Otto Weckström

  Vantaa   Helsingin pitäjä-kirjat
Helsingin pitäjä vuosikirja 1963, Otto Weckström:
Helsingin pitäjän kirkko
Pyhän Laurin kirkko

HUOM Kirkon rakennusvuosi

Markus Hiekkasen mukaan Helsingin pitäjän kirkko on rakennettu ennen vuotta 1494, sillä sakaristosta, runkohuoneesta ja asehuoneesta kairatut näytteet osoittavat, että kirkko on kaikilta osin tullut rakennetuksi jo noin vuonna 1460. (HS 29.7.1994 ja 27.8.1994) lisäys 30.9.2008


Ristiretkeläisten noustessa maihin Uudenmaan rannikolla vuonna 1249, toivat he mukanaan tiedon "Valkoisesta Kristuksesta", ja sinä aikana perustettiin tänne Uudellemaalle, ensimmäiset kristityt seurakunnat. Näin ollen tiedämme, että Helsingin ja Sipoon pitäjät olivat 1300-luvulla Porvoon kappeliseurakuntia. Jo vuosisadan vaihteessa 1400 oli Helsingin pitäjä itsenäinen seurakunta, sillä vuonna 1403 mainitaan Helsingin pitäjällä olleen oman kirkkoherran.

Helsingin pitäjän kirkko mainitaan ensimmäisen kerran aikakirjoissa vuonna 1401, sillä sinä vuotena lahjoitti kolme miestä, Rekolan Antti (Anders i Reckhals), Hans Madelin ja Michell Redeswijn "Jumalan ja Pyhän Laurin kirkolle Helsingin pitäjässä sen veromaan, joka sijaitsi sanotussa Rekolan kylässä". 

Pyhä Lauri oli siis Helsingin pitäjän suojeluspyhimys. Rekolan kartanon omistajat lahjoittivat omien sielujensa ja vaimojensa sielujen autuuden vuoksi ikuiseen omistukseen kartanonsa kirkolle, mikä lahjoitus on ollut kirkolle hyödyksi lähes 600 vuoden ajan, sillä yhä vielä Helsingin pitäjän kirkko omistaa tämän Rekolan kartanon. (huom. kirjoitettu v. 1963) Näiden lahjoituksesta ja Lehtisaaresta, joka on lahjoitus keskiajalta, saatujen tulojen ansiosta on tämä kivikirkko meidän päiviimme asti itse voinut huolehtia kaikista niistä kustannuksista, jotka ovat aiheutuneet kirkon ja hautausmaiden kunnossapidosta. Kustaa Vaasa, joka kyllä valvoi, että kaikki kirkkojen hallinnassa olevat maat joutuivat kruunulle, oli varmaankin sellaisessa perimisasiassa lähettänyt Helsingin pitäjään voudin, jolla oli vähemmän valppaat silmät kuin kuninkaalla, ja Helsingin pitäjän kirkko sai pitää tämän arvokkaan omaisuuden.

Siitä, missä Helsingin pitäjän ensimmäinen kirkko sijaitsi, ei varmaankaan saada selvitystä. Itsepäinen huhu tietää kertoa, että toisen ristiretken jälkeen rakennettu ensimmäinen kirkko olisi rakennettu Vantaalle, mutta tätä ei ole koskaan  voitu todistaa. Tämä huhu voi joko johtua siitä, että Helsingin pitäjää 1300-luvulla nimitettiin Vantaan pitäjäksi, tai siitä, että korkea Kirkkovuori sijaitsee Vantaan Voutilassa, mutta tämä vuori on aivan hyvin voinut saada nimensä siitä, että sieltä voitiin kuulla kellonsoittoja Helsingin pitäjän kirkontornista, joka on kuuden kilometrin päässä Voutilasta.

Sen takia voidaan otaksua, että Helsingin pitäjän ensimmäinen kirkko rakennettiin Kirkonkylään, ja tämän kirkon tultua liian pieneksi kasvavalle seurakunnalle, voitiin Rekolan kartanon lahjoituksen ansiosta rakentaa uusi harmaakivikirkko, joka on kestänyt aikojen rasitukset ja yhä vielä kokoaa Helsingin pitäjäläiset jumalanpalvelukseen.

Nykyisen kirkon rakennusvuodeksi on vahvistettu 1494, mutta me Helsingin pitäjäläiset sanomme mieluimmin näin: "Kolumbuksen ollessa vuonna 1492 matkalla Amerikkaan muurattiin Helsingin pitäjänkirkon holvit ja kaksi vuotta myöhemmin kirkko oli valmiina".

Tämä ylväs kirkko on pyhitetty Pyhälle Laurentiukselle ja on sisältä 27,60 metrin pituinen ja 17,40 metrin levyinen. Kahdeksan nelikulmaista tiilipilaria jakaa kirkon päälaivaan ja kahteen sivulaivaan. Tähtiholvi peittää päälaivan ja yksinkertaiset ristiholvit sivulaivat. Ulkopuolisesti kirkko on tuettu harmaakivipilareilla.

