Vantaa   Helsingin pitäjä-vuosikirjat
Ilkka Teerijoki

Köyhäinhoito Helsingin pitäjässä 1700-luvulta kunnallishallinnon uudistukseen

Köyhäinhoito - tai oikeastaan kuvaavampi nimitys on aikalaistenkin käyttämä vaivaishoito (1) - oli yksi paikallisen itsehallinnon visaisimmista tehtävistä jo 1700-luvun puolella. Yhä vaikeammaksi pitäjän vähäosaisista huolehtiminen kävi 1800-luvulla, jolloin köyhän väestön määrä suuressa osassa maata nopeasti kasvoi.

Keskiaikana köyhistä huolehtiminen oli ollut kirkon tehtävä. Tilanne kuitenkin muuttui uskonpuhdistuksen myötä, kun Kustaa Vaasa peruutti pääosan kirkon omaisuudesta kruunulle. Seuranneet yritykset siirtää köyhäinhoito valtiovallan ylläpitämiin hospitaaleihin osoittautuivat nopeasti taloudellisesti ylivoimaisiksi. Niinpä köyhistä ja vaivaisista huolehtiminen jäi käytännössä paikallisyhteisön velvollisuudeksi.

Kristilliseen armeliaisuuteen perustuen paikallisyhteisön jäsenet olivatkin yleensä valmiit antamaan turvaa ja avustusta vaivaisille. Ratkaisevaa oli kuitenkin se, olivatko avunpyytäjät todella raihnaita tai sairaita vai katsottiinko heidän tilansa johtuvan heidän (omasta syystään), ts. epäsäännöllisestä tai suoranaisesta laiskuudesta.

Lainsäädännössä siirtyminen vapaaehtoisuuteen perustuvasta armeliaisuudesta pakolliseen vaivaishoitoon tapahtui vuosien 1763-1788 välillä annetuilla asetuksilla.
Jo ennen tätä oli kehittynyt työnjakoa pitäjien ja valtiovallan välille: kruunu ylläpiti hospitaaleja. Hospitaaleja oli kuitenkin hyvin vähän. Niihin voitiin ottaa lähinnä vain tarttuvia tauteja sairastavia ihmisiä tai ympäristölleen vaarallisia mielisairaita. (2)

Vanhimpia vaivaishoidon muotoja olivat elätteelle anto, vaivaiskassasta jaetut varat sekä kerjuu, jonka estämiseksi annettiin lukuisia asetuksia. (3) Valtiovallan erityisessä suosiossa olivat köyhäintupien rakentaminen ja köyhäinruodutus. Vuoden 1686 kirkkolaissa oli määrätty, että joka pitäjään piti rakentaa köyhäintupa. Toistuvista muistutuksista huolimatta tällainen tupa oli 1700-luvulla säännöllisesti ainoastaan Tenholassa läntisellä Uudellamaalla. (4)

Ruodutus oli sen sijaan luontaistaloudessa elävälle yhteisölle varsin käyttökelpoinen vaivaisten hoitomuoto. Tarkoituksena oli jakaa pitäjä määrätynsuuruisiin ruotuihin, joista kukin ottaisi huolehtiakseen omasta köyhästään. Turun synodaalikokous kehotti 1698 seurakuntia siirtymään vaivaishoidossaan ruodutukseen. (5)

Järjestelmä muotoutui sellaiseksi, että kunkin ruotuun kuuluneen talon tuli vuorollaan hoitaa ja ruokkia avustettavaa talon varallisuuden mukaan määrätyt päivät. Sen jälkeen hänet toimitettiin ruodun seuraavaan taloon. Oli myös mahdollista lahjoittaa köyhälle vastaavat ruoka-aineet tai kustantaa hänen elättämisensä jonkun henkilön luona. Viimeksi mainitulla tavalla meneteltiin etenkin silloin, kun hoidettava oli raihnainen, eikä häntä mielellään siirrelty talosta toiseen. (6) Ruotuköyhä oli puolestaan velvollinen tekemään voimiensa mukaan työtä taloille, joilta sai elatuksensa. (7)

Ruotojärjestelmä syntyy

Tultuaan Porvoon hiippakunnan piispaksi 1735 ryhtyi Daniel Juslenius innokkaasti järjestelmään köyhäinruodutusta hiippakuntansa pitäjissä. Ruodutus toteutettiinkin muutamissa pitäjissä, mutta vain harvoissa se jäi tuolloin pysyväksi.(8)

Juslenius otti asian esille myös Helsingin pitäjän piispantarkastuksessa 1736. Pitäjäläiset lupasivat järjestää asian pitäjänkokouksessa. Kuusi vuotta myöhemmin he joutuivat selittelemään, etteivät olleet vielä ruodutusta aloittaneet "epävarmojen aikojen takia", useimmat olivat myös sitä mieltä, että entisetkin vaivaishoitotavat, elätehoito ja vaivaiskassa-avustukset, olivat riittäviä. Piispan vakuuteltua ruodutussysteemin paremmuutta pitäjäläiset lopulta lupasivat jakaa vaivaisensa ruotuihin "niin pian kuin mahdollista".(9)

