Vantaa   Helsingin pitäjä-vuosikirjat
Alfons Almi

Muistelmia elämäni vaiheista Helsingin seudulla
Alfons Almi 16-vuotiaana vuonna 1920.

Kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen toivomuksesta yritän kuvata elämää ja tapahtumia henkilökohtaisesta kuvakulmasta katsottuna Helsingin seudulla nuoruusvuosinani. Vaikka niistä on kulunut jo yli 70 vuotta, jona aikana kuvat ovat jo saattaneet himmetä ja muisti pettää, yritän mahdollisuuksieni mukaan täyttää Lauri Leppäsen toivomuksen.
Aluksi hieman taustatietoja.

Lapsuusaika

Synnyin vuonna 1904 Helsingissä rautatieläisperheeseen. Isäni kuoli junaonnettomuudessa Järvenpään asemalla vuonna 1910 ollessani viisivuotias. Äitini oli suuriperheisen kirvesmiehen tytär Petäjävedeltä, joka joutui nuorena tyttönä Jyväskylään Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen perheeseen palvelijaksi ja perheen muuttaessa sen mukana Helsinkiin. Vanhempani tapasivat kuorolaulun merkeissä toisensa ja avioituivat. Lyhyen avioliiton aikana syntyi perheeseen minun lisäksi toinen poika ja kaksi tyttöä. Lapsista nuorin poika oli isäni kuollessa vajaan vuoden ikäinen. Äitini kuoli surun, huolien ja tautien murtamana vuonna 1914. Vanhempieni kuoleman jälkeen sijoittivat sukulaisemme meidät Helsingin Diakonissalaitoksen lastenkotiin Pitäjänmäelle. Vaikka siellä oli hyvä olla, karkasin kansakoulun käytyäni 13-vuotiaana, koska en halunnut jäädä enää lastenkotiin kasvatiksi. Käveltyäni itseni uuvuksiin menin illan suussa lähellä olevaan Frisansin kartanoon pyytämään työtä ja ruokaa. Sain mitä pyysin.

Tilan omisti helsinkiläistä liikemiessukua oleva Emil Hindsberg, joka uskoi minun ansaitsevan ruokani työnteolla.

Paimenena ja renkinä Frisansin kartanossa

Jouduin aluksi paimentamaan karjaa, tutustumaan hevosten hoitoon ja niiden käsittelyyn voidakseni toimia isännän kuskina sekä auttaa piikoja heidän askareissaan. Piioista oli yksi mielenvikainen, joka päätoimisesti etsi tupakanpätkiä, nuuskasi niitä ja kätki sen jälkeen päärakennusta ympäröivään kiviaitaan, josta kuitenkaan ei löytänyt niitä. Minut pantiin nukkumaan samaan huoneeseen hänen kanssaan. Läheisestä merenlahdesta jouduin kalastamaan ja syksyllä pyytämään tilusten läpi kulkevasta Finnån joesta rapuja. Kalaa tuli runsaasti ja rapuja niin paljon, että niitä voitiin lähettää isännän sukulaisille Helsinkiin. Erään menestyvän sukulaisliikemiehen nimi oli Tång.

Koska isäntäni hoiti monia kunnallisia luottamustehtäviä ja oli mm. paikallisen puhelinyhdistyksen puheenjohtaja, oli kuskina oleminen talvisin rankkaa hommaa. Isäntä joutui mm. lähtemään tarvittaessa tutkimaan vikoja ja ilmoittamaan niistä asentajille. Maanteitä ei siihen aikaan aurattu, vaan uusi lumi polkeutui kovaksi harjanteeksi tien keskelle. Vastaantulevan sivuuttaminen merkitsi usein reen kaatumista ja matkustajien ryömimistä hangessa. Päästäksemme eteenpäin joutui hevonen loikkimaan lumessa kuin koira, joten matkanteko oli kovin hidasta. Koska kaikissa kokouspaikoissa ei ollut renkitupia, jouduimme värjöttelemään kovassakin pakkasessa tuntikaupalla vällyjen alla, sillä ne eivät antaneet jäähdyttyään riittävästi suojaa.

