Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Tadikko – tyylipiirteitä tunkiolla > Hahmo ja yksityiskohdat

Johdanto
Mihin tadikkoa tarvittiin?
Hahmo ja yksityiskohdat

Ikäkysymyksiä
Lannankäsittelyväline ja sukupuoli
Uskomusperinne ja symbolismi
Nimitykset
Lähteet

Hahmo ja yksityiskohdat

Sontahanko tehtiin puust,
visakoivun huohlan suust.
Rautaa kärkee iskettii,
mikä sontaa pistettii.

Koivu suosituin puulaji
Eri puolilta maatamme saatujen tietojen mukaan puutadikko - oli se sitten mitä muotoa tahansa - tehtiin yleensä koivusta. Kerran mainitaan raaka-aineeksi valitun nimenomaan visa- tai niveräkoivu. Ylimalkaan lehtipuun käytöstä tadikon teossa on siitäkin viisi tietoa ja haavastakin kaksi. Kuusta voitiin hyödyntää kolmihaaraisen tadikon yhdistepienoissa, mutta yleisemmin nekin olivat koivua. Yksi aineiston tadikoista on katajaa, ja tarkemmin määrittelemättömän havupuun käytöstä tadikon tekoon on kaksi tietoa.

Koivun etusija johtui puun kovuudesta; muu meikäläinen puulaji olisi tuskin kestänyt halkeamatta. Eikä kestänyt koivukaan aina, kuten useat museokokoelmissa olevat halkeilleet ja rautakiskoin vahvistetut esimerkit osoittavat. Koivu on ollut sontatadikon valmistuspuu myös Virossa. Ruotsissa taas hyödynnettiin tammea, pyökkiä ja saarnea eli puulajeja, jotka kovuudessaan ylittävät koivunkin.

Kaksihaaraisen tadikon tekoa varten etsittiin huolainniekka koivu, jonka kyljestä työkalu veistettiin: varsi oli tervettä runkopuuta, haarat huolaimista. Tadikon lapa muotoiltiin tarkasti haarojen ulkomittojen mukaisesti, kuten useista puun kuorta ulkosärmissään kantavista työkaluista näkyy. Joskus jälttä kerrotaan syödyn koivun kuoren alta ennen kuin varsinaiseen veistoon ryhdyttiin. Kun jälttää syötiin parhaastaan kevätkesästä, jolloin mahla kulki jälttää myöten, ajoittanee tämä puheena olevan tadikon tekoajan omalle paikalleen vuoden kiertoon. Ainutkertainen on keskipohjalainen tieto, jonka mukaan tadikon malli piirrettiin koivun kylkeen jo vuosia ennen työkalun lopullista tekoa. Aihion annettiin sitten rauhassa kasvaa mittoihinsa. Kärsämäeltä puolestaan mainitaan vuonna 1928, että ”noin 100 vuotta sitten” oli käytössä puisia kolmehaaraisia taikkoja, mutta koska sellaisiin tarvittavia puita oli vaikea löytää, oli pakko tyytyä kaksihaaraisiin hankoihin.

Kun puuhaaraisista tadikoista oli jo luovuttu, tehtiin rautahaaristenkin varret edelleen kotona. Puu veistettiin talvella varren muotoiseksi puukkoa ja pientä höylää apuna käyttäen ja asetettiin sitten kuivumaan tuvan orsille. Tadikon varren paksuus oli 3-5 senttimetriä.

Koska tadikon alapää joutui kosketuksiin virtsan ja kostean sonnan kanssa ja kahva hikoavien käsien ja kouriin sylkäistyn nesteen kanssa, oli vaarana esineen ennenaikainen lahoaminen. Tadikon kestävyyttä parannettiin tervalla sivelemällä. Koko tadikon tervaus on ollut harvinaista, sillä siitä on vain kolme tietoa. Yleisimmin siveltiin sekä työkalun lapa että kahva, toisinaan vain lapa, hyvin harvoin pelkkä kahva. Vanha sanonta ”Minkäs teet, tee tervan kanssa” pitää tadikkojen kohdallakin usein paikkansa. Yleisintä se on ollut pyöreäolkaisessa mallissa, joista joka toinen on tervattu. Tervaus on ollut käytössä luultavasti hamasta muinaisuudesta, joskin maininnat siitä alkavat vasta 1820-luvulta.

