Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Sata vuotta maatalousmuseotoimintaa

SATA VUOTTA MAATALOUSMUSEOTOIMINTAA
Teppo Korhonen

Gösta Grotenfelt ja ensimmäiset maataloushistorialliset kokoelmat
Maamme varhaisin maataloushistoriallisten esineiden keruutoiminta kytkeytyy Karl Gustaf Johannes eli Gösta. Grotenfeltin. nimeen. Hän syntyi vuonna 1855 Joroisten pitäjässä Järvikylä-nimisellä Grotenfeltin sukutilalla hovioikeudenneuvos Nils Grotenfeltin ja hänen puolisonsa Ottilian (o.s. Grusell) perheeseen.

Maatalousmuseotoiminnan pioneeri Karl Gustaf Johannes (Gösta) Grotenfelt (1855–1922). – Museovirasto 109192.

Isä totutti poikansa osallistumaan jo pienestä pitäen käytännölliseen maataloustyöhön, joten maataloudesta tuli kuin luonnostaan myös Göstan myöhemmän elämän työvainio.

Valmistuttuaan vuonna 1873 ylioppilaaksi hän aloitti yliopisto-opintonsa pääaineenaan kasvitiede. Saavutettuaan filosofian kandidaatin arvon 1877 nuorukainen siirtyi välittömästi jatkamaan opintojaan Kööpenhaminan maatalouskorkeakouluun, joka oli niihin aikoihin Pohjoismaiden ainoa alallaan.

Palattuaan kotimaahan Gösta hoiteli sukukartanoa veljensä Nilsin rinnalla kehittäen varsinkin tilan maitotaloutta: Järvikylään hankittiin maamme ensimmäinen separaattori vuonna 1882. Sittemmin Gösta hankki käytännön kokemusta maatalouden alalla toimimalla tilanhoitajana vuokraamillaan tiluksilla Tyrvännössä ja Vesilahdella, ja virkamiesuraan hän tutustui työskentelemällä ensin Mikkelin läänin pohjoisosassa kansakoulujen tarkastajana kunnes siirtyi toukokuussa 1877 koko maan meijerikoulujen tarkastajaksi.

Gösta Grotenfeltista ei koskaan kehittynyt suullisen esitystaidon joltistakaan mestaria, mutta kynän varressa - yhtä hyvin tieteellisten tutkielmien kirjoittajana kuin komiteamietintöjen sorvaajana - hän oli sitäkin pystyvämpi ja uutterampi. Suurena apuna tässä toiminnassa hänellä oli vuodesta 1884 Ellen Moberg, veljensä lasten ruotsalaissyntyinen kotiopettajatar, jonka Gösta vei vihille mainittuna vuonna.

Gösta Grotenfelt nimitettiin vuonna 1891 Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston johtajaksi. Samana vuonna hän alkoi kerätä tietoja talonpoikaisjuustojen valmistuksesta tulevaa teostaan Vanhakantainen suomalainen maitotalous varten. Tällä toiminnalla saattaa olla yhteyttä Grotenfeltin museohankkeisiin, joista on ensimmäiset varmat tiedot juuri mainitulta vuodelta, jolloin hän kertoo perustaneensa maatalouskansatieteellisen esinekokoelman Mustialaan. Museoksi sitä nimitetään ensi kerran seuraavana vuonna.

On kuitenkin huomattava, ettei tämä merkitse välttämättä sitä, että Grotenfelt olisi aloittanut esineiden keruun juuri tuolloin. Esineitä oli saattanut tulla talteen otetuksi jo aikaisemmin, mutta tuolloin niistä tehtiin joka tapauksessa "virallinen" kokoelma.

Antto Laiho (vas.) ja Gösta Grotenfelt (kesk.) Karjalan erämaissa esinekeräysmatkoillaan 1910-luvulla. Oikealla paikallinen opas. – Museovirasto 1178:718.

Milloin ja miten Gösta Grotenfelt innostui maataloushistoriallisesta tutkimuksesta ja museotoiminnasta on siis toistaiseksi selvittämättä. Harjoittaessaan 1870-luvulla jatko-opintoja nuorena maisterina Tanskan korkeimmissa oppilaitoksissa hän saattoi tutustua niiden maataloushistoriallisiin kokoelmiin. Kenties niistä jäi monitahoisen miehen mieleen itämään siemen, joka myöhemmin otollisen hetken tullen alkoi itää.

Toinen idealähde saattaa löytyä tuttavuudesta museotoimen ja esinekeruun pioneereihin. Tällöin tulee kyseeseen lähinnä Theodor Schvindt (18511917). Tämä Göstan lailla Viipurilaisen osakunnan kasvatti oli nimitetty vuonna 1877 avatun Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisen museon intendentiksi. Vaikka hänen toiminnastaan kirjoitetussa elämäkerrassa ei juuri Gösta Grotenfeltia mainitakaan nimeltä, näyttävät tapaamiset monesti museoasioihin liittyvinä muiden suvun edustajien kanssa siinä määrin lukuisilta, että tuntuisi peräti epätodennäköiseltä etteivät miehet olisi tavanneet toisiansa useammankin kerran. Enemmän kuin yhteensattumalta näyttää myös se, että Muinaistieteellinen toimikunta julkaisi juuri vuonna 1892 maanviljelyskyselyn. Muinaistieteellisen toimikunnan intendenttinä oli Theodor Schvindt.

Aluksi esinekeruu oli täysin Grotenfeltin oman harrastuksen ja konkreettisen keräilyn varassa. Hän yritti tosin jo vuonna 1892 hankkia kalustoa vetoamalla suureen yleisöön Suomalaisessa virallisessa lehdessä julkaistulla ilmoituksella, mutta siihen ei saapunut ainoatakaan vastausta. Työtä oli siis jatkettava entiseen tapaan.

Grotenfelt halusi säilyttää vanhat esineet opetuksen havaintovälineiksi. Erityisen voimakkaana tämä johtoaate näkyy vuonna 1894 Berliinin museoihin tutustumisen yhteydessä tehdyissä muistiinpanoissa.