Mainitsin, että isäntäni joutui huolehtimaan myös puhelinyhteyksien toiminnasta. Suurlakon aikana, jolloin punakaartilaiset kiersivät kartanoissa pahoinpitelemässä ja tappamassa tilanomistajia ja tilanhoitajia, jouduimme lähtemään puhelinvian vuoksi Frisansista Kauniaisiin johtavalle tielle. Eräässä alamäessä ilmestyi yllättäen pusikosta tielle ryhmä kaartilaisia painaen kiväärien pistimet Hindsbergin ja minun rintaani vasten. Selvitettyämme rauhallisesti millä asialla liikumme, saimme luvan jatkaa matkaa ehdolla, että saamme palata määrätyn kylän kohdalta neljän tunnin kuluttua kotiin.

Frisansin viljelty pinta-ala taisi olla noin 15 hehtaaria, jota yhdessä viljelimme vanhapoikaisännän "ystävän" tilanhoitaja Gustafssonin kanssa. Palveluksessa oli iäkäs keittäjä, sisäkkö, pari karjanhoitajaa ja "hullu" siivooja. Opin pian kyntämään ja käyttämään muita maatalouskoneita sekä korjaamaan viljaa. Raskainta oli ojankaivu sekä sadonkorjuu hartiavoimalla. Työpäivä alkoi eläinten aamuruokinnasta ja päättyi iltaruokintaan.

Kaksikerroksisen päärakennuksen lisäksi kuului tilaan tarpeelliset huolto- ja varastotilat sekä pihapiirissä lisäksi sukulaisten ja vuokralaisten kesäasunnot. Kesävieraat olivat minulle hyvin ystävällisiä, ehkä säälivät kovasti puurtavaa palkatonta orpopoikaa. Opettivat jopa minut pelaamaan krokettia heidän kanssaan. Palkkioksi saatoin saada palan vehnästä. Kunnon saappaita sain käyttää vain talvella. Söin piikojen kanssa palvelukunnalle erikseen valmistettua ruokaa, joka useimmiten oli "lounaaksi" pyytämiäni suolakaloja haudutettu kuorimattomien perunoiden päällä. Hindsberg oli antanut omaistensa ymmärtää, että hän vaalii minua kuin ottopoikaa ja jopa kustantaa minun kouluttamiseni.

Isännällä oli joka sunnuntai päivällisvieraita Helsingistä, jolloin minut kutsuttiin "sisään" syömään herrasväen kanssa. Sitä esiintymistä varten oli minulle hankittu pyhäpuku ja kengät. "Vierailupuku" oli heti vieraiden lähdettyä riisuttava.

Suurlakon jälkeen perustettiin kaikkialle suojeluskuntia, joten minäkin liityin siihen. Sain puvun, kiväärin ja panoksia. Harjoitukset pidettiin Espoossa tai Kauniaisissa. Jouduin muiden mukana etsimään "desantteja" ketjussa ympäri metsiä ja pelkäsin yksin kulkiessani vallan kauheasti.

Kun kuulimme saksalaisten tykistön äänet Kirkkonummelta, arvasimme niiden olevan matkalla valloittamaan Helsinkiä. Tullessaan meidän kylään he vaativat suojeluskuntalaiset hevosineen avustamaan heitä kuormaston kuljetuksessa. Minäkin jouduin lähtemään ja vapauduin heidän alistuksestaan Helsingin valloituksen jälkeen Vantaankosken sillan lähettyvillä olevalla Gumtähden kentällä. Sain sodan tuntumaa erään saksalaisen sotilaan kaatuessa harhaluodista 5 metrin päästä minusta.

Palattuani Frisansiin sain jostain käsiini Hufvudstadsbladetin jossa etsittiin nuorta renkiä Helsingin pitäjän Övitsbölen kylln Smedsin taloon. Koska Hindsbergin puheet ottopojasta ja kouluttamisesta osoittautuivat täysin katteettomiksi, hain ja pääsin Smedsiin. Olihan jo silloin ammattitaitoinen renki. Tulin olleeksi Frisansissa vuodet 1917-19. Lähtiessäni sieltä tunsin uuden ajan koittavan.