Tadikon puukärkien kestävyyttä voitiin lisätä toisellakin tavalla, nimittäin paahtamalla tulessa. Meiltä ei tällaisesta menettelystä ole kuitenkaan tietoa, vaan lähimmät esimerkit löytyvät Itä-Baltiasta lättiläisten keskuudesta.

Kestävän tadikon tekeminen ei ollut helpoimpia miesten töitä. Epäonnistumisen yleisyys kuvastuu eräissä sanontatavoissa. Punkalaitumella saatettiin jotakuta parjata

Sää oot ninko hukkavveistetty tarikkopuu.

ja Karstulassa

On miehellä sorkat kun pilalle veistetyllä taikko puulla.

tai Pusulassa

On kun hukkaan mennyt talikon puu.

Kestävän tadikon teon vaikeus näkyy myös niistä monista työssä katkenneista varsista tai lavasta haljenneista ja rautavahvistein korjailluista välineistä, joita aineistoon sisältyy . Joskus haara on katkennut tai puisesta myös haljennut . Toisinaan puutadikonkin varsi ja lapa on liitetty yhteen naulaten ja rautarenkaalla vahvistaen . Erään liperiläisen tadikon kaulassa on vitsalenkki kenties halkeamista ja sitä kautta katkeamista estävänä vahvistimena.

Raavaan miehen tadikon tuli olla vankka. "Kankea niinko puutalikko” sanottiin Kalajoella. Mutta on joukossa sirompiakin. Poikkeuksellista on tadikon teko laudasta. Sellaisia on aineistossa kaksi kaksihaaraista, joista toinen Laihialta toisen saantikunnan ollessa tuntematon.

Vuodelta 1690 periytyvän ruotsalaisen tiedon mukaan kuului rengin kesäiseen työpanokseen muun muassa kahden tadikon ja 14 haravan valmistus . Arrheniuksen maatalousoppikirjan ensimmäinen painos 1840-luvulta mainitsee, että rengin pitää tehdä talvella puhdetöiden muodossa reki tai parikin aisoineen, rattaat (ilman pyöriä), pari kolme tadikkoa, haravaa jne. Teoksen 1880-luvulla ilmestynyt painos toteaa lakonisesti: ”Enää ei vaadittane”. Selitys löytynee tehdastekoisten tadikkojen orastavasta markkinoille tulosta.

Aineistoon sisältyy muutama esimerkki, jossa tadikko on veistetty muutoin jokseenkin valmiiksi, mutta haarat on jätetty päästä alhaalta avaamatta. Esine muistuttaa tässä vaiheessa lapiota, jonka pesässä on keskellä pituussuuntainen aukko. Itse asiassa tällaista tadikon ja lapion sekamuotoa on joskus jopa käytetty lannan luonnissa. Siitä todistaa muuan Punkalaitumen Yli-Kirran talomuseon esine.

Mallia raudasta puuhun ja puusta rautaan
Eräiden tadikkotyyppien kohdalla herää ajatus, että muoto on siirretty raudasta puuhun. Murkokin esittää, että erään tadikon (Kuva 5) kohdalla voi olla kyse rautatadikon jäljittelystä. Tällaiset taka-askeleet ovat mahdollisia esimerkiksi raaka-ainepulan vallitessa. Esimerkkejä metallimuotojen siirtämisestä puuhun ei tarvitse hakea maamme rajojen ulkopuolelta. Sellaiseksi voidaan katsoa ratkaisut, joissa varsi ja puinen haarakas lapa on yhdistetty toisiinsa naulaamalla. Tällainen ratkaisu tavataan aineistossa vain eräässä Ilmajoelta saadussa kaksihaaraisessa tadikossa, mutta vastaavanlainen ratkaisu löytyy esimerkiksi Englannista (Kuva 6). Varren ja lavan liitosrakenteen ohella toinen metallihaaraisista tadikoista puisiin omaksuttu piirre voisi olla toisen olan muotoilu paremmin polkemiseen soveltuvaksi vahvistamalla tai levittämällä tätä kohtaa. Menettelystä löytyy esimerkki sekä Suomesta että Ruotsista. Molemmat ovat kolmehaaraisia yhdistämällä konstruoituja malleja.

Kuva 6. Puutadikon lapa ja varsi yhdistettiin harvoin naulaamalla. – Gaily 1970.

