Vantaa   Helsingin pitäjä-vuosikirjat
Niilo Sjögren:
 



Tikkurilan Työväentalo


Kun kiinalaisia oli Tikkurilassa

Viettäessämme "Vantaan päiviä" 1976 palautuu pakostakin mieleen ikääntyvälle vantaalaiselle ja vuosikymmeniä pitäjässä olleelle monia asioita ja tapahtumia, jotka ovat olleet normaalista elämänmenosta poikkeavia ja muutenkin lähtemättömästi mieleen jääneitä. Eräs tällaisista tapahtumista on vuosi 1917, jolloin kiinalaisia oli kylässämme. En ollut silminnäkijä, kun he tulivat Tikkurilaan, mutta vielä elossa olevat paikkakuntalaiset kertoivat, että kyllä junalla tuotiin Tikkurilan asemalle, josta heidät sitten siirrettiin heille varattuihin asumispaikkoihin. Yksi niistä oli Maanosto-osuuskunta Peltolan rakennuttama seuratalo, joka sitten myöhemmin oston kautta tuli Tikkurilan Työväenyhdistyksen omistukseen ja ruvettiin siten kutsumaan Työväentaloksi.

Oli luonnollista, että paikkakunnan pojilla oli suurta mielenkiintoa tutustua näihin uusiin paikkakunnan tulokkaisiin ja käydä katsomassa heidän olojaan ja elämän tapojaan, jotka ainakin osittain ilmenivät heidän majoituspaikassaan Peltolan talossa.

Itse olin siihen aikaan 16-vuotias ja oli luonnollista, että myöskin allekirjoittanut toisten poikien kanssa kävi itse paikan päällä tutustumassa heidän oloihinsa ja elämän tapoihinsa. Uteliaisuushan se oli suurin syy tämän laatuiselle asian harrastukselle.

Niin kuin edellä mainitsin, oli tämä Peltolan seuratalo eräs heidän majapaikkansa. Niin ikään oli koko tämä Peltolan tontti heidän käytössään.

Majoitus oli järjestetty siten, että nukkuminen tapahtui lattialla, jolle oli levitetty olkia. Sijoitus riveittäin ja rivien välissä oli tietysti kapea kulkutie jota kulkien pääsi omalle lepäämispaikalleen. Pääasiassa työpäivän päätyttyä me pojat sitten lyöttäydyimme näiden "uudisasukkaiden" keskuuteen ja seurustelimme kunkin heidän kanssaan kykymme mukaan. Lukijat varmaan ihmettelevät, miten se seurustelu oikein kävi, kun molemmin puolin oltiin kieltä taitamattomia? Mutta kyllä se juttu vaan kävi, tietysti suurimmaksi osaksi viittomakielellä. Mutta oli joukossa ainakin yksi, joka puhui selvää suomea. Kysyttäneen, miten se voi olla mahdollista, mutta olihan se. Asia nimittäin oli niin, että tämän koti oli ollut suomalaisen lähetysaseman välittömässä läheisyydessä niin kauan, että hän oli oppinut puhumaan suomea.

Sen oppimiseen hänellä oli ollut suurta mielenkiintoa. Voimme panna myös merkille sellaisen seikan, että useat heistä halusivat eurooppalaistua. Ensimmäinen merkki tästä oli hiuspalmikon pois leikkaaminen ja hiusten kampaaminen suomalaisittain. Eräillä oli tilaisuus saada paikkakunnan asukkailta käytettyjä pukuja, jotka vanhuudestaan huolimatta olivat heille käyttökelpoisia.

Koska näiden kiinalaisten siirtotyöläisten joukossa oli myös nuorempaakin väkeä, tuli heistä osa melko tutuksi meidän kanssamme jopa niin, että kutsuimme heitä kotiimme kahville ja pelaamaan marjapussia, jonka pelitaidon olimme heille opettaneet. Onpa mieleeni jäänyt erään nuorukaisen nimikin, joka oli mukana ja myöskin omaksunut suomalaisen käyttäytymisen. Hänen nimensä oli Van-Pai-Ling, joka oli oppinut puhumaan suomea meille ymmärrettävästi.

Nyt tietysti herää kysymys, mitä ne kiinalaiset oikein täällä tekivät ja kuka heidät tänne tuotti. Venäjän keisarikunnan jouduttua sotaan v. 1914 oli siitä seurauksena, että myöskin Suomessa ryhdyttiin linnoitus- eli patteritöihin, joissa muuten kirjoittajakin oli ajoittain mukana, ja näitä tehtäviä varten oli myös kiinalaisia tuotu meidänkin paikkakunnalle. Ja mitä he sitten töikseen tekivät? He olivat täällä pääasiassa metsänkaatohommissa. Mainittakoon, että nykyinen Hiekkaharju oli metsää ja sitä he myös kaatoivat samoin kuin muualtakin pitäjästämme.

Puiden ajoa varten heillä oli hevosia, joiden yhtenä tallina he pitivät majapaikkanaan olevan, nyttemmin puretun työväen vaatesäiliötä. Hevoset olivat kiinnitetty vaatesäiliön aitaukseen, jonka ne monista kohdista pureksivat miltei poikki ja pitkin matkaa suurille loville.

Kiinalaisten työntekijöiden työnjohdossa oli kasakoita, joita me nimitimme kirgiiseiksi ja kait ne niitä olivat. Lyhyt miekka oli vyöllä ja patruunarivit molemmilla rinnuksilla. Eräs "työväline" heillä myös oli, nimittäin ratsupiiska, "nagaika", jolla he alaistensa työtä "johtivat".

Kovin me pojat olimme myös halukkaita oppimaan kiinan kieltä eikä se näin jälkeenpäin ajatellen kovin vaikealta tuntunutkaan. Kirosanat ja tuhmuudet nehän ne ensimmäiseksi tuli opeteltua ja sitten lukusanat 1-10. Hyvä oli "sango" ja huono eli paha oli "pusango" j.n.e.

Muuten meitä (mitä?/ek) heidän elämäntapoihinsa tulee, niin kyllä ne olivat huomattavasti meidän tavoistamme poikkeavat. Näiden itämaiset tavat oli jopa siinä määrin poikkeavat, että ne häiritsivät paikkakunnan asukkaita. Tästä on maininta Kunnallislautakunnan pöytäkirjassa 2.12.1916. 1) 1) Helsingin maalaiskunnan historia I siv.229, Tauno Perälä.


Lähde: Helsingin pitäjä-vuosikirja 1976
Web-toteutus: Siltamäen korttelitupa, Esko Kankaanpää, 2008