Kiirettä ei kuitenkaan pidetty. Tositoimiin ryhdyttiin vasta 1786. Kirkkoherra kuulutti kirkossa, että kaikkien köyhien piti tulla viikon kuluttua seurakunnan vanhimpien kokoukseen, jotta ruodutus voitaisiin tehdä. Kun paikalle sitten ilmaantui 24 köyhää, päätettiin yksinkertaisesti jakaa pitäjä 24 ruotuun. Nämä 24 köyhää sijoitettiin kukin omaan ruotuunsa, joka kustansi hänelle ruuan, vaatteet ja huollon. Samassa tilaisuudessa päätettiin myös muodostaa uudelleen köyhäinkassa, jonka varoilla oli tarkoitus myöhemmin rakentaa köyhäintalo.(10)

Yhden köyhän avustukseksi määriteltiin 20 leiviskää jauhettuja ruisjauhoja, puoli tynnyriä ohraa, kuusi kappaa herneitä, neljä leiviskää savusilakoita, puoli leiviskää voita, yksi leiviskä lihaa, kaksi kappaa suolaa ja asunto, lämmitys ja tarpeellinen vaatetus sekä sänkyvaatteet. Uuden järjestelmän myötä piti kerjuun pitäjän alueella loppua: jos joku vielä syyllistyi kerjuuseen, hän menetti ensi kerran kiinni jäätyään puolen vuoden tuen ja toisella kerralla asemansa ruotilaisena kokonaan.(11)

Aivan kivuttomasti ei ruodutus toki nytkään sujunut. Muutaman kuukauden kuluttua havaittiin, että luettelo, jossa pitäjän talot oli jaettu ruotuihin, oli kadonnut. Kuultiin myös koko järjestelmää vastustavia ääniä: eniten systeemi oli monien mielestä halvempi ja yksinkertaisempi. Keväällä 1787 ruodutus kuitenkin vihdoin alkoi toimia myös käytännössä. (12)

Alkuvaiheessaan tämä 24 ruodun systeemi näytti selvittävän Helsingin pitäjän köyhäinhoito-ongelmat. Köyhiä oli ajoittain jopa vähemmän kuin ruotuja: näin esim. 1792, jolloin todettiin kolmen ruodun olevan tyhjänä eikä uusia avuntarvitsijoita pitäjänkokouksessa ilmoittautunut. (13)
Pian ilmeni kuitenkin sekä tungosta vapaana olleisiin ruotuihin että kasvavaa tyytymättömyyttä koko järjestelmää kohtaan. Esimerkiksi kuuro ja mielenvikain Mårten Eriksson oli vuosikauden kahden, ajoittain kolmen tai neljänkin ruodun hoidokkina. (14) Tällainen tilanne luonnollisesti vähensi ruotuhoidokkien kokonaismäärää. Muutamat säätyläiset olivat lisäksi olleet havaitsevinaan, että vaivaiset olivat entisestään laiskistuneet sen jälkeen, kun heille oli ruotujärjestelmän myötä turvattu toimeentulo.(15)

Suurin osa ruotuvaivaisista oli vanhuksia. Vuonna 1816 oli 24 vaivaisesta vanhuksia 16, raajarikoiksi tai sokeiksi määriteltyjä - näistä tietysti saattoi osa olla vanhojakin - oli kuusi ja lisäksi 5- ja 6-vuotiaat lapset. Tässä tilaisuudessa kolme ruotuvaivaista poistettiin luetteloista: kaksi havaittiin jossain määrin työkykyisiksi ja kolmas oli muuttanut Helsingin kaupunkiin. Näiden kolmen tilalle valittiin samalla uudet vaivaiset.(16)

Köyhäinkassan varat käytössä

Apua tarvitsevien määrä kasvoi vähitellen, ja ruotuihin tuli yhä enemmän tungosta. Pitäjän vastuuta lisäksi laajennettiin: 1817 julkaistu asetus kerjuun vastustamisesta mainitsi avuntarvitsijoina myös orpolapset. Uutena ryhmänä otettiin huomioon työkykyiset köyhät, joiden huoltamiseksi kehotettiin - monennenko kerran - perustamaan erityisiä työhuoneita.(17)

