på svenska

ruotsiksi

rippikuva
v. 1938


Helsingin pitäjän kirkko
  Vantaa Helsingin pitäjä-kirjat
Ilkka Turkka:
OTTO WECKSTRÖM
30.12.1892 - 31.12.1972

Talonpoika pappina

Otto Weckström, Otto Leonard, Otto siksi, että oli kahdeksas, kahdeksanhan on åtta ruotsiksi. Hän oli vanhempiensa viimeinen lapsi. Otto Weckström toimi Vantaalla pappina yli neljäkymmentä vuotta, lokakuusta 1922 toukokuun alkuun 1963. Otto oli legenda jo eläessään, varsinkin ruotsinkielinen legenda. Useimmat Helsingin pitäjän suomenkielisetkin asukkaat pitivät hänestä.

Otto Weckström, perheen ja kukaties koko suvun ensimmäinen ylioppilas, talonpojan poika.

Talonpojan juuret

Otto oli niitä pientalonpojan jälkeläisiä maassamme, joista ei pitänyt tulla herraa. Hänestä ei koskaan ihan oikeaa herraa tullut, semmoiset geenit hänellä oli. Hän oli omasta talostaan ylpeän pienviljelijän poika. Kuka tahansa maata viljeli, suuri tai pieni, rikas tai köyhä, oli samaa maata kuin hänkin, Vessön Stor-Baggaksen poika.

Tämä on yksi mahdollinen kertomus Otosta, papista, kirkkoherrasta ja rovastista. Otto syntyi Porvoon maalaiskuntaan kuuluvalla saarella, jonka nimi tunnetaan vain ruotsinkielisenä. Vessö (suomenkielinen versio on Vessöö) on niitä Suomenlahden rannikon saaria, joissa maanviljelys ja kalastus kohtaavat toisensa, saarella asui sekä kalastajia että maanviljelijöitä. Saaren maanviljelys oli yhtä epätasa-arvoista kuin se on aina ollut, on nytkin. Maata viljelivät sekä sellaiset, joiden tilukset antoivat huonoinakin vuosina kunnon toimeentulon, mutta myös sellaiset talonpojat, joiden maa tuottaa vain hengenpitimen, joskus juuri enemmän. Silti koko talonpojan perinne oli ja on ulospäin yksi ainoa perinne, maahenkinen ylistyslaulu. Ottokin muistaa kotitalonsa maanviljelystalona. Joillakin saaren asukkailla oli hiekkaharjun sisällä sora-aarre. Hiekkajaalat kulkivat Vessööstä Helsinkiin.

Otto muistaa hyvin, että hänen kotitalonsa Stor-Baggas, pienehkö tila, oli sadat vuodet suvun hallussa. Hän muistaa myös kertoa naineensa itseään paremman rusthollarin tyttären, ja sitä kautta saaneensa ylennyksen. Minä, kertoja kysyn, millä tavalla paremman? Miksi rikkaampi olisi parempi, oikea ihminen?

Suojeluskuntalaisesta tuli kirkkoherra, joka tahtoi olla koko seurakunnan paimen, Sotungin, Riipilän, Malmin ja Tikkurilan.

Pakolla pitäjään

Otto tuli Vantaalle, silloiseen Helsingin pitäjään pakolla. Hän oli ainoa käytettävissä oleva ylimääräinen pappi, jolla oli kokemusta koko seurakunnan, myös kanslian ja hallinnon hoitamisesta. Tämän kokemuksen hän oli hankkinut toimiessaan Kirkkonummen seurakunnan vt. kirkkoherrana kaksi vuotta. Tampereen tuomiokapituli määräsi hänet Degerbyn seurakunnan vt. kappalaisen virasta tänne. Otto Weckström sai tiedon siirrosta syyskuussa 1922 pidetyn hiippakunnan pappeinkokouksen aikana, oli päätöstä vastaan, nurkui ja protestoi.

Päätöksessään tuomiokapituli määräsi hänet lokakuusta 1922 alkaen Helsingin pitäjän seurakunnan virkaatekeväksi kirkkoherraksi. Se oli pieni pehmennys. Oton ei tarvinnut tulla majuri, kirkkoherra, rovasti Tallqvistin apulaiseksi, pelkäksi käskyläiseksi. Siuntion seurakunnalta lähtölahjaksi saatu hevonen Minne (muisto) oli valjastettava, juuri valmistuva, Degerbyn kappalaispappilan puoliksi korjattu sato ja lainalla vasta hankitut lehmät, kanat oli myytävä. Otto Weckströmin viimeinen virkatoimitus Degerbyn saarnatuolissa päättyi kuulutukseen mainitun omaisuuden pappilan pihalla pidettävästä huutokaupasta.