Keski-Euroopassa tadikon haarojen päät eli sorpat saivat rautakynnet ennen kuin heinähankojen vastaavat. Kaksikyntiset sontatadikot on siellä usein muotoiltu luonnonmuotoisia heinähankoja jäljitellen. Sontahankoihin on kuitenkin usein lisätty vahvikkeeksi rautainen poikkipiena (Querstil), johon on helppo kiinnittää lisäkynsiä. Tällaisten työkalujen esikuvana näyttävät toimineen puiset mallit kuten eräät puolalaiset tadikot osoittavat.

Kahva
Tadikon varsien jaottelu otekohdan eli kahvan muodon mukaan (Kuva 7) ja näiden mallien tarkastelu suhteessa muihin esineen rakenteellisiin ominaisuuksiin ei mahdu tämän artikkelin puitteisiin. Yhteenvetona voidaan todeta jokseenkin kaikkien kahvamallien esiintyvän kaikissa tadikkotyypeissä, toisissa yleisemmin kuin toisissa.

Typologiseti alkeellisin tadikkojen varsityyppi on haaroista ylöspäin lähtevä suora salko, johon ei ole tehty minkäänlaisia otekohtia. Tällainen kahvaton varsi tavataan useassa tadikkomallissa. Niissä on mukana sekä sellaisia, jotka ovat vain kuorittuja ja teroitettuja luonnonhaaroja että sellaisia, jotka on veistetty niin leveästä puusta, että esineeseen on syntynyt kunnollinen lapa. Sama malli tavataan Itä-Karjalassa ja muuallakin Pohjois-Venäjällä, Valkovenäjällä, Ukrainassa, Puolassa, Unkarissa ja Kiinassa.

Kuva 7. Suomalaisten tadikkojen kahvamalleja.

Yhdistämällä tehdyissä kolmehaaraisissa puutadikoissa tätä varsiratkaisua ei meillä tavata. Kaksipienaisessa tyypissä se esiintyy Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Tanskan esimerkki on keskiakaisesta kirkkomaalauksesta. Kolmipienaisessa tyypissä kahvaton varsi näyttää olevan Ruotsissa yleinen ja esiintyvän myös Islannissa ja Itä-Euroopassa. Nelipienainen kahvaton tunnetaan niin ikään Islannista, mutta myös Suomesta.

Metallihaaraisten tadikkojen joukossa kahvattomia varsia on vain maan itäosissa, mutta niille löytyy vastineita sekä Venäjän Karjalasta että Ruotsista.

Kiilamaisesti levenevällä umpikahvalla varustetusta mallista on aineistossa 186 esimerkkiä. Se on ollut suosituin kaksihaaraisessa luisuolkaisessa tyypissä (54,5 % esimerkeistä). Metallihaaraisten joukossa siitä on vain yksittäisiä esimerkkejä. Ratkaisu voidaan jakaa variantteihin sen mukaan, onko kahvassa alla tai päällä poikittainen paksunnos vai ei, ja jos on, niin edelleen paksunnoksen poikkileikkauksen mukaan. Yleensä vulsti on samaa puuta kuin muukin varsi, mutta erässä teuvalaisessa tadikossa alavulsti on tehty puunauloilla varteen kiinnitetystä kapulasta.

Suorakaiteinen kahvalevennys näyttää olevan edellistä hiukan yleisempi, sillä siitä on aineistossa 196 esimerkkiä. Muoto kuuluu ennen muuta kaksihaaraiseen suoraolkaiseen puutadikkoon (41,6 %). Vulsti on yleensä alla, kahdessa tapauksessa sekä alla että päällä. Toisinaan tämän tyypin kahvoissa on molemmilla sivuilla koristeena pyöreäpohjainen kolo. Hiukan yleisempää on ollut kahvan lävistäminen pyöreällä reiällä. Koristefunktion ohella reikä on tarjonnut myös naulaan ripustuspaikan ja sijainnista riippuen saattanut parantaa myös tadikolla työskentelevän otetta esineestä. Poikkeuksellisesti reikä on muotoiltu sydämen muotoiseksi.

Puolipyöreä lävistämätön kahvamalli on edellisiä harvinaisempi. Se kuuluu selkeästi pyöreäokaisiin tadikoihin, sillä muiden kohdalla siitä on vain yksittäisiä tietoja. Vanhin ajoitettu tällaisella kahvalla varustettu tadikko on Vähäkyröstä vuodelta 1774.

