Bäcksbacka

Myras

Staffas

Svedjebacka

  Vantaa   Helsingin pitäjä-kirjat
Helsingin pitäjä-vuosikirja 1976, V. J. Sohkanen:
Viertolan kartanon vaiheita 



Viertolan kartanon päärakennus vuonna 1976.

Tikkurilan kylässä päättyi Isojako vuonna 1768. Siinä muodostettiin myöskin maakirjatalo joka sai nimen Bäcksbacka eli Bäcksby. Talo sai numerokseen 1 ja se oli myöskin verotalo. Pinta-ala oli 130.20 ha. Suomalaiset alkoivat kutsua talon aluetta Pekinkyläksi ja myöhemmin myöskin Purokyläksi. (Bäck on suomeksi puro). 

Vuonna 1911 yhdistettiin Tikkurilan kylän talot, jo mainittu Bäcksbacka N:ro 1, Myras N:ro 13, Staffas N:ro 14 ja Svedjebacka N:ro 15 yhdeksi maakirjataloksi jonka pinta-ala oli 360.98 ha. Tämä talo sai nimen Viertola ja maakirjatalon N:ro 1. 

Talon maat rajoittuivat etelässä Vantaan sivuhaaran Tikkurilan- (myöhemmin Keravan) jokeen, lännessä Kirkonkylään, pohjoisessa Tuusulan kuntaan ja idässä Kylmäojaan ja Simonkylään. Nimeksi vakiintui Viertolan kartano. Vanha päärakennus on vieläkin jäljellä (teksti kirjoitettu v. 1976) Kylmäojan ja joen kulmauksessa. Sen omistaa nykyisin Vantaan kaupunki tontteineen ja on se jossain vaiheessa saanut uuden nimen Eteläpuisto. 

Kartanon omisti alusta alkaen agronomi, myöhemmin maanviljelysneuvos ja ministeri, Ilmari Auer. Hän viljeli tilaa hyvin voimaperäisesti apunaan agronomi Suvanto. Karjaa oli runsaasti samoin hevosia. Traktoreitahan ei silloin vielä tunnettu. Maito vietiin hevosella aamuisin Tikkurilan asemalle ja sieltä junalla Helsinkiin.

Kartanon vanha tiilinen navetta, sekä muutama hehtaari Kylmäojan rantaa myytiin kohta vastaperustetulle Tikkurilan kaakelitehdas Oy:lle. Navetasta tehtiin lisää tilaa rakentamalla suuri tehdasrakennus, joka valmistui nopeasti, niin että jo vuonna 1912 valmistettiin kaakeleita n. viidenkymmenen henkilön voimalla. Sähkö otettiin voimanlähteeksi alusta alkaen. Kahdella hevosella kaakeleita sitten kuljetettiin Tikkurilan asemalle ja sieltä rautateitse ympäri Suomea jopa Pietariinkin asti. Siihen aikaan kaupunkitaloissakin oli puilla lämmitettävät kaakeliuunit joka huoneessa. Myöhemmin kaakelitehtaan lopetettua toimintansa 1920-luvulla samoissa tiloissa toi m. m. Autokoritehdas. Nykyisin on Primon tehtaita alueella. (huom. vuonna 1976.)  

Kartanoon rakennettiin myydyn tilalle uusi suuri puinen rakennus. Siinä olivat navetta, talli, ajokalu- ja puuvarasto, sekä maantien puoleisessa päädyssä muonamiesten asuntola ja leipomotupa. Rakennus oli melko korkea ja sen katolla oli tuon ajan tavan mukaan pieni kellokatos, jossa oli "vellikello". Se oli suuri messinkinen kuin kirkon kello. Kelloa soittamalla ilmoitettiin kartanon työväelle töitten alkamis- ja päättymisajat. Kellon akselissa oli pitkä vipuvarsi ja siinä maahan asti ulottuva köysi. Siitä kiskomalla tahdissa kello sai heiluvan liikkeen niin kuin kirkonkellokin. Ääni oli niin voimakas, että se kantoi yli kartanon peltoalueen ellei kovin voimakas tuuli sitä vienyt. Silloin ei vielä ollut autoja, lentokoneita eikä muita metelin pitäjiä niin kuin nykyään.

Kellon soittajan piti olla omalla tavallaan "musikaalinen" ja rytmitajuinen, ei se kaikilta käynyt. Normaalinen soittoaika oli arkipäivinä klo 6.30, 12.00, 1.30 ja 7.00. Olihan siinä työpäivässä mittaa.