Papinvirkoja oli ja on kahdenlaisia, vakinaisia ja ylimääräisiä. Vakinaisia ovat kirkkoherran ja kappalaisen virat. Muut ovat ylimääräisiä. Seurakunta valitsee vakinaiset papit, ylimääräiset saavat hiippakunnan tuomiokapitulilta virkamääräyksen. 1920-luvun alussa ylimääräisiltä ei vielä kysytty, mihin he mielisivät. Tuomiokapituli tunsi eri seurakuntien tarpeet ja tilanteet, ja lähetti harkintansa mukaan oikean miehen oikeaan paikkaan. Tavallisesti virasta toiseen siirryttiin toukokuun ensimmäisestä päivästä. Siksi Otto Weckström ja hänen Helmi-vaimonsa olivat uskaltaneet Degerbyssä laskea toimeentulonsa kylvetyn viljan ja hankitun karjan varaan. Jotain oli täytynyt tapahtua Helsingin pitäjän suuressa seurakunnassa, että kapituli lokakuussa 1922 lähetti Weckströmin perheineen niin äkisti tänne. Oliko seurakunnan hoito rempallaan? Hallinto vai julistus? Opetus vai talous? Vaiko aivan kaikki? Haastateltavat eivät kertojalle puhu edes rivien väleistä.



Hallinto oli yksi kaksikieliseksi kääntyneen seurakunnan ongelma-alue. Kirkkovaltuuston kokoustilaksi riitti melko pitkään Pyhän Laurin kirkon sakasti.

Tallqvist ja Holmqvist 

Asunnoksi Helsingin pitäjän seurakunta osoitti rovastinpappilan parituvan takaosaan erotetut pienet huoneet. Kappalainen Valdemar Holmqvist asui Nilsaksen kappalaisen pappilaa, rovasti Tallqvist omaansa. Näitä pappiloita yhdisti myös se, että vuodesta 1925 pastori Holmqvist oli rovasti Tallqvistin vävy. Tähän väliin Otto Weckström joutui sekä fyysisesti että psyykkisesti. Rovasti Tallqvist oli erivapaudella suorittanut teologiset tutkintonsa. Majurinarvo oli varmasti Jomalan seurakunnassa hankittuja papillisia ansioita tärkeämpi senaatin vuonna 1903 toimittaessa viimeistä kirkkoherran vaaliaan Helsingin pitäjän seurakunnan osalta. Edellinenkin kirkkoherranvaali oli sekin ratkennut seurakunnan enemmistön toivomusten vastaisesti. Helsingin pitäjä oli keskiajasta asti ollut yksi niistä seurakunnista, joihin hallitsijat tai heidän edustajansa valitsivat kirkkoherran.

Otto Weckström ei omissa muistelmissaan puhu juuri mitään kaksikymmenluvusta. Rovasti Tallqvist oli ennen hänen tuloaan ollut pitkään sairaalloinen tai ainakin sairaslomilla. Hänen ulkomaisten kylpylämatkojensa aikana virkaa oli hoitanut toimeen määrätty pappi. Nyt rovasti Tallqvist oli syrjäytetty lopullisesti seurakunnan johdosta, ei tilapäisesti vaan kuolemaansa saakka. Minkälaiset välit näillä kahdella oli? Tukiko Tallqvist Weckströmiä vai kampitti?

Seurakunnan kappalaisena toimi Valdemar Holmqvist, oppinut mies, sanomalehtimies. Tallqvistin tuleva vävy. Holmqvist joutui ankaraan vertailuun. Hänen tunnettu ja tunnustettu sivistyneisyytensä ei talonpoika Weckströmin kansanomaisuuden ja ihmisläheisyyden rinnalla viehättänyt. Vt kirkkoherra sai enimmät toimitukset hoitaakseen, sen hän tekikin mieluusti. Miehet olivat lähes yhtä kauan saman seurakunnan palveluksessa. Muistelmissaan Weckström mainitsee lähimmän, ja pitkään ainoan kollegansa perin harvoin.