Huomattavasti yleisempi on ratkaisu, jossa puolipyöreässä kahvassa on samanmuotoinen lävistys, jolloin tuloksena on nykyaikaisista lapioista tuttu hahmo. Ratkaisusta on aineistossa 38 esimerkkiä. Se on ollut käytössä yhtä yleisesti sekä kaksi- että kolmihaaraisissa puutadikoissa kuin myös rautahaaraisissa malleissa. Kahvan otekohdaksi muodostuvan puolan poikkileikkaus on tavallisesti sama kuin kahvan sivujen leveys, mutta myös alavulstillisia ratkaisuja tunnetaan. Rautahaaraisten tadikkojen joukossa on joitakin, joissa kahvan syrjät on tehty metallista samaan tapaan kuin moderneissa lapioissa. Puheena olevalla tavalla lävistetty kahva oli käytössä ainakin goottilaista muotokieltä edustavissa lapioissa Pohjolassa myöhäiskeskiajalla.

Lyhyen poikkikartun teko varren päähän kahvaksi ei ole ollut tadikkojen kohdalla yleistä; esimerkkejä on vain 20. Ne jakautuvat kaikkien kahvallisten tadikkojen kesken niin tasaisesti, ettei ratkaisua voi pitää millekään ryhmälle tai tyypille ominaisena. Toisinaan poikkipuola on yhtä puuta varren kanssa. Malli on ollut käytössä Suomen ohella ainakin Itä-Baltiassa, Ruotissa, Tanskassa ja Englannissa, viimeksi mainitussa jo 1300-luvulla.

Yhdessäkään tuntemassani suomalaisessa tadikossa ei varren alaosassa ole kahvaa, mutta Skandinaviasta tällaisia tunnetaan joitakin yhtä hyvin puu- kuin metallihaaraisissa malleissa.

Rautakynnet
Rautakärkinen puutadikko on dokumentoitu Euroopasta ensi kertaa Englannista 1300-luvulla (Kuva 8). Ruotsissa tadikon rautakengitys yleistyi Erixonin mukaan myöhäiskeskiajalla, mutta Persson mainitsee tadikkojen haaroja aletun raudoittaa 1800-luvun puolivälissä, mikä oli useimmiten kyläsepän tehtävä. Näin otettiin ensimmäinen askel kohti rautahaaraista tadikkoa. Vasta kun kauppapuoteja teollisuustuotteineen perustettiin kirkonkyliin, saatettiin kotona valmistettu puutadikko hylätä. Kynnet eli kärjet voidaan jakaa muotonsa puolesta muutamiin selvästi toisitaan poikkeaviin malleihin (Kuva 9).

Kärjet ovat joko kartiomaiset tupet tai haarojen ympäri taakse käännetyillä hulpioilla varustetut. Oleellinen piirre, ettei metalliosa kurottaudu tadikon etupuolella haaraa pitkin. Rautakärkien pituus on 8-30 cm, keskimitta 20 cm. Kaikkiaan esimerkkejä on aineistossa 35. Suomen ohella tunnen malli yhtä hyvin Itä- kuin Länsi-Euroopasta.

Kuva 8. Englannissa 1320-luvulla tehtyä psalttarin käsikirjoitusta koristaa tadikkoa kantava mies. Tadikon haarojen päät on vahvistettu kartiomaisin rautakynsin. – The Lutrell Psalter 1932.

Toisen mallin muodostavat yläreunaltaan kaarevat kärkitupet. Esimerkkejän on vain puolenkymmentä, joten ratkaisua on pidettävä satunnaisena. Hiukan yleisempi (22 esimerkkiä) on ollut malli, jossa tuppien yläreuna on kiilamainen. Kynsien pituus on 17-25, keskimittakin edellisiä hiukan suurempi eli 21 cm. Yleensä kynnet on kiinnitetty puuhaaroihin pelkästään kiristämällä tai naulalla, mutta Tohmajärvellä pysyminen on varmistettu myös rautarenkailla.

Huomattavasti suurempi (46) on sellaisten tuppien määrä, joiden etureuna kurottautuu kielimäisesti puuharaa pitkin. Tyyppi näyttää kuuluvan ennen muuta pyöreäolkaisiin kaksihaaraisiin puutadikoihin. Ratkaisu on edellisiä parempi, koska se tarjoaa pidemmän pinnan naulakiinnitykselle, mutta tukee tietysti samalla myös puuhaaroja pidemmällä matkalla kuin edelliset. Kynsien pituus onkin 12-33 cm, keskimittakin edcellisiä suurempi eli 24,3 cm. Vanhin ajoitettu esimerkki on Askolasta vuodelta 1812. Malli on ollut käytössä myös Ruotsissa sekä kaksi- että kolmihaaraisissa tadikoissa. Tohmajärveltä on tästäkin tyypistä esimerkki, jossa toinen naula on korvattu rautarenkaalla. Ratkaisu on sahrojen perähangon kynsien kiinnityksessä yleinen ja saatta olla siitä tadikoihin lainattu.