Kun korkein maanviljelysopetus oli siirtymässä Mustialasta Helsingin yliopistoon, istui Gösta Grotenfelt toimenpidettä suunnittelevassa toimikunnassa.

Pitäen silmällä tulevaa maanviljelysopin professorin virkaa hän ryhtyi valmistelemaan aiheeseen sopivaa väitöskirjaa taatakseen pätevyytensä. Tuloksena oli vuonna 1898 ilmestynyt tutkimus nimeltä Det primitiva jord-brukets metoder i Finland under den historiska tiden. Se oli ensimmäinen laajamittainen vanhojen maatalouden työtapojen ja maataloustyökalujen esittely, joka nojautui nuoremman esineistön osalta paljolti kirjoittajan omiin keräelmiin ja kenttämuistiinpanoihin.

Monien vaiheiden jälkeen - niissä on nähtävissä sekä kielipoliittisia intrigejä että ounasteltavissa myös Muinaistieteellisen toimikunnan piirissä toimineiden kansatieteilijöiden ja heidän asiamiestensä taholta tunnettua pelkoa kirjoittajan pätevöitymisestä myös kansatieteen alalle, jossa ei ollut vielä oppituolia - väitöskirja hyväksyttiin, ja Grotenfelt nimitettiin maanviljelysopin professorin virkaan vuonna 1901.

Siirryttyään Helsingin yliopistoon professoriksi asemapaikkanaan Valtion maanviljelystaloudellinen koelaitos Tikkurilassa, Grotenfelt säilytti silti Mustialan maatalousmuseon johtajuuden vuonna 1922 sattuneeseen kuolemaansa saakka. Kerätyt esineet sijoitettiin aluksi tilapäisvarastoihin, kunnes vuonna 1905 Mustialaan valmistui maamme ensimmäinen varsinainen maatalousmuseorakennus. Kuvaavaa tuon ajan vaikeuksille oli, että arkkitehti Henrik Helinin piirtämän museorakennuksen pystyttämiseen onnistuttiin saamaan valtiolta varat vasta sitten, kun perusteluissa oivallettiin esittää rakennettavaksi lautainen "lato" vanhojen maatalouskapistusten säilytystilaksi.

Mustialan museolato oli maamme ensimmäinen alkuaan maatalousmuseoksi suunniteltu rakennus. Sen piirsi oppilaitoksen oma rakennuspiirustusopin opettaja arkkitehti Henrik Helin. Tämä vuonna 1905 valmistunut rakennus oli 21 metriä pitkä ja 13,5 metriä leveä; siihen kuului parvi, jolle voitiin sijoittaa pienempää esineistöä. – Laiho 1924.

Museon alakerta oli varattu järeämmälle pellonmuokkausvälineistölle parven toimiessa pääosin käsivoimin käytettävän esineistön näyttelytilana. Museohanketta toteutettaessa langettiin tavanomaiseen kuoppaan: rakennus suunniteltiin jo koottua esineistöä mittapuuna käyttäen eikä varauduttu edes lähiaikojen näköpiirissä olevaan kartuntaan. Esineitä kerättiin oppilaitoksen virkamiesten toimesta, niitä alettiin saada lehdistössä julkaistujen lahjoituskehotusten perusteella, ja niitä toivat myös koulun oppilaat kotitiloiltaan lomilta palatessaan.

Mustialan uuden museon näytteillepanossa oli johtotähtenä omassa oppilaitoksessa valmistettuja tai siellä käytettyjä esineitä, mutta mahdollisuuksien mukaan myös "kentältä" kerättyjä työvälineitä. Joskus typologisvivahteinen näytteillepano sai varsin lennokkaita ilmaisumuotoja. – Laiho 1924.

Maanviljelystaloudellisen koelaitoksen maataloushistorialliset kokoelmat
Kun tilapäisetkin varastotilat Mustialassa täyttyivät ja asia ilmoitettiin Gösta Grotenfeltille, hän päätti sijoittaa vastedes karttuvan esineistön Valtion maanviljelystaloudelliselle koelaitokselle Tikkurilan Jokiniemeen.

Pääasiassa 1910-luvulla eri puolille maatamme suuntautuneilla keräysmatkoillaan Grotenfelt kartutti Tikkurilan kokoelmia 2000 esinenumeron paikkeille. Niihin sisältyi kyntö- ja maanmuokkausvälineiden ohella maanviljelyskoneita, eläinten syöttöhäkkejä ja -ruuhia, hevospilttuu, kulkuneuvoja jne. Poikkeuksellisen runsaasti tuli kerätyksi maitotalousesineistöä ja ylimalkaankin rajakarjalaiseen maataloudenharjoitukseen liittyvää aineellista kulttuurijäämistöä.

Vasta hankitut esineet sijoitettiin vuodesta 1914 lähtien alkujaan kesäasunnoksi pystytettyyn lautarakennukseen. Tässä "museohuvilassa" oli tilavan verannan ohella kuusi huonetta. Näytteillepanon johtavana periaatteena oli koota kuhunkin osastoon yhden maantieteellisesti omaleimaisen alueen esineistöä. Näin muodostettiinkin Raja-Karjalan sekä Itä-Uudenmaan–Etelä-Hämeen osastot. Koneellinen maitotalous ja hevosvaljaissa ilmenevä kansantaide olivat houkutelleet keräämään kokoelmiin niin runsaan edustuksen ja ne olivat ehkä myös näyttelyn rakentajan sydäntä siinä määrin lähellä, että niiden kohdalla tingittiin "geograafisesta prinsiipistä"; kumpikin esineryhmä sai näytteillepanossa oman huoneensa. Näitä Tikkurilan kokoelmia voidaan pitää järjestyksessä maamme toisena varsinaisena maatalousmuseona. Varastotiloiksi saatiin parin laboratoriorakennuksen ullakot.

Julkisuutta ja täydennystä museokokoelmilleen Grotenfelt hankki pystyttämällä eri puolilla maatamme pidettyihin maatalous- ja meijerinäyttelyihin maataloushistoriallisia osastoja sekä julkaisemalla edelleenkin kehotuksia lähettää museolle lahjoituksena yhtä hyvin vanhaa kuin uuttakin maatalousesineistöä.