Rengiksi Smedsin tilalle

Irtaantuminen Smedsistä ei ollut helppoa, koska olin liian kiltti. Sain kuitenkin sen verran itseni terästettyä, että otin pussini ja lähdin uudestaan maantielle. Pääsin liftarina Kauniaisten asemalle, sieltä junalla Helsinkiin ja toisella junalla Malmille, jonka asemalla odotti maitorattaissa Smedsin viehättävä tytär Astrid. Hän oli tuonut maitokuorman lähetettäväksi Helsinkiin, luultavasti Maanviljelijäin Maitokeskukseen ja koonnut rattaansa täyteen tyhjiä maitoastioita. Koska en mahtunut kärryille, jouduin pitämään rattaiden kehikosta kiinni hölkätessäni kärryn perässä tuntematonta kohtaloa kohti.

Övitsböle oli Vantaan Pitkäkosken varrella oleva neljä samankokoista tilaa käsittävä perin alkeellinen kylä, jossa vielä puitiin kepakoilla ja varstoilla riihen orsilla kuivattua viljaa. Smedsin isäntä, maanviljelijä Löfman oli kovin hyvä mies, joka valitettavasti oli loukkaantunut tai vaikeasti sairastunut ennen minun tuloani eikä pystynyt osallistumaan talon töihin. Emäntä oli myös hyvin kiltti, entisaikojen maatilan emäntä, joka kohteli minua kuin omaa poikaansa. Perheeseen kuului tytär Astrid sekä kaksi poikaa, joista vanhin Ivar oli jo hankkinut oman tilan Backaksen tien varrelta. Perheen nuorempi, hunsvottipoika Ernst, joka piti enemmän iloisesta elämästä, oli vielä kotona. Hän teki mielellään kaupunkimatkoja kauniina kesäpäivänä torille, mutta antoi minun hoitaa ne hommat talvipakkasilla ja kurailmoilla. Tytär Astrid osallistui kaikkiin töihin miesten lailla, mutta lähti myöhemmin johonkin talouskouluun.

Sijaintinsa vuoksi kylä vaikutti hyvinvoivalta, sillä kaikki tuotteet; maidot, eläinten rehut, perunat, kaalit sekä metsän tuotteet saatiin myydyksi Helsinkiin. Heinät ja oljet niputettiin 10 kilon nippuihin ja ladottiin laajalla kehikolla varustettuihin rattaisiin ja lähdettiin aamuvarhaisella myymään Hakaniemen torille.

Kauppa kävi hyvin, sillä silloinhan kaikki tavaroiden jakelu tapahtui hevosvetoisilla ajoneuvoilla. Minä satuin pääsemään hyviin väleihin Siltasaarenkadun ja Säästöpankinkadun kulmauksessa olevan Parkkisen Tukkukaupan tallimestarin kanssa, jolla oli rakennuksen pihalla suuressa tallissa huolettavana 30-40 hevosta. Hän osti minulta useimmat heinä- ja olkikuormat. Ystävyys hänen kanssaan auttoi minua saamaan hieman lisäansioita. Helsinkiin lähtiessäni sain isännältä 3 markkaa voidakseni nauttia Vantaankosken sillan lähettyvillä olevassa kaksikerroksisessa punaisessa kahvilassa mukin kahvia ja puolikkaan isokokoisesta ranskanleivästä. Talviaikaan sain vielä toiset 3 markkaa lantakuorman ostamista varten. Koska sain Parkkisen tallimestarilta hyvää hevosenlantaa ilmaiseksi, alkoi taskuuni muodostua myöhemmin kipeästi tarvittavaa perusomaisuutta.

Ajoimme talvella Helsingistä Övitsböleen Vantaan jäätä myöten muodostunutta tietä pitkin, jolta koskipaikoissa oli ajettava rantatöyräille. Jäätieltä pääsi helposti Smedsin vainioille, jonne muodostettiin lannasta ja mullasta aumoja odottamaan kevään kylvötöitä jolloin sekoitus levitettiin sulaneena pelloille. Uskon että lanta-mutaseokset antoivat vähintään yhtä hyvän sadon kuin nykyiset apulannat. Menetelmähän lisäsi humuksen muodostumista.