Kuva 9. Puutadikkojen rautakynsien malleja.

Naulan reiän kohdalta levennetty ja yläreunasta nipukalla varustetty kynsimalli on suhteellisen yleinen, sillä siitä on puolensataa esimerkkiä. Se esiintyy sekä kaksi- että kolmihaaraisissa tadikoissa. Kynsien pituus on 9-30 cm, keskimitta 19,5 cm. Suomen ja Ruotsin ohella malli on ollut käytössä ainakin Itä-Baltiassa, Puolassa ja Pohjois-Venäjällä. Kynsimalli muistuttaa edestä katsottuna goottilaiseen tyyliin lukeutuvan suippolehtikärkisen saranan hahmoa.

Oman tyyppinsä haarojen kärkien raudoituksissa muodostavat naulalla haaraan kiinnitetytyt tasaleveät kiskot. Nauloja on tavallisesti enemmän kuin yksi, joten kiskolle tulee parhaimmillaan mittaa jopa 40 cm keskimitan ollessa 25 cm. Toisinaan kisko on tavutettu V-muotoon, joten se suojaa haaraa myös takaa eli alta . Raudoitusmalli näyttää kuuluvan kolmella haralla varustettuihin useasmmasta puusta yhdistettyihin tadikoihin. Se on ollut käytössä myös Ruotsissa.

Mallista riippumatta metallikärkien tehtävä oli saada työkalu pystymään paremmin sontaan, jolloin työskentely helpottui, mutta tietysti myös ölisätä kestävyyttä . Tämä primaari merkitys näkyy hyvin siinä, että saman tadikon eri haarojen kärkeen laitettu raudoitus saattaa olla keskenään eri kokoinen tai jopa eri mallia. Kynsiä lienee siirretty rikki menneistä tadikoista toiseen tai niitä on taottu jäteraudan paloista.

Rautahaarat
Suomalaisen sepäntaidon historiaa ja tekniikkaa on tutkittu hyvin vähän niiltä osin kun on kyse maasepistä. Jo pintapuolinen tadikkoaineiston tarkastelu osoittaa, että tällä saralla saattaisi löytyä sekä ajallisia että alueellisia erityispiirteitä. Seuraavassa esittelen kirjon, jonka tadikkojen metallihaarojen tarkastelu paljastaa.

Kuva 10. Rautatadikkojen varsiputken/ruodon ja haarojen yhdistelmäratkaisuja.

Ensimmäisen ryhmän muodostavat tadikot, joiden metallinen alaosa on koottu kahdesta kappaleesta. Ensimmäisessä tyypissä varsiputki ja laitimmaiset haarat on taottu samasta rautakappaleesta. Keskipiikki on saatettu istuttaa tähän kappaleeseen pelkästään ns. keittämällä tai lisäksi niittaamalla. Jälkimmäinen ratkaisu on yleisempi. Toisessa perusratkaisussa keskipiikki ja ruoto on taottu yhdestä kappaleesta, johon on yhdistetty omasta kappaleestaan muotoillut laitimmaiset haarat. Kolmannessa mallissa keskipiikki on niitattu varsiputken kurkkuun V-siivin, kun taas sivuhaarat ja varsiputki ovat yhtä kappaletta. Neljännessä mallissa varsiputki tai ruoto on tehty omasta kappaleestaan, piikit toisesta. Viidennessä ratkaisussa toinen laitahaara ja ruoto ovat yhdestä kappaleesta taottuja, samoin keskipiikki ja toinen laitahaara.

Kolmesta raudan palasta taottuja tadikkoja on kahta mallia. Ensimmäisessä varsiputki tai ruoto on ollut oma kappaleensa, samoin keskipiikki ja kolmantena niihin on keitetty sivuhaarat. Toisessa mallissa peruselementit ovat a) varsiputki, b) toinen sivuhaara ja c) keskipiikki sekä toinen sivuhaara. Neljästä osasta kokoon pannun tadikon alaosassa kaikki piikit on istutettu erikseen ruotoon.

