Vantaa   Helsingin pitäjä-vuosikirjat

Pirkko Vuorenpää

Vantaallakin puhutaan murretta

Kun Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys 1960-luvun loppupuolella päätti edistää kotiseudun tutkimusta ja perinteen tallennusta tukemalla myös taloudellisesti silloin Helsingin yliopiston yhteydessä toimineen Suomen kielen nauhoitearkiston entisen Helsingin pitäjän alueelle suuntaamaa murteenkeruuretkeä, voitiin vielä pelastaa paljon arvokasta vanhaan kulttuuriin liittyvää perimä- ja muistitietoa, jonka löytäminen ja kartoittaminen ei tänään kenties olisi ainakaan kaikilta osin mahdollista. Vantaan asujaimisto on parin vuosikymmenen aikana suurimalta osalta vaihtunut; noin neljä viidesosaa väestä on muualta tullutta. Monen polven vantaalainen alkaa olla harvinaisuus.

Entisen Helsingin pitäjän asukkaat ovat tulleet lähiseuduilta. Etelä-Hämeestä tai Uudenmaan ruotsinkielisiltä ja kaksikielisiltä alueilta. Hämäläisyys ja toisaalta ruotsinkielen vaikutus tuntuvat myös ihmisten puheessa. Helsingin pitäjässä on siis puhuttu - ja puhutaan vieläkin - murretta, niin yllättävältä kuin tämä ajatus saattaakin tuntua. Odottaisi, että kaupungin lähistöllä puhuttaisiin samantapaista "yleiskieltä" kuin kaupungissakin.

Helsingin pitäjän murre liittyy läheisemmin luonnollisesti Tuusulan ja Nurmijärven murteisiin, tuskin sitä niistä pystyy erottamaankaan. Kaikille hämäläismurteille yhteisiä piirteitä Helsingin pitäjän murteessa ovat mm. mettä, vatta (= metsä, vatsa); nuari, tyämies; korkee, peltoo; meitin, teitin, heitin (= meidän jne.); koskee, käskee (= koskea, käskeä); pellolla (= pellolla, pelloilla). Etelähämäläisissä murteissa on kuitenkin muista hämäläismurteista poikkeavia piirteitä, sanotaan esim, äiti, eilän, too, noo eikä äite, öylön, toi, noi. Etelähämäläisyyksiä ovat myös muodot kuakiin (= kuokin), ruven
( rupean), lupain (=lupasin), nee (= ne), leiväti (= leivättä), kätees (= kätensä), poikanin (= poikani).(ks. alla 1) Sen sijaan käskymuoto tulkai, olkai (= tulkaa, olkaa) tunnetaan itäiselläkin Uudellamaalla - myös siltä suunnaltahan on Helsingin pitäjään muuttanut aikoinaan väestöä.

Kun yliopiston lehtori Pentti Suotkari kesällä 1969 Nauhoitearkiston lähettämänä kulki haastattelemassa vanhoja pitäjäläisiä, osui hänen tielleen useita, jotka hallitsivat hyvin vanhaa murretta ja joiden mielessä oli säilynyt arvokasta paikallista muistitietoa. Kaupunki- ja myllymatkat, taksvärkin teko kartanoihin, vanhat kaupat ja koulut, kulkukauppiaat tulevat kuulijalle tutuksi. "Kyl miä Helsinkin hyvin tunsinkin". Joku oli tehnyt kaupunkimatkallaan kadunpuhdistustyötäkin:"Miä olen posrtannul luuran kans (Esplandia)", toinen taas oli siivonut Hietaniemen hautausmaata, "ku tartti saaras sen kuntoon". Kartanoon oli tehtävä hevospäiviä ja jalkapäiviä (miespäiviä); näitä päiviä oli niin paljon, että joskus "piti ollas semmonen aputorppari ku teki niitä jalkapäivii". Jossakin talossa oli pitkämataisten "syättöpaikka",jossa syötiin eväitä ja ruokittiin ja lepuutettiin hevosia; yleensä oltiin "nuukia hevosen päälle", ts, niitä ei haluttu rasittaa liikaa. Kaupassa tavattiin muita pitäjäläisiä, vaihdettiin kuulumiset ja kuultiin, mitä maailmalla oli tapahtunut. Kouluissa ei opeteltu pelkästään lukemista ja laskemista, vaan vuorollaan "jokasen täyty kantaa puita ja siivos sen koulun".