Näistä kehotuksista voi lukea aikaansa edellä olevan miehen aatteita päivänkohtaisten käyttöesineiden keruuohjelman ohella myös siinä, että Grotenfelt yritti saada yhdeltä tilalta kaikki johonkin työprosessiin kuuluneet esineet, jotka olisivat siten muodostaneet elimellisen kokonaisuuden. Hanke ei näytä kuitenkaan johtaneen suurempiin tuloksiin saatikka että näytteillepanossa olisi siirrytty työprosessien esittämiseen. Typologisella ja puhtaisiin visuaalisiin esteettisiin arvoihin pitäytyvällä näkemyksellä oli vielä liian vankka asema, jotta sen kammitsat olisi kyetty murtamaan.

Grotenfeltin hoidossa olevat Mustialan ja Tikkurilan toisiaan täydentävät kokoelmat
sijaitsivat maantieteellisesti liian etäällä toisistaan, jotta niitä olisi voitu hyödyntää täysipainoisesti maataloushistoriallisissa opinnoissa. Kokoelmien hoitaja tekikin vuonna 1915 senaatille ehdotuksen Mustialan kokoelmien siirtämisestä Tikkurilaan, josta niille tuli hankkia sopivat tilat. Aloite ei kuitenkaan johtanut tulokseen.

Maatalousmuseotoiminta sai kuitenkin osakseen myötämielisyyttä siinä muodossa, että keväästä 1919 lähtien maatalousministeriö myönsi Grotenfeltille vuosittaisen määrärahan esineiden ostoa ja tutkimusmatkoja varten. Asiastaan innostunut tutkija oli siihen asti suorittanut nämä kulut omista varoistaan.

Grotenfeltin ansioksi on luettava myös maataloushistoriallisen valokuva-arkiston kehittely. Ohjelmaan sisältyi pelkkien esinekuvien ohella myös autenttisten työtapahtumien dokumentointi. Kartuttaminen tapahtui oman näppäilyn lisäksi pyytämällä kuvia yhtä hyvin yksityisiltä kuin laitoksilta: museoille ehdotettiin kuvien keskinäistä vaihtoa tai duplikaattikokoelmien luomista yhteisten intressipiirien osalta. Esimerkiksi nykyisen museoviraston kansatieteen kuva-arkistoon sisältyy Grotenfeltin vuonna 1917 lahjoittama noin tuhannen kuvan sarja, joka osoittaa idean isän ryhtyneen omalta osaltaan tuumasta toimeen.

Samaten Grotenfelt ehdotti museoiden esineluetteloiden kopioimista toistensa arkistoihin tutkimustoiminnan helpottamiseksi. Pääluetteloiden kopioita on sittemmin hankittu joistakin keskeisistä kulttuurihistoriallisista museoista museovirastoon. Liioittelematta voidaan sanoa Grotenfeltilla olleen idulla ajatus hankkeesta, joka lähti lopulta liikkeelle Suomen museoliiton aloitteesta vasta puoli vuosisataa myöhemmin keskuskortistointityön nimellä.

Mustialan maataloushistoriallista museota ei siis siirretty Tikkurilaan saatikka lakkautettu. Gösta Grotenfeltin kuoltua sen johtajaksi nimitettiin lehtori Antto Laiho, edellisen johtajan keruuapulainen, joka vaali kiitettävästi edeltäjänsä perintöä. Paljolti Laihon henkilökohtaisten ponnistusten tuloksena eduskunta myönsi vuonna 1933 uuden museorakennuksen pystyttämiseksi Mustialaan 300 000 markkaa. Summa oli tarpeeseen nähden aivan liian vähäinen.

Parhaan hyödyn saavuttamiseksi julistettiin tarjouskilpailu, jonka johtavana aatteena oli tuottaa käytettävissä oleviin varoihin nähden maksimaalinen museotila. Kun tämä maamme kolmas maatalousmuseorakennus vuonna 1935 valmistui, todettiin siihen mahtuvan vain kolmannes tarkoitetuista kokoelmista. Tilankäyttöongelma ratkaistiin siten, että uuteen museorakennukseen sijoitettiin pääasiassa Mustialassa valmistettu ja siellä käytettyjä työvälineitä. Tavaton ahtaus helpotti kuitenkin pian, kun pääkaupunkiseudulle perusteilla olevaan valtakunnalliseen maataloushistorian keskusmuseoon luovutettiin osa Mustialan ylipursuavista kokoelmista.

Valtakunnallinen maatalousmuseo nousee Viikkiin
Gösta Grotenfeltin kuoltua vuonna 1922 pääsivät Tikkurilan kokoelmat unohtumaan yleisestä tietoisuudesta niiden jäätyä ilman nimettyä hoitajaa. Kokoelmien kohtalo putkahti uudelleen esille vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin anottaessa Mustialaan varoja edellä mainitun uuden museorakennuksen saamiseksi. Tällöin oli lopullisesti ratkaistava kysymys, mihin maataloushistoriallinen keskusmuseo tuli sijoittaa.

Asian tiimoilta käytiin pitkä polemiikki päivälehtiä myöten. Pisteen i:n päälle pisti tohtori Kustaa Viikuna vuonna 1937 Peltomies-nimisessä lehdessä julkaisemallaan artikkelilla, jonka jälkeen hanke alkoi edistyä joutuisasti.