Haarojen poikkileikkaus voi olla pyöreä, neliö, pysty- tai vaakasuuntainen suorakaide. Pyöreäpiikkisyys on harvinainen ominaisuus kolme- tai nelihaaraisten ryhmässä, mutta yleisempi viisihaaraisissa. Viimeksi mainitut ovat soveltuneet hyvin myös kuivikkeiden käsittelyyn. Neliömäisellä haarojen poikkileikauksella (koko 1,5 x 1,5 cm tai 2 x 2 cm) varustettu malli ei ole edellistä yleisempi, mutta esiintyy useammassa ryhmässä. Vaikka poikkileikkaukseltaan pysty suorakaide on itse asiassa piikkityypeistä kaikkein parhaiten rasitusta kestävä, se tavataan vain kahdessa mallissa. Selitys lienee yhtäältä siinä, että muunkinlaiset piikit olivat riittävän kestäviä ja toisaalta siinä, että kuormanottokyky väheni piikin kaventuessa. Piikin korkeus on tavallisesti 2 cm ja leveys 1,2 -1,8 cm. Poikkileikkaukseltaan vaakasuuntaisen suorakaiteen muotoisilla piikeillä varustettuja tadikkoja on kolmessa ryhmässä. Piikin leveys on 2,8-2 cm ja korkeus 1,3-1 cm. Joissakin tadikoissa keskipiikki on laitimmaisia tukevampi tai reunimmaiset kaartuvat keskellä sisällepäin ja lopuksi kärjet ulos.

Puutarhamaan kääntämiseen käytettyjen tadikkojen piikit ovat hahmoltaan lehtimäiset, poikkileikkaukseltaan trapetsimaisia .

Tadikon sivuprofiili
Tarkateltaessa tadikkoja sivulta havaitaan profiilin vaihtelevan suuresti (Kuva 10). Ensimmäiseen ryhmään voimme luokitella sivusta katsoen suorat työvälineet. Suoravartisuus on hyvin pitkävartisessa ”primitiivisessä” kaksihaaraisessa mallissa vallitseva piirre, mutta tavataan satunnaisena kaikissa tyypeissä. Ominaisuuden yleisyyden arviointia haittaa se, että useat tadikoista otetut valokuvat näyttävät esineen ainoastaan en face, jolloin esineen kaarevuutta ei voi varmuudella päätellä. Varren suoruus korreloi positiivisesti poikkileikkauksen pyöreään muotoon.

Kuvat 11–12. Tadikkojen sivuprofiileja ja puuvarsien poikkileikkauksia.

Toisen ryhmän muodostvat tadikot joiden toinen pää on taivutettu. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että tadikon kärjet on taivutettu ylös- eli eteenpäin, joten profiili on loivan j-kirjaimen muotoinen. Esimerkkejä löytyy kaikista tadikkotyypeistä. Useimpien varsi on poikkileikkaukseltaan pyöreä, mutta mukaan mahtuu myös muutamia poikkileikkaukseltaan ovaaleja. Ovaalin kapeat päät osoittavat esineen ylä- ja alapuolelle. - Harvinaisena tavataan malli, jossa kärkipää on suora, mutta kämmenen otekohta yläpäässä on taivutettu eteenpäin, joten esine on p-profiilinen.

Kolmannen ryhmän muodostavat profiililtaa lusikkamaiset tadikot. Varsi on suora, mutta lapa eli haarat muodostavat pesämäisen kupin. Tällaisiakin tadikoita on jokseenkin joka tyypissä. Varren poikkileikkaus on vallitsevasti pyöreä, joskin mukaan mahtuu myös joku pysty- tai vaakaovaalinen.

Neljänteen ryhmään kuuluvat tadikot joiden sivuprofiili on erittäin loivan U-kirjaimen muotoinen. Tämä merkitsee sitä, että sekä kärjet että kahvaosa taipuvat ylös eli eteenpäin. Ratkaisusta on aineistossa vain viisi tietoa. Kun niistä kolme on paikantamatonta ja paikannettavat yhtäältä Kalannista ja toisaalta Kiuruvedeltä, tuntuu ratkaisu varsin satunnaiselta. Samaan suuntaan viittaa myös se, että kahvan poikkileikkaus on milloin pyöreä, milloin pystysoikio.

