Helsingin pitäjän pappilat 1700- ja
1800-luvuilla

Seurakunnan huolehtimista rakennuksista tärkein oli kivikirkko ja sen vieressä seisova kellotapuli, Westersundomin kappeli, suomalainen puukirkko ja pappilat. Kirkkoväärtin tehtäviin kuului ensisijaisesti valvoa näitten rakennusten kuntoa. Tehtävä kuitenkaan ei ollut helppoa, sillä korjauksiin tarvittavia varoja lykättiin vuosi vuodelta ja rakennus rappeutui yhä entisestään. Yleensäkin on merkille pantavaa, että seurakunnan rakennukset rappeutuivat melko nopeasti. Tulemme tämän huomaamaan mm. pappiloiden kohdalla, joista seuraavassa muutamia piirteitä. Toisaalta on myös muistettava, että tähän aikaan ei ollut käytettävissä sellaisia kyllästysaineita, maaleja ym. rakennuksen ikää pidentäviä aineita ja käsiteltyjä kuten nykyaikana.

Kirkkoherran pappilan päärakennus rakennettu palon jälkeen vuonna 1896.

Vuonna 1698 sai rovasti Inganatius käskyn piispalta laitattaa pappila kuntoon. Tiedossa ei ole, tapahtuiko tämä korjaus. Isonvihan aikana, jolloin suurin osa Kirkonkylää paloi tai tuhoutui muulla tavalla, pappilakin tuhoutui ja sen ulkorakennukset särjettiin pahoin. Vuonna 1719 alettiin suunnitella pappilan jälleenrakentamista ja viljelysten kunnostamista. Uusi pappila rakennettiin todennäköisesti välittömästi suunnitelmiin ryhtymisen jälkeen.

Mutta uusi pappilarakennus alkoi rappeutua nopeasti, sillä heinäkuussa 1784 todettiin pappilarakennuksen ja muiden sivurakennusten olevan rappiotilassa. Paria vuotta myöhemmin suoritetussa talontarkastuksessa päätettiin ryhtyä uuden pappilan rakentamiseen. Rakennustyöt kuitenkin viivästyivät, sillä rälssitilallisten ja talollisten kesken syntyi erimielisyyttä kustannusten maksamisesta. Rälssitilalliset katsoivat olevansa vapaita kustannuksiin ja työhön osallistumisesta, kun taas talolliset olivat jyrkästi tätä suunnitelmaa vastaan. Vasta vuonna 1791 toteutui rakennussuunnitelman ensimmäinen vaihe, kun kapt. M. Wahlberg teki piirustukset uutta pappilaa varten. Tämän jälkeen kului taasen aikaa, ennen kuin varsinaisiin rakennustöihin ryhdyttiin. Uusi pappila valmistui todennäköisesti 1790-luvun alkupuolella. Suurempia korjauksia tämän rakennuksen ylläpitämiseksi ei sitten suoritettukaan. Tosin se sai uuden katon v.1828 ja v. 1843.

1800-luvulla vaikutti pitkät ajat Helsingin pitäjässä kirkkoherra Erik Crohns, joka oli nimitetty vuonna 1822 sekä Helsingin että Helsingin pitäjän seurakunnan kirkkoherraksi. Kun kirkkoherra pysytteli talvisin kaupungissa olevassa pappilassaan ja käytti Helsingin pitäjän pappilaa vain kesäasuntona, tyytyi hän tähän rappeutuvaan ja rappiolla olevaan pappilaan. Niinpä sitten piispantarkastuksessa v.1852 todettiin pappilarakennuksen olevan niin rappeutuneen, ettei siinä voinut asua.

Uuden pappilan rakennuskysymys astui nyt esiin. 1.7.1855 esitettiin pitäjänkokoukselle kustannusarvio uuden pappilan rakentamisesta. Edellä mainitussa piispantarkastuksessa todettiin kappalaisen pappila niinikään täysin rappeutuneeksi Kirkkoherran pappila oli todella tähän aikaan niin huonossa kunnossa että hänen täytyi vuokrata asunto pitäjältä. Tämän vuoksi eivät pitäjäläiset voineet lykätä kirkkoherran pappilan rakentamiskysymystä. Heinäkuussa vuonna 1856 pitäjänkokous päätti ottaa 9 hopearuplaa manttaalia kohden pappilan rakentamista varten. Mutta kun kappalaisen pappilakin oli rappeutunut ja uusimisen tarpeessa, pitäjänkokous päätti 21.9.1856 rakentaa kappalaisen pappilan vanhoista tarpeista ja pystyttää se Veromiehenkylään menevän tien eteläpuolelle Kirkonkylästä kolmisensataa metriä länteen päin.

Kappalaisen pappila Nilsas, siirretty Kirkonkylästä vuonna 1856.

Kappalaisen pappila oli tähän asti sijainnut Kirkonkylässä Nilsaksen talon paikalla. Nilsas nimittäin kuuluu Kirkonkylän kantatiloihin ja se on alkuaan sijainnut nykyisen Lastentarhan ja Kasvatusneuvolan tontin välittömässä läheisyydessä eteläpuolella.

Vanhan rakennuksen siirto  uskottiin samalle urakoitsijalle, joka rakensi kirkkoherran pappilankin. Tämä Nilsaksen pappila palvelee vielä tänä päivänä seurakunnan tarpeita. Tosin se on menettänyt virka-asuntona merkityksensä. Sen viimeinen pappi oli Iivari Rämä, joka palveli jonkin aikaa Helsingin pitäjän seurakunnassa.

Uusi pappila oli tälläkin kerralla lyhytikäinen, sillä se paloi vuonna 1896. Rakennuksesta tuhoutui vain tuhoutui vain yläosa, jotenka alaosa voitiin käyttää hyväksi, kun ryhdyttiin palonjälkeiseen korjaustyöhön. Pappilan vintissä säilytetyt seurakunnan historiakirjat (mm. kastettujen, vihittyjen ja kuolleitten luettelot) tuhoutuivat tässä palossa. Sen sijaan kirkonkirjat, joita säilytettiin alakerrassa, säilyivät tuholta.

1890-luku oli Helsingin pitäjän seurakunnalle raskasta aikaa, sillä olihan kolme vuotta pappilan paloa aikaisemmin ollut tuo suuri kirkonpalo ja sen korjaukset nielivät huomattavat summat seurakunnan varoja. Korjaustöihin ryhdyttiin kuitenkin ripeästi kummassakin tapauksessa ja näitten korjaustöiden jäljillä seisovat paikallaan tänä päivänä niin kirkko kuin pappilakin, tosin viimeksi mainittu tällä hetkellä melkoisesti rappeutuneena.

Helsingin pitäjä vuosikirjan tekstin lähteenä: H. Hultin, Helsinge församlings historia
Kuvat: Lauri Leppänen