Mainitussa asetuksessa määrättiin myös perustettavaksi kirkkoneuvosto, jonka tehtävänä oli hoitaa vaivaiskassaa ja valmistella pitäjänkokoukselle köyhäinhoitoon liittyviä asioita. Vaivaishoito vei Helsinginkin pitäjänkokouksessa yhä enemmän aikaa, kun ruotuihin mahtumattomia köyhiä alkoi ilmaantua. Kirkkoneuvosto perustettiin myös Helsingin pitäjään jäseninään kirkkoherra, kaksi säätyläistä ja pitäjän kuudennusmiehet, mutta se ei liene ottanut sellaista vastuuta köyhäinhoitokysymyksistä kuin oli ollut asetuksenlaatijan tarkoitus. Köyhäinhoitoa koskevat kiistat selviteltiin edelleen pitäjänkokouksissa.(18)

Ruotujen ylikuormittuessa alettiin tarvitsevia yhä avustaa köyhäinkassan varoista. Kassa sai varansa ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa kerätyistä toimitusmaksuista; lisäksi sinne meni osa sakkovaroista sekä laissa säädetty osa jokaisen vainajan omaisuudesta. Näin kertyneestä rahastosta annettiin lainoja korkoa vastaan, ja korkovarat käytettiin vaivaishoitoon.

1820-luvun alussa köyhäinkassan varat olivat runsaat 2500 ruplaa - josta yli 2000 lainassa - sekä Ruotsin rahaa 890 riikintalaria.(19) Tuohon aikaan annetut avustukset alkoivat nopeasti lisääntyä. Vuonna 1822 myönnettiin ensin keväällä avustusta parillekymmenelle henkilölle, ja kesällä vielä kahdeksalle uudelle avuntarvitsijalle.(20)

Normaali avustus oli kaksi ruplaa kuussa, mutta esim. mielisairasta Elias Jacobssonia hoitanut henkilö sai tehtävän hankaluudesta johtuen viisikertaisen korvauksen. Hyvin pian pitäjänkokouksen olikin sitten päätettävä, että avustuksia piti supistaa, koska kassa oli elänyt yli varojensa. Annetut avustukset piti suhteuttaa kassan tuloihin.(21)

Samanaikaisesti myös ruotujärjestelmä joutui yhä kovemmalle. Vuonna 1820 jaettiin ensi kerran ruotu kahden vaivaisen kesken, - kumpikin sai siten vain puolet määräannoksista. Ruotuja jaettiin sitten yhä useammin; jouduttiin jopa niin monimutkaisiin järjestelyihin, että kaksi yhteisessä ruodussa ollutta miestä sai oman ruotunsa lisäksi nauttia myös erään toisen ruodun puolikkaasta. Tässä ruodussa oli myös aiemmin ollut kaksi vaivaista, mutta toisen kuoltua oli siitä siis puolet vapautunut.(22)

Ruotujen määrän lisäämistä esitettiinkin 1823.Tarkoitus oli myös jakaa ruodut tasaisemmin talojen sen aikaisen varallisuuden mukaan. Kun päätös viimein kolme vuotta myöhemmin tehtiin, muodostettiin uusia ruotuja vain kahdeksan, eli yhteensä niitä oli tämän jälkeen 32.(23)xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Ruotujen määrän vähäinen lisääminen ei toki ratkaissut pitäjän vaivaishoito-ongelmia. Köyhäinkassan tuottoa pyrittiin parantamaan velvoittamalla myös maata omistamattomat maksamaan oma osansa. Tätä ehdotettiin jo 1818, mutta silloin ei päästy ratkaisuun. Vuonna 1826 sovittiin sitten, että pitäjässä asuneet virkamiehet maksaisivat sovitun summan, käsityöläiset 75 kopeekkaa, torpparit 50 kopeekkaa sekä rengit ja piiat vähäisemmän summan vuodessa. Talolliset velvoitettiin vastaamaan alustalaistensa ja palkollistensa suorituksista. (24)

Vähäisiä lisävaroja köyhäinkassa sai, kun kassalle päätettiin peruuttaa kuolleitten omaisuus. Katsottiin kohtuuttomaksi, että se joutuisi vainajan omaisille, koska nämä olivat tämän kurjuuden aikana vetäytyneet vastuustaan huolehtia sukulaisestaan. (25)

Paisuvat köyhäinhoitomenot aiheuttivat sen, että kontrollia pyrittiin kiristämään. Tilien tarkastajat huomauttivat 1828, että köyhäinkassasta oli jaettu apua myös sellaisille, joiden köyhyys johtui heidän omasta syystään; laiskottelusta, juopottelusta tms. Tässä vaiheessa köyhäinkassa avusti noin kuuttakymmentä vaivaista - määrä oli siis kaksinkertainen verrattuna ruotuvaivaisiin. Seurakuntalaisten mielestä tarkastajat olivat olleet lausunnossaan turhan ankaria, sillä köyhäinkassan varat kuitenkin lisääntyivät lähes sadalla ruplalla vuosittain. (26)