Viidennen ryhmän muodostavat tadikot, joiden sivuprofiili on ~:n muotoinen. Varren poikkileikkaus näyttää olevan useimmiten pyöreä, mutta yleisesti myös pystysuuntainen soikio. Mukaan mahtuu myös yksi poikkileikkaukseltaan sivusuunnassa soikeavartinen. Tällaisia kaksoiskaarellisia tadikkoja on aineistossa niin runsaasti, että voi huoletta sanoa sen olleen suosituin malli. Ratkaisu on ollut yleinen yhtä hyvin kaksi- ja kolmihaaraisissa puutadikoissa kuin kolme- tai useampihaaraisissa sepän tai tehtaan tekemissä metallitadikoissa. Näin ollen on vain odotuksenmukaista, että ratkaisu esiintyy kaikkialla, mistä tadikkoja on tutkimuksen kohteeksi saatu. Se panee ounastelemaan, että kaarevavartisuuteen kätkeytyy jokin tekijä, joka selittää ekspansiokyvyn.

Jo elementääri typologia pakottaa ryhmittelemään tadikot sivuprofiilinsa perusteella yllä esitettyyn järjestykseen. Typologia ei ole aina yhteneväinen historiallisen kehityskulun kanssa tai etene dynaamisesti huonommasta parempaan. Tadikkojen kohdalla ja juuri tämän piirteen osalta näin kuitenkin on asian laita. Selityksenä on tehokkuuden nousun kokemusperäinen toteamisen: horisontaalin työnnön teho parani oleellisesti käytettäessä kaarevaa (~) vartta, jolloin varsi nousi lähemmäs työntäjän massan painopistettä; lisäksi hänen oli mahdollista tarvittaessa tehostaa työntöä nojaamalla varren päätä vartaloonsa. Kun tiedetään, että kaarevavartiset tadikot ja kihvelilapiot (skyffel) olivat jo keskiajalla yleisiä Pohjois-Euroopassa , on mallilla ollut yllin kyllin aikaa levitä myös meidän maamme kaukaisimpiin kolkkiin.

Epäsymmetrisyys
Eteläeurooppalaisista sukulaisistaan pohjoiseurooppalainen (suomalainen, skandinavinen, virolainen, puolalainen, venäläinen) tadikko eroaa ennen muuta symmetrisyytensä perusteella: täällä polkukohta eli olka on harvoin vahvistettu tai toista olkaa levitetty paremmin työskentelijän jalkapohjaan sopivaksi. Etelässä - Etu-Aasia, Italia, Etelä-Sveitsi, Ranska, Baskimaa ja Pyreneiden niemimaa yleisemminki sekä Irlanti - käytetään rautateräisä ja lyhytvartisia malleja, jotka on tarkoitettu ennen muuta maan kääntämiseen, ei niinkään lannan käsittelyyn.

Muoto ei ole tuntematon Pohjoismaissakaan (Kuva 11). Erästä suomalaista epäsymmetristä tadikkoa voitaisiin pitää tähän ryhmään kuuluvana. Ajatus on kuitenkin esitettävä varauksella, sillä tadikon viiston olan vuoksi ei polkukohdan parantamisen idea näytä ainakaan täydellisesti lyöneen läpi. Toisin on erään skoonelaisen museoesineen laita. Kyseessä on kolmella pienaparilla koottu kolmehaarainen puutadikko, jossa on toisella sivulla polkuvahvike. Aineistoon sisältyy myös kaksi kolmella metallihaaralla varustettua epäsymmetristä tadikkoa. Kummankin ruoto on varren alla ja kiristysrengas kurkussa. Polkupaikkaa on paranneltu loppilaisessa tadikossa tekemällä oikea olka vasenta levämmäksi - molemmat ovat suoria - kun taas vöyriläisessä esimerkissä polkuolka on suora, mutta toinen kaareva!

Malli esiintyy Pohjolan ohella myös Itä-Baltiassa, Puolassa ja entisen Neuvostoliiton alueella aina Kaukasukselle ja Kiinaan saakka. Viimeksi mainitusta se tunnetaan jo pronssikaudelta.

Varren kiinnittyminen ensin keskelle ja myöhemmin keskiviivasta sivuun ei näytä olevan yksiselitteinen kehityslinja, sillä esimerkiksi lapion osalta epäsymmetrinen on esitetty symmetristä mallia vanhemmaksi päin vastoin kuin tadikoissa.