Kirjoituksessaan Pääkaupunkiko sopiva paikka maatalousmuseolle Vilkuna totesi valtiolla jo olevan Tikkurilassa suuri joukko alkukantaisia maataloutta edustavia esineitä vailla kunnon suojaa ja hoitoa. Yhdistämällä näihin aarteisiin Mustialan tunnettu "ylijäämä" (kaksoiskappaleet sekä ne uniikit esineet, jotka eivät tuolloin mahtuneet sikäläisiin näyttely-tiloihin) syntyisi mainio runko varsinaista maataloudellista päämuseota varten. Tämä runko sisälsi suuren joukon esinemuotoja, joita ei enää saanut mistään, mutta siinä oli myös oleellisia aukkoja, joita oli helppo vielä lähivuosina täydentää. Kirjoittajan mielestä oli sanomattakin selvää, että tällainen keskusmuseo oli sijoitettava Helsinkiin. Argumentteinaan Vilkuna esitti seuraavat seikat:

  • Mustiala ei ollut enää maatalousopetuksen korkein opinahjo maassamme. Pääkaupunkiseudulle oli nousemassa maataloudellinen korkeakoulu, jonka yhteyteen maatalousmuseo luontui ja johon sitä tarvittiin opetuksen ja tutkimuksen palvelukseen.
  • Pääkaupunkiseudulla olevan korkeakoulun yhteydessä sijaitsevaan museoon oli helppo saada asiantunteva hoitaja päinvastoin kuin syrjäiseen Mustialaan.
  • Mustiala on liian syrjäinen, jotta sinne voitaisiin aina lähettää koti- ja ulkomaisia maataloushistoriasta kiinnostuneita tutkijoita ja muita vieraita.
  • Maataloushistorian tutkimuksen ja tallennuksen merkitys tulee huomattavasti laajemman yleisön tietoisuuteen, kun museo sijoitetaan suuren yleisön totunnaisten kulkureittien varrelle pääkaupunkiseudulle, jonne maaseutuväestölläkin on oletettavasti useammin asiaa kuin syrjäiseen Tammelan pitäjään. Mustialan museon kävijämäärä todetaan kyllä kiitettävän korkeaksi, mutta se lasketaan lehtori Antto Laihon henkilökohtaiseksi ansioksi. Kävijämäärän uumoillaan laskevan ratkaisevasti hänen jättäessä aikanaan museonhoitajan tehtävät.
  • Mustialan päämerkitys on toimia mallitilana ja opistona eikä se saa hämärtyä museoaatteen varjoon. Mustialan opiston museosta olisikin tehtävä opiston kehitystä ja opetusta kuvaava museo täydennettynä ehkä joillakin yleisesti käytetyillä esinetyypeillä. Kirjoitusajankohtana museon valitetaan olevan näytteillepanoltaan liian ahdas, jotta katsoja voisi saada selkeän yleiskuvan yksityiskohtien rehevähkön viidakon seasta.
  • Tärkeimmäksi päämääräksi nostetaan lopulta paloturvallisen kivirakennuksen hankkiminen arvokkaille museoesineille. Lopuksi Vilkuna ehdotti maatalousministeriölle, että se pyytäisi Muinaistieteelliseltä toimikunnalta lausunnon sijoituspaikasta sekä asettaisi erityisen toimikunnan miettimään kaikkien valtion omistamien maataloushistoriallisten esineiden säilyttämistä ja näytteillepanoa. Tähän toimikuntaan tuli kutsua jäseneksi myös Mustialan kokoelmien hoitaja Antto Laiho.

Aluksi suunniteltiin kokoelmien liittämistä Suomen kansallismuseon yhteyteen, mutta sittemmin päädyttiin ehdottamaan oman museorakennuksen pystyttämistä. Aloitteen isäksi on mainittu professori Rurik Pihkala, joka ansaitseekin maatalousmuseotoiminnan historiassa tulla mainituksi Grotenfeltin ja Laihon rinnalla. Maatalousmuseon sijoituskysymys oli tavallaan ratkennut jo 1930-luvun alussa, kun yliopisto oli saanut haltuunsa Helsingin itälaidalla sijainneen Viikin latokartanon. Tämä ympäristö soveltui maisemallisesti oivallisesti maatalousmuseon sijoituspaikaksi, mutta liikenteellisesti se oli jonkin verran syrjässä valtaväylältä, jotta Vilkunan ajatus maalaisten "kansainvaelluksesta" museoon olisi toteutunut.

Keväällä 1937 yliopiston konsistori päätti Tikkurilan kokoelmiensiirtämisestä maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan alueelle Viikkiin. Museon piirustukset tilattiin professori Jussi Paatelalta. Lähtökohtana oli luoda ulkoasultaankin maatalouteen liittyväksi tunnistettavissa oleva rakennus. Tulos muistuttaakin jossain määrin kivinavettaa, mutta poikkeaa niiden stereotypiasta räystään alle elegantisti sijoitetun ikkunanauhansa ansiosta.

Museon pystytys, johon ryhdyttiin vuonna 1937 ja joka kesti vuoden verran, sujui joutuisasti, sillä yliopisto oli vuokrannut latokartanon vankeinhoitoyhdistykselle. Kun näet vankityövoimaa oli tuohon aikaan enemmän kuin tilan omiin töihin tarvittiin, voitiin sitä hyödyntää museon rakennus- ja sisustustyössä. Tämä yli 50 metriä pitkä kaksikerroksinen rakennus saatiin osittain valmiiksi jo ennen maailmansodan puhkeamista, joka olisi varmasti muutoin lykännyt hanketta pitkälle tulevaisuuteen.

Maamme kolmas maatalousmuseoksi suunniteltu rakennus tehtiin vuosina 1937–1939 Helsingin Viikkiin arkkitehti Jussi Paatelan laatimien piirustusten mukaisesti. – HY maatalousmuseo.

Rakennuksen yläkerta oli suunniteltu museokäyttöön ja alakerta "toimivaksi" museoksi maatalouden koneopin opetustiloiksi sekä uusien maatalouskoneiden kokeilu- ja esittelysaliksi. Tästä ovat vielä muistona alakerran lattiaan valetut konekiskot.

Ennen sodan puhkeamista ehdittiin luetteloida, konservoida ja valokuvata koko silloinen esineistö eli noin 2300 numeroa. Näytteillepanotyöstäkin, jossa järjestelyapulaisina käytettiin luottovankeja, kerittiin jokin osa saada valmiiksi jo ennen talvisotaa. Mustialassakaan ei oltu uudelle kilpailijalle katkeria, vaan yliopiston museolle luovutettiin omista kokoelmista kaikkiaan 640 esinettä. Monet niistä olivat tyyppejä, joita ei enää olisi ollut mahdollista saada uudiskeruuna mistään. Näin Viikkiin saatiin valikoidusta esineistöstä koostuva maataloushistorian opetuksen tarpeita oivallisesti palveleva keskusmuseo.