Samoihin aikoihin alettiin voimakkaasti vastustaa myös irtolaisten ja epäilyttävien henkilöiden sekä vanhojen ihmisten - siis potentiaalisten vaivaishoitoasiakkaiden - muuttoa pitäjään. Jo kuninkaallinen julistus vuodelta 1788 oli sisältänyt määräyksiä kotipaikkaoikeudesta; myös vuoden 1817 asetus korosti nimen omaan, että pitäjän oli huolehdittava omista köyhistään. Pitäjänkokouksille annettiin asetuksessa oikeus estää muutto yli 40-vuotiaalta "heikolta ja pahanilkiseltä". (27)

Varsinkin 1820- ja 30-luvun vaihteessa Helsingin pitäjänkokous oli tässä kysymyksessä hyvin ankara. Lisäksi käytiin kiistoja naapuripitäjien kanssa siitä, mikä oli jonkun henkilön varsinainen kotipitäjä;  periaatteessahan se oli se, missä henkilö oli viimeksi ollut palveluksessa, mutta useita rajatapauksia esiintyi. (28)

Köyhäinkoulun perustaminen

Köyhien - käytännössä lähinnä orpojen - lasten toimeentulosta huolehtiminen oli hyvin visainen tehtävä pitäjänhallinnolle. Kuten edellä esitettiin, oli ruoduissa vain vähän lapsia; ruotu oli nimen omaan työkyvyttömien vanhusten hoitomuoto. Mahdollisuuksien mukaan lasten hoito oli pyritty järjestämään siten, että heidät sijoitettiin asumaan jonkun sukulaisensa huostaan. Jos sukulaisia ei asunut lähettyvillä, annettiin lapsi elätteelle, ja henkilö sai jonkinlaisen korvauksen lapsen hoidosta. (29) 

Valtiovaltakin kantoi kortensa kekoon lasten avustamisessa. Muutoinhan vaivaishoito oli, kuten mainittiin, lähes kokonaan pitäjien oma asia. Vuonna 1763 oli määrätty, että hospitaalien ylijäämävaroja oli käytettävä turvattomien lasten elätehoidon kustantamiseen. Laajempi järjestely pantiin toimeen 1813, kun asetuksella määrättiin tähän tarkoitukseen vuosittain käytettäväksi 250 tynnyriä ns. lapsihuoneviljaa. Tähän määrään lisättiin 1849 vuosittain kymmenentuhatta ruplaa. Valtion avun merkitys oli kuitenkin käytännössä vähäinen. Avustuksella elätettiin nimittäin Uudenmaan läänissä 1800-luvun puolivälissä 80-90 lasta vuosittain. Helsingin pitäjässä valtion varoin elätettäviä lapsia oli kolme tai neljä vuodessa. (30)
Suurin vastuu turvattomien lasten hoitamisessa jäi siten edelleen pitäjille. Helsingissä koetettiin kaikin keinoin saada lapset lähi- tai kaukaisempienkin sukulaisten hoiviin. Niinpä esimerkiksi viidestä orvosta sisaruksesta, jotka olivat ensin olleet vuoden sotakamreeri Nybergin huostassa, sijoitettiin nuorimmat sukulaisiin ja vanhimmat, jotka olivat hiukan toisella kymmenellä, saivat tulla toimeen omin neuvoin pitäjän kylläkin heitä hiukan avustaessa. (31)

Orpojen ja kerjuulla kulkevien lasten määrä luonnollisesti kasvoi vaikeina aikoina.
1830-luvun kuolonvuosien koskettaessa Helsingin pitäjää ryhdyttiin siellä ratkomaan turvattomien lasten ongelmaa uudella, poikkeuksellisella tavalla.

Pitäjässä oli toiminut koulu jo 1820-luvun puolivälistä lähtien. (32) Koulua oli pidetty erilaisissa väliaikaisissa tiloissa, pääasiassa kulloisenkin opettajan kotitalossa.

Kirkkoherra Erik Anders Crohns ajoi kesällä 1836 innokkaasti ajatustaan sellaisen koulurakennuksen pystyttämisestä, johon voitaisiin sijoittaa myös orpoja ja turvattomia lapsia asumaan. Näin heidän hoitonsa ja kristinopin opetuksensakin tulisi hoidetuksi.

Esitys sai pitäjänkokouksessa laajaa kannatusta ja tuumasta ryhdyttiin tavallista ripeämmin toimeen. Jo seuraavana syksynä kuusi huonetta ja keittiön käsittänyt koulurakennus oli valmiina käyttöön. Koulun ja samalla koko pitäjän köyhäinhoidon johtoon valittiin toimikunta, johon tulivat jäseniksi itseoikeutetun kirkkoherran lisäksi kapteeni Ullner Königstedtistä, kappalainen Dyberg, kuudennusmies Nummelin Tikkurilasta ja talollinen Söderberg kirkolta. Koulu- ja kasvatustyön käytännön hoitamiseksi valittiin opettajan avuksi taloudenhoitaja, joka huolehti ruuanvalmistuksesta ja muista taloustöistä; tässä tehtävässä oli alkuaikoina suutari Sundberg.