Vanhat paikannimien asut Ripukylä ja käytöstä kokonaan väistynyt Tikkuri (=Tikkurila ) vilahtelevat puheessa; kuulee myös taivutusmuotoja "Haagaasee" ja "Korsoosee". Hyvän kertojan puhe vilisee murremuotoja " miä (=minä). ales, tykö, ylhän (=ylhäällä), kotia (=kotiin), kotoolta (=kotoa), irki, läpitte, ylitte, mailla (=maalla, maaseudulla), täl kärel (=tällä suunnalla), tälviisii (=tällä tavalla),enämpi, parempa, kaikki paras (=kaikkein paras), henkis, kankasta, valhettelivat, ainova, vesestä (=vedestä), aukaa (=avaa), rupi palstottamaa, piti tellääp (=panna) pois, ittes sai korjaas sen tiän, ne uppoi (=hukkuivat veteen), se pitää paikkaas (=paikkansa).

Suomen nauhoitearkistoon v. 1969 haastatelluista henkilöistä oli iäkkäin sillon 89-vuotias Hilda Hokkanen; ikää oli myös vuonna 1883 syntyneellä Elli Hansenilla, kuten samalla vuosikymmenellä syntyneillä Kalle Sirenillä ja Elli Nyforsillakin. Myös Karl Vikholm, Elsa ja Eemeli Sieppala, Edvard Kvicksröm, Elin Lönnqvist, Ester Krook, Frans Bergström ja Bertel Tilander kertoivat Pentti Soutkarille vanhoja muistojaan. Aikaisemmin, jo vuonna 1962, oli nauhoitettu vuonna 1882 syntynyttä Iida Vaseniusta (Terho Itkonen ja Pekka Lehtimäki). 1890-lukua edustavia Matilda Lindforsia ja Jalmar Gröönroosia oli haastateltu v.1968 (Erkki Lyytikäinen ja Juhani Paronen); viimeksi mainitun puhetta otettiin lisää talteen v.1969. Nauhalla on vanhoja Helsingin pitäjän asioita yhteensä 20 tuntia.

Haastateltavat olivat yhtä lukuun ottamatta syntyneet Helsingin pitäjässä, jotkut olivat toisen vanhempansa puolelta monen polven paikkakuntalaisia; toinen vanhemmista oli yleensä Nurmijärveltä, Hausjärveltä tai Vihdistä. Useimpien lapsuudenkoti oli kaksikielinen tai ruotsinkielinen - kuten yleensäkin on ollut laita Helsingin pitäjässä - mutta lähipiirissään he ovat suomen kielen oppineet.

Myös paikallista ruotsinkieltä on nauhoitettu jonkin verran. Suomen- ja ruotsinkieliset paikannimet on kirjoitettu muistiin Eteläsuomalaisen osakunnan tekemällä kotiseuturetkellä. Vielä olisi kuitenkin varmasti tallennettavissa kulttuuriperinnettä, joka muuten on iäksi katoamassa. Muualta viime aikoina muuttanut nuorempi polvi kantaa ehkä mukanaan joitakin kotiseutunsa perinteitä - onhan vanhojen tapojen elvyttäminen ja vanhojen esineiden kerääminen muotia - mutta he eivät kenties ole kiinnostuneita uudesta kotiseudustaan kuin korkeintaan ympäristösuojelun kannalta, esim. vanhojen rakennusten ja kyläilmiöiden säilyttämisestä. Siksi paikkakuntalaisiksi itsensä tuntevien hartioilla on vanhan muistitiedon - ja luonnollisesti uudemmankin - säilyttäminen - ja tallettaminen.

1. Rapola, Martti: Johdatus Suomen murteisiin 3 p. (1969).


Lähde: Helsingin pitäjä 1980
Web-toteutus: Siltamäen korttelitupa, Arvi Nurmi, 2010