Näytteillepanoa laadittaessa pidettiin silmällä toisaalta esinemuotojen historiallista kehityskulkua toisaalta maantieteellistä edustavuutta. Tämä merkitsi sitä, että osastoihin sijoitettiin eri aikakausia edustavia ja eri puolilta maatamme saatuja esineitä silloin, kun muodot poikkesivat toisistaan. Osastojako suoritettiin nyt työryhmittäin, ja "muutenkin siinä noudatettiin uusia, pääasiassa Skandinaviassa kehitettyjä menetelmiä". Meillä uutuuksiin kuului tuolloin mm. se, että esineitten alusta laadittiin jäljittelemään työympäristöä. Esimerkiksi pellonmuokkausvälineet sijoitettiin sementistä valetulle äestettyä pellonpintaa muistuttavalle korokkeelle. Kaskenviljelyosaston sahrojen ja risukarhien alusta valettiin sementistä "peltoa" epätasaisemmaksi, tuhkanväriseksi, ja siihen "istutettiin pari nokista kantoa tehostamaan vaikutelmaa. Interiöörien lattiat taas tehtiin oikeista permantolankuista.

Maatalousmuseon sisätiloja. – HY maatalousmuseo.

Varoja näytteillepanon toteutukseen saatiin yliopiston ohella myös maatalous- ja opetusministeriöiltä sekä eräiltä muilta museon toimialaa sivuavilta laitoksilta. Ne eivät silti täysin riittäneet: museon avaamisvaiheessa puuttui varojen vähäisyyden vuoksi kokonaan kylien, talojen ja viljelysmaisemien pienoismallit sekä museon toisesta päästä myös valokuvat, piirrokset, kartakkeet ja tekstit.

Museon järjestelytyössä ahkeroi tuloksekkaan päivätyön silloinen Suomen museoliiton sihteeri maisteri Niilo Valonen. Näytteillepanon suunnittelussa häntä avusti arkkitehti Toivo Anttila, ja myös Suomen kansallismuseosta saatiin asiantuntija-apua.

Kokoelmien järjestelyä valvoi vuodesta 1938 yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan asettama toimikunta, jonka puheenjohtajaksi määrättiin professori Rurik Pihkala ja jäseniksi professori J. O. Sauli, filosofian tohtori Kustaa Vikuna ja Mustialan maanviljelysopistonlehtori kunnallisneuvos Antto Laiho. Viimeksi mainitun kuoltua vuonna 1943 määrättiin hänen paikalleen toimikuntaan professori Kaarlo Teräsvuori, joka nimettiin museon valmistuttua myös sen ensimmäiseksi esimieheksi.

Näyttelystä tuli, Niilo Valosta lainatakseni, "suomalaisen maamiehen työn muistomerkki, joka kertoo sekä nuoremmasta että myös satojen vuosien, jopa parin tuhannen vuoden takaisista perinteistä, joista suuri osa on viimeisen sukupolven aikana iäksi vaipunut unhoon. Tällaisen työn muistomerkkinä Helsingin yliopiston maatalousmuseo haluaa esittäytyä nykyaikaisen maatalouden opiskelijoille ja myös muulle yleisölle."

Helsingin yliopiston maatalousmuseon juhlalliset vihikiäiset
Museo oli avattu yleisölle puolivalmiina jo vuonna 1945, mutta juhlalliset vihkiäiset vietettiin vasta 31.10.1946. Metsätalon edestä oli järjestetty kutsuvieraille linja-autokuljetus juhlapaikalle.

Avajaispuheen piti itseoikeutetusti professori Rurik Pihkala, joka kertoi erityisesti Viikin museon syntyvaiheista sekä Gösta Grotenfeltin ansioista maatalousmuseotoiminnan piirissä.

Helsingin yliopiston maatalousmuseon vihkiäisissä 31.10.1946 oli läsnä edustava kutsuvierasjoukko, jonka museotoimikunnan puheenjohtaja professori Rurik Pihkala lausui tervetulleiksi vanhoilla eteläkarjalaisilla puuakselikärryillä seisten. – HY maatalousmuseo.

Juhlaesitelmän piti tohtori Kultaa Vilkuna. Aiheena hänellä oli museon tarpeellisuus ja merkitys kulttuuritekijänä. Vanhojen maatalousvälineiden todettiin havainnollistavan maataloutemme historiaa erinomaisesti kaskeamisesta nykyisen konekulttuurin porteille sakka. Esimerkkeinä nerokkaasta tekniikasta mainittiin väärävarsiviikate, sirppi ja hankoaura.

Yleensä kaikkialla maailmassa, missä vanhojen maataloustyövälineiden ja tarve-esineiden kulttuurihistoriallinen merkitys on oivallettu, tämä on tapahtunut liian myöhään. Korvaamattomat maatalouden eri aikakausia havainnollistavat esineet on tarpeettomiksi käyneinä ehditty hävittää. Toisaalta muualla katsottiin myös pitkään, etteivät maatalousvälineet kelvanneet vähäisen esteettisen arvonsa takia näyttelyesineiksi museoihin. Nimenomaan maatalousvälineet ovat kuitenkin sanan varsinaisessa merkityksessäkin kulttuurihistorian kannalta erittäin tärkeitä kunkin kansan kulttuurikehityksen vaiheiden ymmärtämiseksi.

Viikin museoon saatiin pelastetuksi jokseenkin kattava tyyppikokoelma, joka kuvaa maatalouden kehitystä maassamme 1900-luvun alkuun asti. Viikin ja Mustialan esineistö oli aikanaan alallansa runsaimmat maailmassa juuri siksi, että Gösta Grotenfelt ryhtyi keruutyöhön vielä silloin, kun vanhaa välineistöä vielä sai ja oli osin käytössäkin. Ylipäätänsäkin maataloushistoriallisia museoita oli 1940-luvulla vain Ruotsissa ja Norjassa. Näidenkin laitosten vanhimmasta esineistöstä oli Grotenfelt kerännyt melkoisen määrän matkoillaan Pohjoismaissa.