Koulun aiheuttamat kustannukset oli tarkoitus peittää siten, että pitäjänmakasiinin varoja käytettäisiin tähän tarkoitukseen 20 tynnyriä vuodessa. Lisäksi vapautuvien ruotujen varat käytettäisiin koulun ylläpitoon (33) ja köyhäinkassan korkovaratkin olisivat käytössä. Jos nämä eivät edes yhdessä vapaaehtoisten lahjoitusten kanssa riittäisi, oli kirkko valmis käyttämään omia Lehtisaaren ja Rekolan alueista saamiaan tuloja koulun hyväksi. Lisäksi oli tarkoitus, että lapset tekisivät käsitöitä, joita myymällä kerättäisiin myös varoja koululle.(34)

Koulu toimi keskeytyksettä rahoitusvaikeuksista huolimatta. 1840-50luvulla siellä oli vuosittain n. 40-60 oppilasta. Sen sijaan on epävarmaa, toimiko koulu köyhäintalona enää vuoden 1840 jälkeen, mitään tietoja tästä ei ainakaan ole. Samoin puuttuvat tiedot taloon otettujen köyhienlasten määristä. Myöhemmin turvattomien lasten hoito lienee järjestetty entiseen malliin: sijoittamalla heidät elätteelle sukulaisiin tai korvaus vastaan ulkopuolisille.(35)

Köyhäinhoito ajautuu kriisiin

1830-luvun uudistusten jälkeen pitäjän köyhäinhoito sujuikin aikaa tyydyttävästi. Vastatessaan senaatin tiedusteluun siitä, miten köyhäinhoitoa tulisi kehittää, kirkkoherra Crohns saattoi vastata, että Helsingin pitäjässä asiat olivat kunnossa, eikä pitäjänkokousta tarvinnut kutsua koolle moista asiaa pohtimaan. Pitäjä oli kirkkoherransa mielestä järjestänyt asiansa niin hyvin, ettei kerjuutakaan esiintynyt, jollei naapuripitäjästä eksynyt vaeltelijoita Helsingin puolelle.(36)

Köyhäinkassa uhkasi kuitenkin taas tyhjentyä 1840-luvun lopulla. Crohns ehdotti, että pitäjästä kerättäisiin yhden hopearuplan vuotuinen maksu manttaalia kohden köyhäinkassaan kartuttamiseksi. Aloitetta kannatti vain pari säätyläistä. Kun pitäjäläiset eivät kannattaneet myöskään kirkkoherran ehdotusta köyhäinruotujen määrän kaksinkertaistamisesta, piti tämä kerjuun ja vaeltelun lisääntymistä selviönä.(37)

Tilanne oli ajautumassa umpikujaan. Tällöin keksittiin, että köyhäinhoitoon voitaisiin käyttää pitäjänmakasiinin korkovaroja.(38) Kun kokouksessa läsnä ollut makasiinin johtokunnan puheenjohtaja kapteeni Uggla kuitenkin totesi tämän olevan vastoin makasiinin vahvistettuja sääntöjä, päätettiin anoa maaherralta muutosta ao. sääntökohtaan. Näin ollen jäi myös kysymys köyhäinhoidosta toistaiseksi ratkaisematta.(39)

Ongelma oli kuitenkin niin suuri, ettei ollut aikaa jäädä odottelemaan maaherran ratkaisua. Kohta kuukautta myöhemmin valittiin komitea, jonka määrä oli selvittää köyhien määrä ja olot pitäjässä. Siihen valittiin valtioneuvos von Bonsdorff, kapteeni Ullner, sihteeri Tectgren, jahtivouti Mäkelin sekä lautamiehet Windgvist ja Eklund. Päätettiin myös myydä pitäjänmakasiinista viljaa köyhien tarpeisiin odottamatta sääntöjen uudistusta.(40)

Tehdyt pikaratkaisut eivät kuitenkaan voineet korjata ongelmaa pysyvästi. Vuonna1850 päätettiin, että palkolliset, myllärit, torpparit ja pitäjänkäsityöläiset - siis maata omistamattomat - maksaisivat oman osuutensa köyhäinkassaan. Lukukinkereillä kerätyn maksun suuruus oli 15-20 kopeekkaa vuodessa; torpparien vaimot olivat kuitenkin siitä vapautetut. Summat määrättiin siis huomattavasti pienemmiksi kuin 1827 (ks. ed.). Isännät joutuivat nytkin vastaamaan alaistensa suorituksista.(41)