Koristelu
Kaksipiikkisessä rudimenttina tai orastavana kolmannen haaran alkuna keskellä koristenipukka. Tällaisia tadikoita on aineistossa vain kahdesta pitäjästä, nimittäin yksi Hausjärveltä ja kaksi Rengosta sekä yksi ilman lähdetietoja. Samanlainen veistoskoristelu on eräässä lavialaisessa perunatadikossa.

Kuva 13. Tietoja nimikirjaimilla tai puumerkillä varustetusta tadikosta.

Vuosiluvun merkitseminen ei ole yhtä yleistä kuin puumerkin veistäminen tadikoihin. Vanhin merkintä on Viikin maatalousmuseon erään tadikon lapaan vuoltu vuosiluku 1717. Paikka on poikkeuksellinen, sillä kaikki muut valmistusaikaa koskevat merkinnät on tehty kahvan taakse. Vanhin niistä on Vähästäkyröstä (1774), sitten Askolasta (1818) ja nuorin Punkalaitumelta (1887).

Nimikirjain tai puumerkki on veistetty tadikoista 15:een, joten aivan harvinainen tapa ei ole. Kaikkein yleisimmmin sellainen on veistetty pyöreäolkaiseen tyyppiin (7 esimerkkiä), kolme suoraolkaiseen, kahdesti luisu- ja viisto-olkaiseen. Merkittäessä kartalle kunnat, joista puumerkilliset tadikot ovat peräisin, tapa osoittautuu selvästi läntiseksi. Päijänteen vesistön itäpuoleta on vain yksi tieto, nimittäin Kuopiosta. Läntinen Etelä-Suomi on siis ollut tämän piirteen juurtuma-aluetta pohjoisrajan kulkiessa Vaasan korkeudella.

Merkinnöistä selviä nimikirjaimia on kymmenen. Yleisimmin on kyseessä kapiteelikirjain (A, E, G, P, T, V), yhdessä tapauksessa on käytetty kahta kirjainta erikseen kirjoitettuna (H S) ja kahteen yhdessä (MP, RR), kahdesti kolmea (CHF, EJS) kirjainta. Poikkeuksellisia malleja ovat merikarvialaisen tadikon ”roikkuva kuusenhavu”, Kuhmoisten puumerkki yhdessä j-kirjaimen kanssa, Jämijärven ”4” ja Eurajoen viisikanta. Eräässä saantipaikattomassa rautahaaraisessa tadikossa on merkkinä kahvan alla kolme päällekäistä vaakauurretta . Vöyriläisessä rautahaaraisessa tadikossa on omintakeinen puolestatoista rusetista ja vinojalasta muodostettu puumerkki. Poikkeuksellisen runsaasti merkitty on muuan Närpiöläinen viidellä rautahaaralla varustettu tadikko. Sen varren takana on kirjaimet AMS (S on väärinpäin) sekä vuosiluku 1744. Etupuolella ja toisella sivulla on H-kirjain, toisella sivulla I.

Tadikon ponteen tehty kirjain ei merkinnyt välttämättä yksilöityä omistajaa. Se saattoi olla talon merkki kuten Laitilan Untamalassa, jossa T oli Ventolan talon puumerkki. - Ehkä näin on myös kiuruvetisessä esimerkissä, jossa varsi sanotaan Paavo Ruotsalaisen veistämäksi, mutta kahvan alla ovat kirjaimet RR.

Vuosiluvulla merkittyjä tadikoista on kaksi: A-kirjaimella merkitty on vuodelta 1774 ja F-kirjaimella vuodelta 1812. V- ja G-kirjaimella merkityistä edellinen on ollut käytössä kontekstitietojen mukaan 1870-luvulla, jälkimmäinen 1870-90. Kaikki puumerkit on veistetty kahvan alle. Nordiska museetin kokoelmissa on rautahaarainen tadikko, johon on trehty kahvan alle kolmion tahkoihin liittyvät ristiin menevät F-kirjaimet sekä vuosiluku 1841.

Voidaan kysyä, miksi puumerkin käyttö tadikoissa on rajoittunut vain läntiseen Etelä-Suomeen? Selitys löytyy lannankäsittelyjärjestelmästä. Kun tunkionnosto tehtiin päivässä, tarvittiin suuressa talossa apuun naapurit ja torpparit . Puumerkein varustetut työkalut eivät sekaantuneet suuren porukan talkoissakaan toisiinsa. Nimikirjaimilla ja puumerkeillä varustettujen tadikkojen esiintymisalue (Kuva 12) osuukin keskeiselle kartanoalueellemme.

SEURAAVA LUKU