkintoina myös pienemmissä maatalousnäyttelyissä. Vuonna 1884 Itä-Hämeessä näytteille pannuista maataloustuotteista jaettujen palkintojen joukossa mainitaan tadikot, lapiot, heinähangot, haravat jne. Vielä paremmin uudet välineet tulivat tutuiksi seuran kauppatavaroina maanviljelyskokouksissa ja -näyttelyissä. Itä-Hämeen maatalousseura huutokauppasi vuoden 1884 vuosikokouksessaan mm. kymmenen kääntöauraa, 12 lapiota, 12 sontatadikkoa ja 12 heinähankoa mutta vain kuusi sontakouraa. Myöhemmin hankinnat suoritettiin jäsenten yhteisostoina. Pohjois-Karjalan maanviljelysseura puolestaan antoi vuosittain veistokoulun oppilaille kehotuspalkintona ja harrastuksen ylläpitämiseksi vastaavia työaseita ja tarpeita opettajan harkinnan mukaan. Vielä 1900-luvun alussa pidettyjen maamiespäivien ja kyläkokouksien aiheena oli usein lannanhoito . Terästadikko yleistyi myös maanviljelyskonekauppojen ja tavallisten maakauppojen välityksellä.

Voidaan kysyä, mitkä tekijät vaikuttivat aineistostakin ilmenevään massatuotettujen tadikkojen suhteellisen nopeaan omaksumiseen eri puolille maatamme. Tekijöitä oli monia. Uusi individualismi, jota edisti lisääntynyt kansansivistys, antoi yksilölle moraalista rohkeutta murtaa sen, mikä oli isiltä perittyä ja siten arvostettua. Kaikki ei kuitenkaan tapahtunut kertaheitolla, vaan kehitys kulki enimmäkseen etappeina. Varhainen rengas Osebergin tadikon ja modernien terästadikkojen välillä oli kolmipiikkinen osista liitostekniikalla koottu puutadikko kuten keskiaikaiset kirkkomaalaukset osoittavat. Sen jälkeen ei tapahtunut merkittäviä muutoksia ennen kuin kyläseppien takomat rautahaaraiset tadikot tulivat käyttöön. Tämä tapahtui 1800-luvun jälkipuolella, jolloin puukausi vaihtui maatalousvälineissä lopullisesti rautakaudeksi. Tässä muutoksessa seppä oli uranuurtajana. Hän harjoitti monesti itsekin maataloutta ainakin pienessä mittakaavassa, jolloin kehittelytarvetta oli omasta takaa. Toisaalta hän saattoi saada työtilauksia myös tiloilta, jotka kulkivat kehityksen eturintamassa, jolloin uutuuksilla oli mahdollisuus välittyä pajan kautta edelleen laajemminkin ympäristön maatalouden harjoittajille. Seuraava vaihe oli teollisuuden halpojen massatuotteiden läpimurto. Se perustui yhtäältä vapaaseen kaupankäyntiin - maakauppa sallittiin Suomessa vuonna 1859 - ja toisaalta uusiin entistä parempiin kulku- ja kuljetusyhteyksiin, jotka toivat näitä tuotteita maaseudulle, sekä samalla myös rahatalouteen siirtymiseen, joka mahdollisti niiden joustavan hankinnan.

Suotuisia tekijöitä voidaan siis luetella ainakin puolen tusinaa: 1) massatuotannon mahdollistamat halvat hinnat, 2) maakaupan vapautumisen myötä tihentynyt kauppaverkosto saatavuuden lisääjänä, 3) liikenneyhteyksien parantumisen kautta levinnyt tietoisuus ja ostotilaisuuksien eneneminen, 4) rahatalouden tuomat hankintamahdollisuudet mutta yhtälailla 5) aputyövoiman väheneminen myös tadikontekijöiden eli renkien muodossa ja lopulta 6) individualismi ja koulutus sallivat murtaa perinteisen paikallaan polkemisen kehän. Lueteltu tekijäkimppu on yleispätevä. Se koskee siten muitakin 1800-luvun puolivälin jälkeen omaksuttuja tehdastuotteita.

SEURAAVA LUKU