Käsityöläiset napisivat ja esittivät, että he perustaisivat oman kassan heidän omien leskiensä ja raihnaistensa tueksi, mutta tällainen ammatillinen eläkekassa ei saanut kokouksessa kannatusta.(42) Pari vuotta myöhemmin vapautettiin maksuista edellä mainittuihin ryhmiin kuuluvista alle 18- ja yli 50-vuotiaat sekä ne, joilla oli vähintään neljä alaikäistä lasta.(43)

Köyhäinhoidossa annettiin uusi asetus 1852. Se laajensi köyhiksi luokiteltavien piiriä: turvattomien lasten yläikäraja kohosi 12:sta 16:een vuoteen. Työkykyiset köyhätkin pääsivät avustettavien piiriin; heidän tuli toki tehdä kykyjensä mukaan työtä saamaansa avustusta vastaan.(44) Asetus siis asetti uusia vaatimuksia jo ennestään vaikeuksissa kamppailleelle pitäjälle.

Tilanteen selvittämiseksi pitäjä päätettiin jakaa alueisiin, ja jokaiselle alueelle tuli nimetä valvoja. Näin menetellen saataisiin mahdollisimman todenmukainen kuva pitäjän köyhien oloista. Piirejä muodostettiin sittemmin yhdeksän. Niiden johtoon asetetut valvojat olivat pääosin talonpoikia.(45)

Pitäjän köyhäinhoidon selviäminen kriisistään oli osaltaan pitäjänmakasiinista saatujen ylimääräisten avustusten varassa. Kun makasiinin ylijäämävilja oli myyty ja siitä muodostettu 3000 ruplan rahasto, saatiin niitä lainaamalla korkotuloja, jotka pääosin käytettiin köyhäinhoitoon. Vuonna 1853 päätettiin, että makasiinista otettava vuotuinen avustus olisi 100 ruplaa.(46)

Köyhäinkassa oli silti tärkein tulonlähde. Vuodesta 1853 lähtien joutuivat oman osuutensa sinne maksamaan viimeiset siihen asti vapautetut ryhmät: irtolaiset ja syytingillä olevat. Heidän vuotuinen maksuvelvollisuutensa oli viisi kopeekkaa.(47) Kassan varat olivat jatkuvasti lähes viimeistä ruplaa myöten lainoina, koska silloinhan myös korkotuloja tuli enemmän; vain äärimmäisessä hädässä voitiin kajota rahaston pääomaan.(48)

Kaikista ponnisteluista huolimatta varat olivat taas riittämättömät 1863. Tämä aiheutti jälleen veronkorotuksen: maanomistajat joutuivat maksamaan vuotuista lisäveroa neljä markkaa manttaalilta. Lisäksi makasiinista otettiin ylimääräiset 50 tynnyriä, jota myytiin köyhien hyväksi.(49)

Miten köyhäinhoito selvisi tehtävästään?

Pitäjän köyhistä ja vaivaisista huolehtiminen oli siis paikallisen itsehallinnon piiriin kuuluva tehtävä. Se määrättiin pakolliseksi 1700-luvun loppupuolella, mutta käytännöllisesti katsoen tämä määräys oli vain tapahtuneen toteamista: kristillisen armeliaisuuden näkökulmasta asioita katselleet pitäjäläiset olivat yleensä valmiita auttamaan hätään joutuneita kanssaihmisiään. Auttamishalu ei kuitenkaan riittänyt kaikkia kohtaan.

Ensinnäkin pidettiin tärkeänä sitä, että autettava oli omasta pitäjästä. Kuten mainittiin , käytiin kiistoja vaivaishoidon varaan joutuneiden henkilöiden todellisesta asuinpaikasta. Lisäksi pyrittiin rajoittamaan sellaisten henkilöiden muuttoa pitäjään, joiden arveltiin ennen pitkää joutuvan elätettäviksi. Jos tällaisia epäilyttäviä henkilöitä pitäjään päästettiin, vaadittiin samalla heidät pestanneelta isännältä vakuutus siitä, että hän vastaisi heidän mahdollisesta elättämisestään vastaisuudessa.(50)

Ei suvaittu myöskään sitä, että joku oli joutunut vaivaiseksi omaa syytään. Poikkeuksetta pitäjänkokous hylkäsi sellaisten ihmisten avunpyynnöt, jotka olivat viettäneet irstasta elämää, juopotelleet ja vaellelleet ympäri pitäjää kunnon töitä tekemättä.(51)

Tarkkaan selvitettiin myös, ettei kukaan työhön kykenevä saanut avustuksia. Kymmenvuotiaskin saatettiin katsoa kykeneväksi elättämään itseään sen verran, ettei tarvinnut kuin puolen ruodun avustuksen.(52) Renki Johan Qvist, joka menetti molemmat jalkateränsä palellutettuaan ne pahasti, sai vain pienen avustuksen, koska kykeni harjoittamaan käsityöammattia.(53) Kaivosmieheltä, joka oli kaivoksen sortuessa menettänyt kätensä, evättiin avustus, koska hän sai pitäjäläisten mielestä riittävän korvauksen kaivosyhtiöltä.(54)

Pitäjäläisille oli tietysti edullistakin, että vaivaishoito oli järjestetty tyydyttävästi. Muussa tapauksessa kerjäläislaumat olisivat lähteneet liikkeelle, ja rasitukset olisivat jakaantuneet epätasaisesti kunkin henkilön armeliaisuuden mukaan. Mutta millainen sitten oli vaivaisten itsensä asema?