Kirkko on seisonut tässä kohta 500 vuotta, mutta onhan s vahvasti perustettu. Se on nimittäin rakennettu mahtaville kivilohkareille, jotka ulottuvat aina kallioon saakka ja monta metriä maanpinnan alapuolelle kirkon muurien ulkopuolella. Ainoastaan sakasti oli niin huonosti perustettu, että uusi sakasti oli rakennettava vuonna 1830. Luultavasti tiedemiesten olettamukset, että sakasti, joka vuonna 1830 oli uusittava, oli Helsingin pitäjän ensimmäinen kirkko ja että vanha sakasti ei ollut niin hyvin perustettu kuin myöhemmin sen viereen rakennettu kirkko, pitävät paikkansa.

Kivinen asehuone eteläisen pitkän seinän vieressä lienee yhtä vanha kuin kirkko, kun sen sijaan kirkon nykyinen eteinen temppelin läntisen sisäänkäynnin edessä rakennettiin vuoden 1830 vaiheilla, sillä kirkon aikaisempi eteinen oli niin mitätön, että se oli rakennettu sahatuista höyläämättömistä laudoista, mutta kukaan rehellinen ihminen ei yleensä menneinä aikoina mennyt kirkkoon sen eteisen kautta, jossa pahantekijät kärsivät rangaistustaan jalkapuussa.

Kellotapuli, joka vanhoilta ajoilta on ollut muutaman metrin päässä kirkosta, oli 1700-luvulla, jolta ajalta siitä on tietoja olemassa, tavallista tyyppiä alaosaltaan harmaakiveä ja yläosaltaan puuta.

Että kirkko katolisena aikana oli koristeltu pyhäkkö, oli luonnollista, ja että kirkko luterilaisaikana 1500- ja 1600-luvuilla oli hyvin kunnossapidetty selviää mm. eräästä Viipurin tuomiokapitulin lähettämästä kirjeestä 21 päivältä huhtikuuta vuonna 1653, jossa sanotaan, että "Me todeksi todistamme, että Helsingin pitäjä on ikivanhoilta ajoilta ollut vanha ja erinomainen ruotsalaisten ja suomalaisten seurakunta, jolla on vanhin ja hienoin kivikirkko koko Uudellamaalla, asukkaiden kauniilla muistomerkeillä koristelema". Uppsalassa olevien Palmsköldin tekemien muistiinpanojen mukaan kirkko on "kalliisti koristeltu".

Vähitellen kirkko kuitenkin menetti paljon koreudestaan ja rikkauksistaan. Tämän aiheutti mm. se seikka, että seurakunnan alue ja väkiluku väheni suurten alueiden liittämisestä Helsingin kaupunkiin, joka oli perustettu seurakunnan alueelle, sekä Nurmijärven, Tuusulan ja Espoon seurakuntiin. Surmanisku seurakunnalle ja kirkolle oli kuningatar Kristiinan määräys vuodelta 1653, että Helsingin pitäjä sanotusta vuodesta alkaen Helsingin aneksiseurakunta, jossa alennustilassa Helsingin pitäjä sai olla aina vuoteen 1867. Tämän päätöksen seurauksena oli,  että Helsingin kaupungilla ja Helsingin pitäjällä oli yhteinen kirkkoherra, joka asui Helsingissä ja ainoastaan kesäkuukausina oli Helsingin pitäjän pappilassa. Helsingin pitäjän kirkkoherran tehtäviä hoitivat nuoret, kokemattomat apulaiset, joilla ei ollut kykyä hoitaa kirkkoa ja seurakuntaa niin kuin kirkkoherralla olisi ollut.

1700-luvun alussa alkoi nk. isoviha, jolloin kirkkoherra pakeni Ruotsiin, viholliset surmasivat kappalaisen, seurakunnalla ei ollut pappia moneen vuoteen ja kirkko oli autio ja tyhjä. Seurakunnan esimies pakeni myös Ruotsiin ja otti mukaansa kirkkopuvut, -rahat ja hopean. Hän palasi kuitenkin rauhallisempien aikojen savuttua, mutta kirkon kaikki kalleudet menivät sen tien. Tätä kirkon esimiestä vastaan nostettiin syyte kirkon omaisuuden kavaltamisesta, mutta ehkä tälle miehelle oli paras, että kuolema korjasi hänet, ennen kuin tuomio lankesi.

Tänä raskaana aikana oli Helsingin pitäjän koko väestön lähdettävä karkuun turvatuimmille paikkakunnille. Vihollinen hävitti ja poltti niin, että sodan vihdoin päätyttyä ainoastaan harvoja taloja oli jäljellä muutamassa kylässä. Että Helsingin pitäjä oli Suomen kahden vanhimman maantien risteyksessä oli rauhanaikana etu, mutta sota-aikana oli pitäjä vaaravyöhykkeessä ja väestö sai kärsiä hätää.