Soitettiinpa kellolla ainakin kerran tulipalohälyytystäkin, silloin oli tahti toisenlainen, "toinen ääni kellossa". Jokainen kuulija tajusi, että nyt on turma tulemassa.

Hevosvetoiset niittokoneet alkoivat olla jo yleisiä suurimmissa heinäviljelmissä täälläkin. Viljat ruis, kaura ym. niitettiin viikatteilla, rukiin sirppileikkuukausi alkoi olla ohitettu. Puimisessa oli juuri siirrytty ns. ryskäkauteen. Polttomoottorit olivat jo voiman lähteenä Viertolan kartanossakin, hevos- lokomapiiliaika oli jo ohitse. Viljat puitiin niin, että oljet menivät suoraan latoon. vilja ajettiin peltojen seipäiltä suoraan puimakoneelle. Syyskaudet pitivät puimakoneet pauketta aina lumen tuloon saakka. Vilja kuivattiin puulämmitteisissä kuivaamoissa.



Viertolan kartanon entinen viljamakasiini.

Karjanrehuna käytettiin kartanossa runsaasti turnipseja. AIV-rehua ei tunnettu vielä. Turnipsia kasvoi pitkät sarat pelloilla. Ihmiset väittivät, että turnipseilla syötettyjen lehmien maito oli "laihaa".

Kaikki mahdolliset työt tehtiin itse. Niinpä kartanolla oli myöskin oma paja. Se sijaitsi maantien (Kuriiritie) toisella puolella miltei vastapäätä muonamiesasuntolan päätyä. Siellä touhusi seppä apulaisensa kanssa, joka "päälelyöjänä"-olon lisäksi oli m. m. käsinväännettävän pohtimen käyttäjä. Vaikka sähkö oli jo käyttövoimana kaakelitehtaalla, ei sitä kartanossa vielä ollut edes valaistukseen, eikä muuallakaan Tikkurilassa paitsi asemalla. Pajassa oli meillä pojilla paljon jännittävää katseltavaa eikä seppä poiskaan ajanut, kun usein auttelimme. Oli sepällä työtä: oli hevosten kengitystä, kärryjen, niitto-, harava-, kylvö- ym. koneitten korjausta. Tehtiin viikatteita, sirppejä, jopa suuria naulojakin. Ahjossa käytettiin vain puuhiiliä. En muista varmaan valmistettiinko nekin itse, mutta todennäköisesti. Kivihiiliä ei käytetty. Kaasu- ja sähköhitsausta ei vielä tunnettu.

Agronoomi Auer oli noihin aikoihin "nuorimies", rouvaa ei kartanossa vielä ollut. Kun paikkakunnalla ei ollut minkäänlaista seurantaloa taikka muuta huvien pitopaikkaa, luovutti hän kartanon päärakennuksen salin palokunnan iltamien pitoon. Ne järjestettiin kaluston hankinnan rahoittamiseksi. Väkeä oli tilaisuudessa niin runsaasti, että kaikki eivät tahtoneet sisälle sopia. Lienee ollut ensimmäinen julkinen huvitilaisuus paikkakunnalla. Kaakelitehtaan vastaperustettu torvisoittokunta suoritti ensiesiintymisensä tuossa tilaisuudessa vuonna 1912. Vieläkin kuulen korvissani "On tyyni nyt"-valssin kaihoisat säveleet, joita soittokunta tuona kauniina elokuun kuutamoyönä kartanon kuistilla kaiutteli.

Se oli suurenmoista uutta kuunneltavaa paikkakunnan asukkaille, joita ei vielä tuolloin radio- ym. koneellinen pauhu ollut turruttanut. Posetiivarit olivat ainoita sen sortin tarjoajia kesäisin suurempien asumusten pihoilla muutaman kerran kesässä.

Silloin elettiin vielä tuota rauhallista aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Vuodet vierivät ja kartanon pinta-ala supistui jatkuvasti. Pääkaupungin läheisyys nosti maan hintaa ja palstoitus sen vuoksi lisääntyi. 1930-luvulla alkoivat tallit ja navetat olla tyhjinä, pinta-ala oli supistunut pariinkymmeneen hehtaariin.

Viertolan kartano on taakse jäänyttä elämää. Kohta kai vanha päärakennuskin puretaan. Nimi vielä säilyy m. m. koulun ja kaupan nimenä, vaikka nämä eivät Viertolassa sijaitsekaan. Täsmälleen samoin on käynyt toisen Tikkurilan kylän maakirjatalon Peltolan N:ro 12 kohdalla. Niin muuttuu maailma täälläkin. 


Web-toteutus: Liisa Nordman, 2008