Alussa mainittu ruotilaisen vähimmäisannos antoi niukan mutta riittävän toimeentulon. Annetut raha-avustukset olivat myös niukkoja, mutta anoivat sentään jonkinlaisen varmuuden leivästä. Paljon parjattu lasten elätteelle anto oli myös ainoa mahdollisuus. Toki he joutuivat työtä tekemään talossa, johon joutuivat, mutta sama oli lasten asema tavallisissakin perheissä.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että pitäjäyhteisö huolehti vaivaisistaan niin hyvin kuin se lähes täydellisen luontaistalouden vallitessa oli kohtuulisin ponnistuksin mahdollista. Todellisen hädän tulen riitti humaanisuutta myös pitäjän ulkopuolisille, siitä osoituksena useasti pitäjänmakasiinista pohjoisen nälkäalueille lähetetyt avustukset.(55)

Varojen niukkuus selittää osaltaan säälimättömyyden juoppoja ja laiskureita kohtaan: pidettiin tärkeänä, että edes todelliset köyhät, orvot ja raihnaiset vanhukset saisivat riittävän toimeentulon.

Tutkimusajanjakson kuluessa köyhien määrä kasvoi koko ajan. Tämä johtui paitsi voimakkaasta väestönkasvusta myös itsellisen ja yleensä maataomistamattoman väestön lisääntymisestä. Itselliset, jotka elättivät itseään tilapäistöillä, olivat ensimmäisiä, jotka joutuivat turvautumaan järjestettyyn vaivaishoitoon. Tämä ns. irtaimen väestön määrä kasvoi Helsingin pitäjässä huomattavasti nopeammin kuin väkiluku: heitä oli 1820 runsaat 70, mutta 40 vuotta myöhemmin jo yli kaksi sataa.(56) Silti irtaimen väestön kasvu ei Helsingin pitäjässä ollut läheskään niin nopeaa kuin maassa keskimäärin: pääkaupunki tarjosi kasvavia mahdollisuuksia.

Vaikka pitäjän köyhäinhoito koki useita kriisejä, selvisi se tehtävistään kohtuullisesti. Mielenkiintoista on lisäksi huomata, että köyhäinhoitomaksut tulivat ajan kuluessa käsittämään kaikki yhteiskuntaryhmät - kyseessä oli siis kunnallisen verotuksen alkuaste. Muutoinhan verotus tuohon aikaan perustui pääasiassa maanomistukseen.
Ei voi väheksyä myöskään sitä merkitystä, mikä köyhäinhoidon organisoinnilla oli paikallisen itsehallinnon muotojen kehittymiselle - sekä pitäjäläisten kyvylle hoitaa asioitaan.(57)