Otto Weckström "kotikentällä". Juhlissa hän kulki vieraiden joukossa ja tunsi sieltä omansa. "Jo, ja, Erkki, sinäpä olet päässyt elämässäsi eteenpäin, yhdeksän vuotta sitten rippikoulussa et oikein ylettänyt tyttöjä letistä vetämään."

Aate ja työ erossa

Otto Weckström ei siksikään ollut järin iloinen joutuessa Helsingin pitäjään, että siellä Malmi oli työväen voimakas keskus, työväen, joka muutamaa vuotta aikaisemmin oli valtaa ja vallankumousta hakenut, mutta kärsinyt perusteellisen ja katkeran tappion. Uusi pappi oli ollut suojeluskunnan, Pellingekårenin jäsen. Tämä Pellingekår joutui tappiolle Itä-Uudellamaalla ja vetäytyi jäiden yli Viroon. Otto Weckström palasi Viron "matkaltaan" Gdanskin kautta Hankoon yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa. Weckström oli saksalaisen yksikön mukana taistelutoimissa, avoimesti niin kuin hänen tapansa oli. Otto ei peitellyt toimiaan eikä ajatuksiaan, missä hän kulki, se kuului ja näkyi, ei välttämättä pröystäillen, mutta tietoisesti hän elämänsä eli.

Otto Weckström ei poliittisilta mielipiteiltään poikennut aikansa muusta suomalaisesta papistosta, etenkään Porvoon hiippakunnassa. Hän osasi kuitenkin omansa ja yleisenkin käsityksen mukaan erottaa aatteensa ja työnsä. Pappina hän oli seurakuntaansa varten, Malmiakin ja Tikkurilaa, toimitti ja opetti omantuntonsa mukaan erottelematta laumaansa vuohiin ja lampaisiin. Hän osallistui ehdokkaana ainoastaan presidentinvaaleihin.

Vetoava puhuja


Otto Weckström ryhtyi toimeensa ripeästi. Parissa vuodessa hän oppi tuntemaan seurakunnan alueen ja seurakunnan asiat olivat normaalilla tolalla. Hänen työtapaansa kuului tuntea ihmiset. Hän opiskeli ahkerasti tätä sekä ihmisiä tavatessaan että kansliansa kirjojen ääressä. Aamupäivät kuluivat arkisin kansliassa, iltapäivät ja illat seurakuntaa kiertäen.

Otto Weckström oli taitava puhuja. Ennen muuta hän tavoitti ihmiset tavallaan puhua. Hän käytti eloisaa ja värikästä kieltä, sanoja, jotka seurakuntalaiset käsittivät. Kerrotaan kuitenkin, että hänen "paras" saarnansa olisi ollut kappalaisen kirjoittama.

Oli kerran kappalainen Holmqvistin vuoro hoitaa päiväjumalanpalvelus. Hän sairastui äkillisesti ja hälytti kirkkoheran töihin. Tämä ei ollut valmistautunut pitämään päiväsaarnaa. Rovasti Holmqvist antoi tällöin oman, kirjoitetun saarnansa käyttöön. Jumalanpalveluksen jälkeen muuan seurakuntalainen kiitti saarnaa parhaaksi koskaan kuulemistaan Weckströmin saarnoista. Kuulija kovasti ihmetteli, miksi rovasti suhtautui kiitokseen happamasti. Kertomus kertomuksena.

Hevosesta autoon


Kirkkoherran palkkaan kuului seurakunnan ylläpitämä hevonen, tarvittaessa ajomies. Otto Weckströmillä oli tänne tullessaan oma hevonen, vakinaisen viran saatuaan hän luopui siitä. Otto Weckström kulki laajassa seurakunnassaan hevosella aina vuoteen 1952 asti. Otto edellytti hevoselta hyvää juoksua edestakaisin. Laajan pitäjän ääriin ei mikään hevonen kuitenkaan jaksanut juosta, vaikka Otto Weckström koivuniemen herraa ja myöhemmin oikeaa nahkapiiskaa ahkerasti käyttikin. Hevoset ja hevosten ystävät eivät tästä olleet kovin ihastuneita. Weckström ei kuitenkaan tehnyt matkaa pahoin aikein, edellytti vain hevosilta niin kuin muiltakin alaisiltaan samaa suorituskykyä kuin hänellä itsellään oli. Otto Weckström ei kaivannut pitkiä yöunia, muutama tunti vuorokaudessa riitti.