Lopuksi esitelmöitsijä totesi Viikin museon olevan yleismaailmallisestikin merkittävä ja että siihen jo tutustumaan kerinneet muutamat ulkomaiset tutkijat ovat olleet näkemäänsä ihastuneita.

Alakertaan järjestetyn kahvitilaisuuden aikana uutta museota onnitteli lyhyen puheen kera ensimmäisenä maatalousministeriön kansliapäällikkö, kanslianeuvos J. H. Konttinen esittäen maatalousministeriön sekä ministerien Vesterisen ja Vidingin tervehdykset. Yliopiston puolesta onnittelut museolle osoitti vararehtori Erik Lönnroth ja maataloushallituksen puolesta maatalousneuvos V. R. Lehtonen. Kahvitilaisuuden jälkeen tutustuttiin museoon maisteri Niilo Valosen ja tohtori Kustaa Vilkunan opastuksella.

Tilaisuudessa oli läsnä kaikkien suurten helsinkiläisten päivälehtien toimittajia ja koko joukko muitakin journalisteja. Tapaus sai runsaasti palstatilaa seuraavan päivän lehdissä.

Täydennyskeruuta ja rariteetteja
Avajaisissa osittain puutteelliseksi todettua näytteillepanoa täydennettiin 1940-luvun lopulla valokuvasuurennoksin. Tuolloin hankittiin myös lisää ajokaluja, leipomavälineitä sekä perin harvinainen puinen kylvökone Kemin maalaiskunnasta.

Seuraava vuosikymmen, jolloin museonhoitajana toimi maisteri Mauno Jokipii, oli aktiivista puuttuvien esinemuotojen hankintakautta. Suuriarvoisena apuna tässä toiminnassa olivat varsinaissuomalaiset maanviljelijät Aarne Ketonen ja Selma Mattila, joiden käsien kautta Viikin maatalousmuseoon kulkeutui toista sataa esinettä. Mainitulla vuosikymmenellä aloitettiin myös maatalouden sivuelinkeinoja kuvaavien osastojen suunnittelu. Näissä merkeissä hankittiin Kainuusta tervanpolttoon ja kuljetukseen liittyvää esineistöä sekä Etelä-Pohjanmaalta paja täydellisine valurin eli pelttarin välineineen.

Näkyvimpiin lahjoituksiin 1960-luvulla kuului maamme mehiläishoidon pioneerin rovasti Alfred Mäkisen mehiläishoitoesineistön saanti museoon. Kokoelma on edelleenkin maatalousmuseon omaisuutta vaikka se onkin sijoitettu Hattulaan mehiläishoidon valtakunnalliseen erikoismuseoon. Noihin aikoihin museo sai vastaanottaa myös McGormic-merkkisen traktorin Suomen Maataloustuottajain Keskusliitolta. Tämän vuoden 1928 mallia olevan työjuhdan laittoivat harjoitustyönä kuntoon maatalouskoneopin opiskelijat ennen museoon luovuttamista. Vuonna 1966 lahjoitti Paloheimo-yhtymä kokoelman viime vuosisadalla valmistettuja salaojaputkia, jotka täydensivät oivallisesti museon hallussa jo ennestään olleen Mustialassa käytetyn salaoja-putkikoneen rinnalla pellonparannusosastoa. Harvinaisuutena ansaitsee myös tulla mainituksi Brysselin maailmannäyttelyyn vuonna 1958 arkkitehti Veijo Laaksosen toimesta valmistettu yhdeksän neliömetrin suuruinen keskisuuren suomalaisen maatilan pienoismalli.

Samana päivänä, jona Helsingin yliopiston uudet maatalouslaitokset vihittiin Viikissä käyttöönsä syksyllä 1971, luovutti kuvanveistäjä Anton Ravander-Rauas maatalousmuseolle 117 pienoisveistosta. Kyseessä olivat valioeläimistä kipsiin veistetyt originaalit, jotka maamme kotieläinjalostusyhdistykset, -keskusliitot ja vastaavat elimet lunastivat vapaaehtoisen rahankeräyksen tuotolla taiteilijalta sijoitettavaksi museoon, jotta tämä 40 vuotta kestänyt yleismaailmallisestikin ainutlaatuinen elämäntyö säilyisi eheänä kokonaisuutena jälkipolvien nähtäväksi. Kokoelman myötä perustettiin museoon kotieläinjalostusosasto.

Maatalousmuseo on potenut 1950-luvun lopulta lähtien varastotilojen puutetta. Nykyään noin 4000 numeroa käsittävän esineistön keskeinen osa saatiin lopulta säällisesti näytteille 1970-luvun puolivälissä yliopiston osoitettua Viikin pommisuojasta uusia varastotiloja. Museon alakertakin voitiin tuolloin avata koneellisen maatalouden murrosta esitteleväksi suppeaksi varastonäyttelyksi.

Tilojen puutteen vuoksi katoamassakaan olevaa konekalustoa ei juuri ole voitu taltioida. Silti katse on joskus hakeutunut poikkeuksellisen otollisen tilaisuuden tullen sodanjälkeiseenkin aikaan. Orimattilasta saatiin äskettäin valtiolle langenneen suurtilan maatilan esineistöä, joka oli määrä muodostaa runko siinä 1930-luvulta 1950-luvulle ulottuvassa uudempaa maanviljelystekniikkaa esittelevässä osastossa, joka sisältyi museon laajennusohjelmaan.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että vaikka monissa pitäjänmuseoissa ja viljamakasiineissa on tallessa joitakin samoja esinemuotoja kuin Helsingin yliopiston maatalousmuseossa, on viimeksi mainittu ainoa, joka – Mustiala, Turun yliopiston Vanhalinnan maatalousmuseo ja Ahvenanmaan maatalousmuseo mukaan luettuna – on pyrkinyt järjestelmällisesti keräämään esimerkin kaikista maassamme käytetyistä alan esinemalleista tai ainakin ne tyypit, jotka ajallisesti ja alueellisesti valottavat maamme maatalouden yleistä kehitystä. Tässä museolla on ollut laaja työkenttä ja suuri vastuu, joka on "kehityksen" kiihtyessä koko ajan kasvamaan päin. Vastuun jakajaksi on viime vuosina rakennettu valtiovallan, kunnan ja järjestöjen sekä yritysten tuella uutta modernia valtakunnallista maatalouden erikoismuseota Loimaalle.