Olen myynyt Helsingin Kauppatorilla lukemattomia perunakappoja ja kaalinpäitä. Kauppa kävi hyvin, mutta ei kuitenkaan niin hyvin kuin Smedsin syytinkivaari Konstalta, jolla oli mökkinsä lähettyvillä hyvin tuottava perunamaa. Konstan myyntivalttina oli risaiset housut, jotka hän veti jalkaansa myynnin alkaessa. Housut olivat edestä niin risaiset, että niistä vilkkuivat sellaiset elimet joiden esittelemiseen meillä muilla ei ollut rohkeutta. Koska emännät eivät voineet tulla ihastelemaan vain Konstan mainoksia, oli heidän ostettava myös Konstan perunoita.

Smedsin ja muidenkin kylän tilojen täytyi olla aika kookkaita päätellen maitomäärän ja muiden tuotteiden runsaudesta. Koska kylän kaikki tilat olivat suunnilleen samansuuruiset, vallitsi kylässä hyvä naapurisopu, sillä kaikki olivat hyvin toimeentulevia rehtejä maanviljelijöitä. Töitä tehtiin pääasiassa perheen voimin, joten minäkin  "perheen jäsenenä" olin hyvin työllistetty. Olin elämääni hyvin tyytyväinen, huoleton ja onnellinen.

Jouduin eräänä perunankorjuuaikana suuriin vaikeuksiin, sillä sain ristiselkääni niin pahan reumatismin, että en pystynyt kunnolla kävelemään. Jotta ystävällinen isäntäpari ei joutuisi vaikeuksiin, konttasin lähellä olevalle perunapellolle saunakamaristani, jossa nukuin ja illalla samalla tavalla takaisin saunakammariin. Perunat kaivoin maasta koko ajan kontaten. Astrid toi minulle ruuan pellolle. Sain myöhemmin ollessani Toijalassa meijeriharjoittelijana samanlaisen vaivan, josta myöhemmin alkoi vuotaa pahanhajuista visvaa. Tampereella asunut sukulaismies vei minut silloin lääkäriin, joka työnsi vuotavaan reikään pitkän puikon. Hän totesi, että kyseessä on tuberkelinen fisteli, joka on levinnyt jo selkärankaan ja tulee leviämään edelleen selkäytimeen ja sieltä aivoihin jolloin maallinen vaellukseni olisi päättynyt siihen. Mainittakoon, että äitini eräs kuolinsyy oli tuberkeli. Kun eräs vanha sairaanhoitaja kuuli vaivastani, kehoitti hän juomaan niin paljon kuin saatoin kalkkipitoista kalanmaksaöljyä. Vaikka sotku maistui varsinkin kuumana kesäaikana härskiintyessään kamalalta, päätin juoda sitä kunnes paranen ja minä paranin. Vuoto alkoi vähentyä ja loppui lopuksi kokonaan. Olen elämästäni kiitollinen vanhalle sairaanhoitajalle, joka osasi enemmän ehkä kokemuksesta kuin korkeatasoinen lääkäri. Olen joutunut testaamaan vaivani elämän varrella rauhan ja sodan aikana raskaissa tehtävissä mutta selkä on kestänyt.

En tiedä miten Helsingin pitäjän muissa kylissä meneteltiin, mutta Övitsbölen isännillä oli tapana antaa "isäntärengille" jollainen kai minäkin olin, jouluna ja juhannuksena ottaa metsistä heinähäkillinen joulukuusia ja juhannuskoivuja. Kuuset myytiin rautatientorilla ja juhannuskoivut Kauppatorilla Keisarinnan patsaan ympärillä. Kerran sattui elintarvikkeiden säännöstelyn aikana niin, että surkean sään vuoksi oli joulun aaton aattona torilla vain kuusi kuusikuormaa. Sovimme kavereitten kanssa siitä, että panemme kuusien hintaan hieman "huonon ilman lisää", jota vastaan ostajat luonnollisesti protestoivat. He vaativat meitä tulemaan Eerikinkadun poliisiasemalle selvittämään olivatko kuuset elintarvikemääräysten alaisia. Ajoimme kaikki kuormat poliisiasemalle. Siellä ilmoitettiin ostajille, että koska ihmiset eivät syö joulukuusia, eivät elintarvikkeita koskevat määräykset koske niitä. Lyöttäydyimme poikien kanssa parittain, toinen hyppäsi kuorman päälle, nosti kuusen pystyyn ja kuorman omistaja määräsi hinnan, joka oli vielä korkeampi kuin torilla. Kuuset suorastaan revittiin meidän käsistä, eikä kukaan kysynyt enää hintaa. Ajoimme letkassa Vantaankosken kahvilaan ja taisimme nauttia siellä oikein pullakahvit.