Davidinpäivänä 1952 Otto Leonard Weckström täytti 60 vuotta. Seurakuntalaiset olivat tietoisia pappilan kuumimmasta keskustelun aiheesta. Siellä puhuttiin autosta. Että isällekö auto, ei tule kysymykseenkään, vanhin lapsi Henrik jyrisi. Ruustinna Helmi oli samaa mieltä. Nuorin poika laski saavansa opetella isän autolla ajamaan ja puolusti hanketta innokkaasti. Tytär (Ulla) ja vävy (Kurt Björkvall) olivat autohankinnan kannalla. Väkiluku seurakunnassa oli kasvanut, ikä alkoi painaa, talviset hevoskyydit eivät olleet herkkua. Seurakuntalaiset innostuivat omalla tavallaan ottamaan kantaa autonhankintaan. Pitäjällä käynnistyi keräys, joka tuotti - eri versioiden mukaan - puolet, kaksi kolmannesta tai koko auton hinnan. Kertojana luotan niiden versioon, jotka olivat ostamassa autoa, rahaa kertyi lähes puolet Vedette-merkkisen auton hinnasta.

Otto Weckström ja tämä auto kuuluivat yhteen kymmenissä eri kaskuissa. Niissä ei liene liioiteltu paljoakaan. Varhaisimmat tarinat ovat vain muuttaneet automerkkiä Vedettestä Folkkariksi. Otto Weckströmin viimeinen auto oli näet Volkswagen, oikea kupla. Tunnetuin kasku Oton matkasta Tikkurilasta kirkonkylään. Pimeä talvi-ilta olisi kaivannut auton valoja, jotka kieltäytyivät syttymästä. Vasta perille tullessa Otto havaitsi moottorin päälle asettamansa vällyn peittävän lyhdyt. Tämäkin kertomus yhdistetään usein Folkkariin - jonka moottori kuitenkin on takana.

Vedetteä vaihtoon vietäessä siitä löytyi peräti puolenkymmentä eri värisävyä, auton täytyi siis olla paljon paikattu ja maalattu.

Suomeksi vai ruotsiksi

Otto Weckström oli lapsuudestaan saakka nuorisoseuran ystävä. Helsingin pitäjässä hän oli usein nuorisoseurojen vieraana. Vielä tänä päivänä elää Vantaankosken tienoilla sijaitsevan nuorisoseurantalon pitkäperjantai-iltapäivän kokoontuminen. Otto lauloi, leikki mielellään, oli mukana nuorisoseurojen riennoissa minkä töiltään ennätti.

Otto Weckström oli Helsingin pitäjän vt. kirkkoherra 1922-1929 ja vakinainen vuoteen 1955 asti. Tällöin seurakunta vihdoin jaettiin kielellisin perustein. Vuoteen 1963 asti hän oli Helsingin pitäjän ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra. Vielä nytkin Vantaan ruotsalaiseen seurakuntaan kuuluu suomenkielisiä perheitä, jotka seurakuntajaossa ilmoittautuivat Oton seurakuntalaisiksi. Toisaalta, eritoten kaupungin länsiosissa, eräät ruotsinkieliset perheet ovat kielellisestä jaosta lähtien kuuluneet suomenkieliseen seurakuntaan.

Koko tämän ajan hänen työtoverinaan siis oli Frans Valdemar Holmqvist Pietarsaaresta, kappalainen, kirjailija, lehtien lukija ja arkistoija, veneenrakentaja ja paljon parjattu miljoonakappalainen. Holmqvist kuoli vain muutaman kuukauden ennen kirkkoherraansa, yhtä hiljaisesti kuin oli elänytkin. Hänestä ei Otto Weckström monta sanaa sano kirjassaan, ei juuri muutenkaan. Otto Weckström ei tahtonut puhua hänestä, hän ei tahtonut kai pahoja sanoja kenestäkään.

Kielikysymys oli Helsingin pitäjän seurakunnassa vaikea asia. Otto Weckströmin äidinkieli oli ruotsi. Porvoon rannikon murre, Oton oma ruotsinkieli, ei oppikoulun alkaessa tuntenut enempää ö- kuin y-äännettä. Hän itse oli vakavissaan sitä mieltä, että hän oli elämänsä kouluvuosina, viimeistään Helsingin yliopistossa, oppinut myös suomenkielen. Suomenkielisten käsityksen mukaan hänen suomenkielensä oli melkoista melskaamista. Samoin Valdemar Holmqvist oli äidinkieleltään ruotsalainen.