Helsingin yliopiston maatalousmuseo tutkimuksen ja opetuksen palveluksessa
Koko 1970-luku oli sivuelinkeinoja kuvaavien osastojen täydentämisen ohella museon arkistojen järjestämisen kautta. Esineistöstä laadittiin nykyaikaisen tutkimuksen vaatimuksia vastaavat pitäjittäiset ja aiheenmukaiset kortistot valokuvineen. Pääluettelot saatettiin ajan tasalle ja laadittiin lahjoittajakortisto. Tiedekunnan myöntämin varoin voitiin museoon perustaa pieni käsikirjasto. Emokirjastona toimii yliopiston kirjaston Viikkiin sijoitettu maatalouskirjasto.

Yliopiston maatalousmuseo on osallistunut 1980-luvun taitteesta lähtien yhteispohjoismaiseen tietokoneprojektiin, jonka puitteissa osasta museon esineistöä on ajettu tiedot Tukholman Pohjoismaisen museon keskustietokoneen muistiin automaattisen tietojenkäsittelytoiminnan mahdollisuuksien kartoittamiseksi tälläkin alueella.

Itsenäiseen julkaisutoimintaan tähtäävää tutkimusta laitos ei ole toistaiseksi harjoittanut. Museonhoitajat ovat julkaisseet museon esineistöön pohjautuvia artikkeleita yhtä hyvin koti- kuin ulkomaisissa tieteellisissä julkaisusarjoissa.

On itsestään selvää, että ennen kuin mitään voidaan panna asianmukaisesti näytteille tai tekstittää, joudutaan esineen tai kuvan tiimoilta suorittamaan tutkimustoimintaa.

Museon avaamisesta lähtien on kokoelmien tuntemus kuulunut kansatieteen yliopisto-opetukseen peruskurssin osana. Kansatiede on näet arkeologian, kulttuuri- ja taidehistorian ohella oppiaine, jossa koulutetaan mm. museoalalle aikovia. 1960-luvulle asti löytyi maatalous-metsätieteellisestäkin tiedekunnasta maataloushistorian opintolinja, joka lakkautettiin sittemmin kenties liian yksioikoisen tehokkuusajattelun tunkeuduttua maataloudenkin alalle. Nykyään maatalousopiskelijoiden museokäynnit hoituvat pääosin opiskelijayhdistys Sampsan aloitteesta.

Maatalousmuseo on lainannut auliisti esineistöään sekä ulko- että kotimaisiin erikoisnäyttelyihin ja osallistunut myös vastuunalaisena järjestäjänä joihinkin museon ulkopuolella järjestettyihin suurempiin näyttelyihin.

Yliopiston maatalousmuseon poikkeuksellisen vanhat juuret ja sen kokoelmien sekä toiminnan esittely ulkomaisilla forumeilla - ennen muuta Aassociation Internationale des Musées d’Agriculture’in eli UNESCOn museoasiain osaston ICOMin erään alajärjestön puitteissa ovat tehneet laitoksen tunnetuksi yhtä hyvin vanhalla kuin uudella mantereella. Ulkomaiset alan asiantuntijoiden vierailut eivät ole harvinaisia ja kirjeenvaihto, useimmiten jonkin esinetyypin levinneisyyttä ja käyttöä koskeva tiedustelu, on suhteellisen vilkasta.

Yleisölle museo on avoinna sunnuntaisin 12–16. Arkisin kokoelmiin pääsevät tutustumaan opintoryhmät ja yksittäisetkin henkilöt sopimuksen mukaan. Ryhmät ovat viime aikoina koostuneet etupäässä maamies- ja meijeriopistojen sekä kotiteollisuuskoulujen, työväenopistojen ja peruskoulun maatalousluokkien oppilaista. Heille on pyritty tarjoamaan toivomusten mukainen opastus.

Ilahduttavassa määrin kokoelmia ovat ryhtyneet hyödyntämään myös joukkotiedotusvälineet, joiden kenttähenkilökunnan Kustaa Vilkuna tutustutti museoon valitsemalla kernaasti esiintymistensä taustaksi maatalousmuseon näyttelyosastoja.

Museon kävijämäärä oli 1940-luvulla vaatimattomat 400 henkilöä vuodessa vaikka museo oli tuolloin avoinna sunnuntai-iltapäivien ohella säännöllisesti myös keskiviikkoiltaisin. Eräs selitys pieneen kävijämäärään lienee siinä, että ympäröivä alue oli tuolloin luottovankien "työsiirtolana", jonka liepeillä liikuskelua kartettiin. Seuraavan vuosikymmenen lopulla vuotuinen katsojakunta oli kivunnut jo liki 800:aa. Tuhannen kävijän tuntumaan päästiin 1960-luvulla huolimatta siitä, että keskiviikkoisesta avoinna pidosta luovuttiin vähäisen suosion vuoksi. Nykyisin museoon tutustuu vuosittain noin 1500 henkilöä. Kävijämäärän nousu on luettava mainonnan ja yleisen entisyydestä kiinnostumisen kasvun ansioksi. Tällä kävijämäärällä yliopiston maatalousmuseo sijoittuu Suomen museoliiton keräämässä tilastossa sarjassaan kohtuullisen hyvin ottaen huomioon sijainnin kymmenen kilometrin päässä kaupungin keskustasta.