Rippikoulun käyminen

Smedsissä ollessani jouduin käymään rippikoulun noin 17-vuotiaana. Sinä aikana aivoni tallentamat muistot säilyvät mielessäni ikuisesti. Muistot liittyvät kahden nuoren, viattoman ihmisen orastavaan rakkauteen, joka ei saanut voittamattomista syistä kehittyä täydellisyyteen.
Kävin rippikouluni ilmeisesti vuonna 1922 kauniina kevään Helsingin pitäjän kirkossa. Kirkkoherra, jonka nimeä en valitettavasti enää muista, oli vanha rovasti, joka noudatti myös vanhoja perinteitä. Hän oli persoonallisuus, jonka kuva ja hartaus on kuitenkin painunut syvästi mieleeni.

Kävimme rippikoulua kolme kuukautta varhaiskeväästä juhannukseen. Oppilaita oli 80, jotka kirkkoherra konfirmaatiotilaisuudessa asetti kirkon ulko-ovella kahteen riviin. Tytöt hän asetti oikealle ja pojat vasemmalle puolelle, etupäähän ne, jotka läksynsä olivat parhaiten oppineet. Itse hän asettui sisäänmarssia varten jonon eteen suuri postilla kainalossaan. Tyttöjen rivin ensimmäiseksi hän sijoitti kartanonomistaja Skogesterin tyttären Signen ja poikien ensimmäiseksi pitäjän köyhimmän pojan Alfons Almin. Signe oli niin kaunis, että hän oli saanut pitäjältä nimen "Helsinge Roos". Kaikki pojat olivat hankkineet itselleen tumman rippipuvun ja tytöt olivat valkoisissaan kuin enkelparvi. Marssiessamme kirkkoon jouduimme pääovella vaihtamaan tyttöjen kanssa puolta, pojat oikealle ja tytöt vasemmalle. Ovatko tai olivatko rippi-isämme mielestä miehet Herralle otollisemmat kuin naiset? Alttarin luona oleviin poikkipenkkeihin oli rovasti sijoittanut osaamisjärjestyksessä läksynsä parhaiten osaavat pojat oikealle. Pojilta kysyttiin ensin ja tytöiltä sen jälkeen.

Jouduimme juhannuksen alusviikolla koristelemaan koko kirkon kuusiköynnöksillä ja orjan ruusuilla. En ole koskaan nähnyt missään niin kauniiksi koristeltua kirkkoa kuin Helsingin pitäjän kirkko oli meidän päästessä ripille. Ehkä mekin omalta osaltamme halusimme, tuntien tilaisuuden merkityksen, tehdä parhaamme tilaisuuden juhlistamiseksi. Haimme joukolla köynnösainekset Tikkurilan metsistä ja orjanruusut sieltä missä niitä kasvoi. Paljon niitä löytyi. Köynnöksiä punoessamme jouduimme jostain alitajuntaisesta syystä Signen kanssa pariksi. Kun sitten kirkonmenot päättyivät ja me marssimme kirkosta ennen yleisöä ulos, otti Signe minua kädestä ennen kuin "suuri suku" vei hänet kahville ja talutti minut juoksujalkaa kirkkomaan kaukaisimpaan kulmaan ja suuteli minua. Olimmehan nyt aikuisia!