Sodan jälkeen kirkko kunnostettiin osittain, mutta vasta vuonna 1786 asetettiin "valtuutetut", joiden tuli tutkia ja tuomita kirkon ja pitäjän asioissa. Näillä "valtuutetuilla" ei ollut helpoimpia tehtäviä, koska kaikki oli rappiolla. Esimerkkinä voidaan mainita kirkkotapulin olleen niin kurjassa kunnossa, ettei pitkiin aikoihin uskallettu soittaa suurta kelloa. Rakennusmestari Mårten Tålpo Vihdistä kutsuttiin valvomaan kaikkia kirkon ja kellotapulin töitä ja siitä, mitä määriä rakennustarvikkeita verotettiin seurakuntalaisilta, saa käsityksen kun tiedetään, että kirkon katon uusimiseen tarvittiin 33 000 kattopaanua.

1800-luvulla kirkko oli jälleen siistissä kunnossa. Kirkon molemmat komeat messinkiset kruunut, jotka vielä tänään koristavat kirkkoa, olivat säilyneet, toinen Henrich Johan Wunsch´in vuonna 1651 ja toinen raatimies George Wilh. Clayhills´in vuonna 1744 lahjoittama. Urut asennettiin vuonna 1853. Vuonna 1857 lahjoitti maaherra ja ritari A. Stjernschantz alttaritaulun, joka on jäljennös Leonardo da Vincin maalaamasta Pyhästä ehtoollisesta ja vuonna 1874 kirkko sai lämpöjohdot.

Kauhua ja surua tuotti Helsingin pitäjän kirkkoa kohdannut onnettomuus, sillä kirkonkatto 7 päivänä toukokuuta 1893 syttyi palamaan savutorvesta lentäneistä kipinöistä. Kirkko, kellotapuli ja kolmisenkymmentä taloa kirkonkylässä paloivat raunioiksi muutamassa tunnissa. Tämä oli sen ajan suuri onnettomuus. Ja kuitenkin kirkon seinät, pilarit ja holvit kestivät tulen rasitukset. Ainoastaan asehuoneen ja sakastin holvit romahtivat.

Mutta myös tällöin osoittivat Helsingin pitäjäläiset rakkauttaan vanhaa kirkkoaan kohtaan, eivätkä he karttaneet vaivojaan, ennen kuin kirkko ja kellotapuli jälleen olivat kunnossa. Arkkitehti Th. Höijer´in laatimien piirustusten ja kustannusarvion mukaan kirkko ja kellotapuli korjattiin ja vuonna 1894 voitiin kirkko vihkiä uudelleen. Ulkoisesti kirkko sai pitää vanhan tyylinsä, kun sen sijaan kirkko sisältä vaikuttaa liian uudenaikaiselta keskiajan kirkoksi. Holvien ja kaarien koristelu kaaviomaalauksineen ja sopivine väriyhdistelmineen miellyttävät silmää, mutta niillä ei ole taidearvoa. Nämä puutteet korjattiin kuitenkin osittain, kun kirkon ikkunat, ovet, seinät ja sisustus maalattiin uudelleen vuonna 1926, joita töitä valvoi professori Armas Lingren. Hiekkakiviseinät maalattiin harmaalla valkaisuvärillä, joka antaa kirkolle lämpimämmän ja rauhallisemman vaikutuksen sekä sen tunnelman, jota kaivataan keskiajan harmaakivikirkossa, jossa kumarrutaan hartaana ja itseään tutkistellen Jumalan eteen ja saadaan vaikutteita kaukaisilta ajoilta.

Astu Helsingin pitäjän kirkkoon! Etene pitkin suurta käytävää mahtavien holvien alla! Kuinka kauniit ovatkaan kruunut! Kuinka komeat ovatkaan alttarin kynttilät, jotka seisovat siinä niin tukevasti 300-vuotisissa tinajaloissaan ja voitko nähdä, että kolme leijonaa kannattaa molempia kynttilänjalkoja. Alttaritaulu tuottaa sinulle rauhaa ja Alexandra Soltin´in lasimaalaus kuori-ikkunassa pitää meille kaikille mahtavan saarnan. Näemme siinä taulussa nuorukaisen, joka levottomuuden ja omantunnontuskiensa uuvuttamana on rauhattomasti kulkenut tietään, mutta siellä kohtasi Mestarin, jonka edessä hän sai levähtää ja joka kuiskasi sanat: "Rauha olkoon sinulle".

Kun istumme siinä kirkonpenkissä, meistä tulee nuorukainen, joka kuulee Kristuksen kuiskaavan juuri meille nämä autuaat sanat: "Rauha olkoon sinulle". 


Web-toteutus: Liisa Nordman, 2008