Seurakunnan molempien pappien ruotsinkielisyys oli osasyynä lähes kolmekymmenvuotiseen kielikiistaan. Vuonna 1929 pidetyssä piispantarkastuksessa esitettiin seurakunnan jakamista kielellisin perustein. Asetettiin komitea, jonka puheenjohtajana toimi kappalainen Valdemar Holmqvist. Jäsenistä vain yksi oli suomenkielinen, vaikka seurakunnan väestöstä jo tuolloin enemmistö alkoi olla suomenkielisiä. Komitea ei saanut kymmenessä vuodessa aikaan mitään. Vasta sotien jälkeen riidat ratkesivat, seurakunta jaettiin suuren enemmistön suomenkieliseen ja vähemmistön ruotsinkieliseen seurakuntaan.

Lex Holmqvist

Tähän läheisesti liittyvä kärhämän aihe oli kappalaisen palkka. Papiston palkkaus järjestettiin 1934 annetulla lailla uudestaan. Kaikilta seurakuntalaisilta suoraan kerättävästä verosta ja useimmista luontaiseduista luovuttiin ja siirryttiin seurakunnan verotuloista maksamaan palkkaan. Pastori Holmqvist valitsi tuolloin vanhan järjestelmän niin kuin vakinainen pappi sai valita. Seurakunnan väkiluvun kasvaessa hänen palkkatulonsa nousivat huomattaviksi. Piispa vetosi häneen suoraan piispantarkastuksessa 1937, turhaan. Vuonna 1938 Holmqvist valittiin Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin jäseneksi.

Papisto luotti häneen myös valitsemalla hänet kirkolliskokousedustajakseen useita kertoja peräkkäin. Kiista kappalaisen palkasta ja seurakunnan kielellisestä jakamisesta jäi hautumaan ja hapantumaan. Eritoten suomenkielinen väestö alkoi sodan jälkeen kieltäytyä maksamasta Holmqvistin palkkaosuutta. Vuonna 1954 eduskunta ratkaisi asian. Eduskunta sääti erillisen lain kahden vanhassa palkkajärjestelmässä olleen vakinaisen papin takia. Lain nimeksi muodostui julkisuudessa Lex Holmqvist. Tämän jälkeen rovasti Holmqvist vetäytyi kaikista luottamustehtävistä.

Näitä Otto Weckström ei siis muistele, vaikka Holmqvistin laissa määrätty palkka oli kirkkoherran palkkaa suurempi. Kovin lyhyesti hän myös kuittaa sota-ajan, jolloin hän itse oli kaatua vatsahaavaan. Seurakunnan kirkkoherran ikävin ja vaikein velvollisuus oli viedä suruviestit kaatuneiden omaisille. Tämä lienee muiden vaikeuksien kanssa ollut Weckströmin virkauran ainoa osa, josta hän ei mitenkään voinut nauttia. Hänen täytyi kaiken aikaa muistaa, ettei voinut ilman ennakkoilmoitusta mennä minnekään, etteivät ihmiset vain olisi ahdistuneet kirkkoherran pelkästä näkemisestä. Ja kovin lyhyesti hän kuittaa myös seurakuntajaon, Pihkalat, Vallet ja muut suomenkieliset professorit ja tohtorit, jotka pitkään olivat joutuneet kamppailemaan suomenkielisen väestön oikeuksien puolesta.





Oton perusilme kahdella eri vuosikymmenellä.

Jäähyväiset

Otto Weckström eli 80 vuoden ja yhden päivän ikäiseksi. Hän päätti elämänsä hyvästeltyään syntymäpäivänään 30.12.1972 suuren joukon "omaa väkeään". Rovasti Weckströmin hauta sijaitsee Vantaan Pyhän Laurin kirkon (Helsingin pitäjän kirkko) hautausmaan pääportin lähellä. Siihen hän kertoi jo 20-luvulla haluavansa tulla haudatuksi. Siltä paikaltaan hän viimeiseen päivään saakka haluaa sanoa kaikille tulijoille tutulla tavallaan: Tervetuloa, että Seutulasta, Sotungista, Keimolasta, Malmilta asti tulit.

Tämä kertomus perustuu haastatteluilla ja keskusteluilla koottuun materiaaliin. Se on siis yksipuolinen ja väritetty.


Lähde: Helsingin pitäjä-vuosikirja 1993
Web-toteutus: Liisa Nordman, 2008