Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Peruna tulee tutuksi

PERUNA TULEE TUTUKSI
Teppo Korhonen

Ennen perunan omaksumista käytettiin ehkä jo esihistoriallisena aikana omaksuttua ja 1800-luvun puoliväliin asti kaskissa yleisesti viljeltyä naurista sekä meillä keskiaikaista uutuutta, pellossa viljeltyä lanttua.

Perun Andien vuoristosta kotoisin oleva juures, peruna, tuli tunnetuksi Keski-Euroopassa jo 1600-luvulla, mutta Suomessa tämän kasvin kasvattamiseen ryhdyttiin Inkoon pitäjässä sijaitsevassa Fagervikin kartanossa 1720-luvun loppuvuosina. Vaikka ensimmäinen suomenkielinen perunanviljelyksen opas julkaistiin jo 1729, alkoi viljely yleistyä herraskartanoissakin vasta 1740-luvulta lähtien. Perunaa kasvoi tuolloin myös Turun porvarien kasvitarhoissa. Hankkeelle saatiin tukea korkeimmalta taholta, kun itsensä hallitsijan tilaama perunalasti saapui valtakuntaan vuonna 1750. Samana vuonna sen käytöstä kerrottiin myös almanakassa. Perunan tuonti siemeneksi käyttökelpoisessa kunnossa takelteli ajoittain pahasti, eikä viljelyä edistetty muutoinkaan voimallisesti, joten leviäminen jäi satunnaiseksi.

Peruna. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1965, 92.

Pian se tunnettiin kartanoissa, pappiloissa, rannikkoseudun kaupungeissa ja rautaruukeissa. Tärkeäksi etapiksi perunaan tutustumiselle tuli Pommerin sota 1757–1762. Tuolloin Uudenmaan, Hämeen, Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan ruotusotamiehet sekä rakuunat viettivät pahimmillaan viisikin vuotta perunatietoisella Saksanmaalla tuoden tuliaisina ravitsevia mukuloita kotimaahan. Perunanviljely levisi sotilastorpista ympäristöön. Maaseudun talonpoikien keskuuteen perunanviljely alkoi levitä etelä- ja länsiosassa maata 1760- ja 1770-luvuilta lähtien.

Murteissamme tavattavat perunan monet nimitykset viittaavat siihen, että vaikutteita viljelyyn saatiin eri suunnista. Yleiskielen ja lounais- sekä pohjalaismurteiden peruna juontuu ruotsin sanasta jordpäron; Lönnrotkin käytti kasvista nimitystä maapäärynä. Uudenmaan, Itä-Hämeen, Pohjois-Karjalan ja Lapin pottu on suora johdos ruotsin sanasta potatis, joka juontuu siitä, että Englannissa peruna sotkettiin bataattiin ja siellä tämän kasvin nimeksi tuli potato. Kaakkoismurteidemme (maa)omena on käännös sanasta jordäpple. Itärajan tuntumassa käytetty kartohka tulee venäjän sanasta kartohki, joka puolestaan palautuu saksan Kartoffel-sanaan; saksalaiset mielsivät perunan muistuttavan näöltään tryffeliä.

Perunanviljelyn intomielinen puolestapuhuja oli Asikkalan kappalainen, varapastori Axel Laurell. Hän viljeli maatilallaan vuodesta 1750 ensin ruskeaa perunalajiketta, kunnes sai uutta lajiketta kymmenkunta vuotta myöhemmin sen rinnalle maaherra Anders Johan Nordenskiöldin välityksellä. ”Yxi Englannin maan asuja” oli näet kutsunut maaherran laivalleen ”rawitseman itziänsä siellä kellaisilla Maanpääronilla”. Maaherran kokeiltua tätä satoisaa lajiketta menestyksellisesti Mäntsälän kartanossaan hän toimitti sitä myös Laurellille, joka puhui perunanviljelyksestä alinomaa, missä vain väkeä oli koolla. Majuri O. F. Wetterhoff kirjoitti tästä toiminnasta pitäjänkuvauksessaan 1803:

”Ikään kuin tyhjin käsin, ilman muita rikkauksia kuin hyvä tahtonsa, ihmisrakkautensa ja valistunut mielensä yhtyneinä toimintaan on Herra Laurell osoittanut, miten miljonäärejä paremmin on mahdollista hyödyttää yhteistä hyvää. Niin tulisi neron käyttää vapaa-aikaansa, ja sen, jolla ei nerollisuutta ole, ei tule turhaan taistella luontoa vastaan, vaan etsiä maineensa ja onnensa Laurellin jäljissä, jolloin tulevaisuuden ja jälkipolvien siunaukset ovat hänen kiitoksensa.”

Laurell kirjoitti perunanviljelyoppaan, joka painettiin Kustaa III käskystä ja ilmestyi 1773. Ohjeet oli tarkoitettu ennen muuta säätyläisille, mutta rahvastakin kehotettiin keittämään perunoita. Kuorineen keitettyjä ”kokoperunoita” syötiin kylminä tai lämpiminä suolakalan, pelkän suolan tai suolaveden kanssa samaan tapaan kuin nauriita. Samoin niitä kypsennettiin myös uunissa, tuhkaan peitettynä sekä kuumennetuilla kivillä vuoratussa kuopassa hauduttamalla.