Signe ilmestyi seuraavana viikonloppuna Smedsiin hakemaan minut muistaakseni Kirkonkylän nuorisoseuran talolla pidettäviin iltamiin. Hän oli pukeutunut kansallispukuun, joka puki häntä ihastuttavasti, joten minäkin puin päälleni rippipuvun. Hänellä oli veljensä Maurizin pyörä, sillä minulla ei ollut omaa pyörää. Niin me menimme Signe tangolla istuen ja minä polkimissa. Illalla hän saattoi minut samalla pyörällä kotiin. Olimme sen jälkeen kaikissa viikonlopun juhlissa kunnes Signe sitten Malmin nuorisoseuran naamiaisissa tuli "tuntemattomana" sinivuokkona hakemaan minut väkisin tanssimaan. Sinä iltana hän opetti minulle kaikki sen aikaiset tanssit ja siitä lähtien me olimme kaikissa tanssitilaisuuksissa ensimmäisenä ja viimeisenä parina lattialla. Sain vähitellen hankittua itselleni vanhan polkupyörän, joten Signe ei tarvinnut enää toimia "taxina".

Gustavelundin kartano ja maanviljelyskoulu

Syksyllä päätin, että en halua olla renkinä koko elämääni ja ainoa koulu, johon saatoin rahattomana pyrkiä, oli maanviljelyskoulu. Pääsyvaatimuksena oli alan ammattitaito ja puolen vuoden harjoittelu harjoittelutilaksi hyväksytyssä kartanossa. Pyrin ja pääsin syksyn alusta lukien Gustavelundin kartanoon Tuusulaan. Siihen päättyi toimintani Helsingin seudulla.

Jouduin Gustavelundista ajamaan saman henkilön omistamaan hotelli Fenniaan rehuja hevosille ja muonaa myös ihmisille. Ajokkeina oli kaksi upeaa Ardenneoritta. Matkalla Helsinkiin jouduin ajamaan Helsingin pitäjän kirkonkylän halki. Signen isällä oli silloin myymälä teiden risteyksessä, jossa Signe ainakin joskus oli myyjänä. Tapasin Signen joitakin kertoja. Tuusulasta siirryin muutaman kuukauden jälkeen kauas Karjalaan. Minulle kerrottiin, että Signe oli kuollut nuorena tuberkuloosiin. Olen etsinyt hänen hautansa ja vienyt joskus ohikulkiessani sille punaisen ruusun.

Niin päättyi tarina orastavasta rakkaudesta, joka voittamattomista syistä ei saanut kehittyä täydellisyyteen.


Lähde: Wikipedia

Alfons Aleksander Almi
(20. elokuuta 1904 Helsinki 22. helmikuuta 1991 Helsinki) oli suomalainen tenori ja oopperanjohtaja. Hän lauloi Suomalaisessa oopperassa 1930- ja 1940-luvulla useita merkittäviä tenorirooleja. Vuonna 1952 hänestä tuli oopperan talouspäällikkö ja muiden johtotehtävien kautta pääjohtaja vuosiksi 19561971. Vuonna 1971 hän jäi eläkkeelle johtajanvirasta ja ryhtyi lähes päätoimisesti hankkimaan Suomeen uutta ajanmukaista oopperataloa. Almi oli mukana oopperatalon peruskiven muurauksessa 1988 sekä vielä harjannostajaisissa 1990, muttei enää ehtinyt nähdä talon vihkiäisnäytäntöä 30. marraskuuta 1993.

Alfons Almille myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1967. Hänen vaimonsa Doris Laine oli tunnettu suomalainen balettitanssija.

Almi kunnostautui jatkosodassa useissa eri tehtävissä, muun muassa II/KTR 7:n suorasuuntaustykkijaoksen johtajana. Almi tuhosi runsaasti yli 100 vihollisen erilaista pesäkettä. Kannaksen Ryhmän komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhquist esitti Almin palkitsemista Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristillä 18. kesäkuuta 1942. Ylipäällikkö Mannerheim ei kuitenkaan hyväksynyt esitystä.[1]

Myöhemmin kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari, kenraalimajuri Aaro Pajari yritti vaikuttaa Mannerheimiin Almin asiassa vielä 12. joulukuuta 1944 ja kirjoitti ylipäällikölle kirjeen. Mannerheim ei jostain syystä edes vastannut Pajarin lähettämään kirjeeseen. Ritariesitystä ei myöskään otettu uudelleen käsittelyyn.


Lähde: Helsingin pitäjä 1987
Väliotsikot ja web-toteutus: Siltamäen korttelitupa, Eila Merinen, 2010