Museon johtoporras
Maatalousmuseon varsinainen henkilökunta on koostunut kautta aikojen kolmesta toimihenkilöstä: varojen anomisesta, käytöstä ja museon edustamisesta yliopiston hallintoelimissä vastaavasta esimiehestä, museotyön rutiineista ja ulospäin edustamisesta vastaavasta museonhoitajasta sekä museotilojen siisteydestä huolehtivasta siivoojasta. Museoapulaisia on voitu palkata aika-ajoin työllistämisvaroilla.

Koska maatalousmuseo kuuluu hallinnollisesti laitoksena maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan, on esimieskin ollut aina tämän tiedekunnan professori. Ensimmäinen esimies oli maanviljelyskasvitieteen professori Kaarlo Teräsvuori, joka hoiti tehtävää museon perustamisesta tammikuun puoliväliin vuotta 1947. Hänen jätettyään tehtävät määrättiin esimieheksi kasvipatologian professori Onni Pohjakallio, joka johti museota lähes 20 vuotta. Pohjakallion saatua vuonna 1965 terveydellisistä syistä eron esimiestehtävistä nimitettiin hänen seuraajakseen lihateknologian professori Fritz. Niinivaara, jonka johtajakautta kesti viisi vuotta. Syksyllä 1970 tehtävät otti vastaan maatalouspolitiikan professori Kullervo Uolevi (Olli) Pihkala, Hän ennätti johtaa museota vain pari vuotta ennen eläkkeelle pääsyä vuonna 1972. Pihkalan työn jatkajaksi tiedekunta määräsi kotieläinten jalostustieteen professori Mikko Varon, jonka jäätyä puolestaan eläkkeelle syyskuun lopussa 1976, otti esimiestehtävät vastaan toistamiseen kasvipatologi, tällä kertaa professori Eeva Tapio.

Tohtori Kustaa Viikunan ansiot yliopiston maatalousmuseon aikaansaamisessa olivat tunnetusti mittavat. Ottaen lisäksi huomioon hänen poikkeuksellisen laajan kotimaisen maataloushistorian tuntemuksensa yliopiston pieni konsistori katsoi asialliseksi nimittää hänet tammikuun puolivälissä 1947 maatalousmuseon pysyväksi tieteelliseksi asiantuntijaksi. Joskus poliittisen pienilmaston muutokset saivat kuitenkin ylivallan asiantuntijan tieteellisestä kurinalaisuudesta. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun museonhoitaja sai sahata historiallisista kartoista pois luovutetun Karjalan ja Petsamon. Kartat uusittiin alkuperäiseen muotoonsa 1980-luvun taitteessa.

Maatalousmuseosta maailmalle
Yhtä tiuhaan tahtiin kuin esimiehet ovat yliopiston maatalousmuseossa vaihtuneet myös museonhoitajat. Tämä selittyy sillä, että toimi muutettiin pian sivutoimisesti hoidettavaksi. Museonhoitajat ovat joutuneet lähtemään päätoimen perään milloin mihinkin kolkkaan maatamme ja luopumaan samalla maatalousmuseon hoidosta.

Näytteillepanosta ja suunnittelusta alusta asti vastannut maisteri Niilo Valonen toimi museonhoitajana huhtikuun alkuun 1952 kokopäivätoimisesti ylimääräisen virastotyöntekijän vakanssilla. Hän jätti tehtävän väiteltyään tohtoriksi ja siirryttyään Suomen museoliiton palvelukseen. Tämän jälkeen muutettiin museon-hoitajan vakanssi sivutoimisesti hoidettavaksi. Tehtävään nimitettiin maisteri Mauno Jokipii. Hän tohtoroitui vuonna 1958, mutta hoiti silti tointa vuoden 1959 loppuun. Seurasi pari varsin lyhyttä museonhoitajakautta. Ensin oli tehtävässä ylioppilas Osmo Vuoristo (1.1.1960–31.5.1961), joka siirtyi maisteriksi valmistuttuaan Pohjois-Karjalan museon johtajaksi Joensuuhun. Vuoriston paikan peri ylioppilas Aarne Kopisto (1.12.1963 saakka), jonka leipäpuuksi tuli Helsingin jälkeen Pohjois-Pohjanmaan museon johtajuus Oulussa.

Pitempään yliopiston maatalousmuseota veti maisteri Sven-Erik Krooks, jolla oli päätoimi Kansallismuseon kansatieteellisen osaston amanuenssina. Krookskin joutui jättämään maatalousmuseon muuttaessaan paikkakuntaa. Lähtöpäiväksi kirjattiin vuoden 1969 loppu. Hän meni Pohjanmaan museon johtajaksi Vaasaan. Seuraavaksi museonhoitajaksi määrättiin humanististen tieteiden kandidaatti Risto Koskinen, joka oli päätoimisesti Suomen museoliiton näyttelysihteeri. Kun Koskinen oli filosofian kandidaatin tutkinnon suoritettuaan tullut nimitetyksi Lahden kaupunginmuseon johtajaksi, määrättiin 1.11.1971 maatalousmuseon hoitajaksi humanististen tieteiden kandidaatti Teppo Korhonen.

Helsingin yliopiston maatalousmuseon hoito on siis siirtynyt toisinaan varsin nopeastikin mieheltä toiselle eikä aina voi välttyä ajatukselta, että tointa on ajoittain hoidettu "vasemmalla kädellä". Tämä on ymmärrettävääkin jo pitkää vallinnut tilanahtaus, joka ei ole kannustanut laajempaan uudishankintaohjelmaan. Toisaalta ei osa-aikainen hoitajuuskaan ole juuri suonut mahdollisuuksia muuhun kuin juoksevien rutiiniasioiden toimittamiseen.

Pystyäkseen tulevaisuudessa vastaamaan valtakunnalliselle maataloushistorian museolle asetettaviin haasteisiin tulisi museon saada ainakin päätoiminen museonhoitajan vakanssi sekä lisää näyttely- ja varastotilaa. Nykyisellään tulevaisuudessa siintää tilanne, jossa maatalousmuseon sijasta on oikeampaa puhua yliopiston maataloushistoriallisesta kokoelmasta.