Perunalasta Ranualta Pohjois-Pohjanmaalta (vas.) ja Siikaisista Satakunnasta. Tadikkomainen raudoitettu perunahaarukka Lavialta sekä saantipaikaltaan tuntematon raudoittamaton. Piirt. Liisa Salminen-Anttila. – Anttila 1972, 203.

Laurell totesi oppaassaan perunan käytön vähentävän viljan tarvetta ja merkitsevän siten katovuosien uhan väistymistä: ”Talonpoikainen väki itze taitais suurest osasta elättä itzens Potateilla.” Perunapropagandan alkuvaiheessa valtiovaltakin näki siinä ensisijassa uuden lisäaineen tai korvikkeen leivälle katovuosien varalta. Koska kahvi ja tupakka olivat tuontitavaroita, korostettiin, että perunasta voi valmistaa ”kahviakin” ja perunanlehdet soveltuivat tupakan korvikkeeksi.

Vakolapio Räisälästä Karjalan kannakselta. Piirt. Liisa Salminen-Anttila. – Anttila 1972, 203.

Kartta – Tietoja perunalastan ja -haarukan käytöstä. – Anttila 1972, 203.

1797 perustettuun Suomen Talousseuraan muodostettiin erityinen perunavaliokunta. Se jakoi vuoteen 1810 mennessä hallituksen rahoittamana ilmaiseksi noin 18 500 henkilölle siemenperunaa ja rohkaisi viljelijöitä rahapalkinnoin sekä mitalein. Monet perunaherätyksen saaneet papit lukivat jumalanpalveluksen jälkeen saarnastuolista kuulutusten jälkeen perunan viljelys-, talvivarastointi- ja ruoanvalmistusohjeita. Silti perunaa ei useinkaan osattu käyttää oikein, vaan sitä kehotettiin jauhamaan ja leipomaan jauhoista leipää. Aina ei kansan parissa oikein tiedetty, mitä perunasta tuli syödä, mukula, varsi vai kukat.

Suomen Talousseuran vuonna 1810 lahjoittama pokaali talonpojalle, joka kasvatti eniten perunoita eli ”maapäärynöitä”. – Simonen 1964, 119.

Peruna tunnettiin ainakin jotenkuten 1800-luvun alussa kaikissa maan seurakunnissa, ja kaupunkilaisten parissa se oli noussut tärkeimmäksi viljelyskasviksi. Joitakin itäisiä ja pohjoisia syrjäseutuja lukuun ottamatta perunaa viljeltiin 1800-luvun keskivaiheilla ilmeisesti jo kaikkialla, mutta alueelliset erot olivat huomattavat. Keskimääräinen perunankylvö oli tynnyrin verran taloa kohden. Perunan kylvö oli 1800-luvun alussa Lounais-Suomessa kymmenes osa rukiin vastaavasta, mutta vuosisadan puolivälissä ne olivat jo lähes tasoissa.

Lounais-Suomen kaksivuoroviljelyalueella perunaa viljeltiin kesantolohkossa muun toukoviljan kanssa tai käytettiin rintapeltojen ulkopuolella olevia erikseen aidattavia pieniä peltoja. Itä- ja Pohjois-Suomessa lohkojaon alueella ei vuoroviljelystä johtuvia vaikeuksia juuri ollut.

Vaikka perunan ravinto- ja energia-arvo on viljaa pienempi, tuli perunasta tärkeä viljelyskasvi etenkin pienviljelijöille, esimerkiksi muonatorppareille. Peruna tuottaa pinta-alalta enemmän kuin vilja ja soveltuu siksi pienillekin maatilkuille. Sitä saattoi viljellä sellainenkin, jolla ei ollut varsinaisia viljelysmaita; sitä suurempi perunamaa, mitä pienempi tila. Oma peruna varmisti ravinnon viljan hinnan ollessa korkealla.

Heittopyöräjärjestelmällä toimiva perunannostokone. – Harju 1936, 88.

Laurell kehui sadon olevan kylvöön nähden jopa kaksikymmenkertainen, mutta papisto arvioi hyötysuhteen esimerkiksi 1805 seitsenkertaiseksi. Joka tapauksessa peruna kohensi kansan ravitsemustilaa edesauttaen väkiluvun voimakasta kasvua 1700-luvun lopulta lähtien. Laurell hehkutti:

”Jos lasten edes olis fati täynän maanpäronia, nijn ei he olis nijn suuri wattaiset kuin nyt, waan hoikat ei he tulis myös nijn paljo syöpäisiks, kuin monda heistä nyt owat, waan he kaswaisit woimallisimmaxi, ja heistä tulis nopsamba ja wahwemba wäke. Ja minä uskon, että he myös estäisit monda tautia, ja ei nijn monda kuolis sijnä kaswawasa ja parahasa ijäsä”.