1) Tässä artikkelissa käsitteitä köyhäinhoito ja vaivaishoito käytetään synonyymeinä
2) Soikkanen, Hannu: Kunnallinen itsehallinto ja kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia (Helsinki 1966) s. 92; Piirainen, Veikko: Kylänkierrolta kunnalliskotiin. Savon ja Pohjois-Karjalan maaseudun vaivaishoitotoiminta vaivaishoidon murroskautena 1800-luvun jälkipuoliskolla (Helsinki 1958) s. 29, 34-35
3) Piirainen s. 31-31
4 ) Pulma, Panu: Fattigvård i frihetstidens Finland (Jyväskylä 1985) s. 150-154, 180-182.
5) Soikkanen s. 93
6) Tästä seikasta tuli Helsingin pitäjässä kahnausta, kun osa erään ruodun taloista ei tahtonut suorittaa osuuttaan hoitokuluista sille talolle, jossa vaivainen majaili. Tällaisesta menettelystä päätettiin rangaista korottamalla niskuroijien hoitomaksu kolminkertaiseksi - rahasta 2/3 tuli köyhää majoittavalle talolle ja 1/3 meni köyhäinkassaan. Helsingin pitäjän pitäjäkokouksen pöytäkirja (Pk) 9.4.1826. Vantaan seurakuntayhtymän arkisto (VSYA), nide CA II, Tikkurila.
7) Piirainen, s. 31
8) Pulma, s. 183-186
9) Helsingin pitäjän piispantarkastuspöytäkirjat 25.6.1736 ja 23.2.1742. Porvoon tuomiokapitulin arkisto, Cf:1, Valtionarkisto (VA).
10) Helsingin pitäjän vanhimpien kokous (tämä elin toimi ajoittain eräänlaisena edustuksellisena pitäjänkokouksena) 9.7.1786. VSYA.
11) Ks. edellinen viite.
12) Vanhimpien kokoukset 14.10.1786 ja 5.5.1787. VSYA.
13) PK 2.9.1792. VSYA.
14) Pk:t 3.11.1799 ja 13.9.1807. VSYA.
15) Pk 30.5.1803. VSYA.
16) Pk 30.6.1816. VSYA.
17) Piirainen, s. 43
18) Esim. Pk:t 31.5.1819 ja 30.12.1827, VSYA. Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Stjernvall oli jo 1813 määrännyt läänin pitäjiä perustamaan köyhäinhoitojohtokunnan, mutta tulokset olivat jääneet laihoiksi.
19) Pk 7.7.1822. VSYA.
20) Pk:t 31.3. ja 28.7.1822. VSYA.
21) Pk:t 8.12.1822, 22.6.1823, 28.9.1823 ja 25.9.1825. VSYA
22) Pk:t 23.7.1820 ja 9.4.1826. VSYA
23) Pk:t 22.6.1823 ja 29.10.1826, VSYA. Ruotuhoidokki kulutti seurakunnan varoja luonnollisesti huomattavasti vähemmän kuin köyhäinhoitokassasta avustusta saanut. Niinpä oli tapana siirtää vapautuneeseen ruotuun se, joka oli saanut kaikkein suurimman avustuksen köyhäinkassasta. Esim. Pk 7.4.1828, VSYA.
24) Pk:t 28.6.1818 ja 25.3.1827, SVYA. Köyhäinkassan tilit olivat kadonneet, eikä ole mahdollisuuksia selvittää, miten hyvin maksut hoidettiin. Ilmeisesti asia ainakin aikojen kuluessa unohtui, sillä vuosisadan puolivälissä kiisteltiin taas siitä, pitäisikö tilattomienkin alkaa maksaa köyhäinhoitomaksua (Pk 21.7.1859, VSYA)
25) Pk 3.2.1828, VSYA
26) Pk 7.12.1828, VSYA. Vuonna 1832 sai 76 vaivaista avustusta köyhäinkassasta (Pk 10.12.1832, VSYA).
27) Piirainen s. 35 ja 55; Soikkanen s. 96.
28) Esim. Pk:t 2.3. ja 19.9.1830, 20.3. ja 13.5.1831 jne. Helsingin kaupungin kanssa esim. kiisteltiin siitä, kumpi on velvollinen huolehtimaan leskivaimosta ja hänen kuudesta alaikäisestä lapsestaan. He olivat asuneet vuosia Helsingin pitäjässä, mutta muuttaneet vain pari kuukautta ennen miehen kuolemaa kaupungin puolelle.
29) Esim. 1826 eräs nainen otti 10-vuotiaan tytön hoidettavakseen yhden viljatynnyrin vuotuisesta korvauksesta (Pk 29.10.1826, VSYA)
30) Piirainen s. 44-46. Köyhien ja turvattomien lasten avun tilitykset 1854-63, uudenmaan lääninkonttorin arkisto Gdg 1, VA; uudenmaan läänin kvernöörinkertomus 1848-1850, 4 F 77/III (jäljennökset), VA Helsingin pitäjässä lapsihuoneviljalla elätettiin pitkään 1850- ja 60-luvulla "gvinna" Ulrika Hindellin aviottomia lapsia Maria Sofiaa, Andersia ja Karoliinaa.
31) Pk:t 13.9. ja 4.10.1807, VSYA
32) Hultin, Herman: Helsinge församlings historia (Helsingfors 1930) s. 126-128.
33) Lapsilta vapautuneisiin ruotuihin ei siis voitu siirtää muita turvattomia avuntarvitsijoita.
34) Köyhäinhoitokouluun asian on käsitellyt Hultin s. 113-118
35) Kvernöörikertomukset 1848-1850 ja 1851-1855 (jäljennökset), VA; Senaatin arkisto KD 38/464 1843, VA
36) Senaatin arkisto KD 38/464 1843, VA
37) Pk 27.8.1848, VSYA
38) Pitäjänmakasiineista katso Terijoki , Ilkka: Helsingin pitäjänmakasiini 1755-1865, helsingin pitäjä 1899 (Huhmari 1987) s. 56-64
40) Pk 22.10.1848 VSYA
41) Pk 21.7.1859, VSYA
42) Pk 1.9.1850 VSYA
43) Pk 15.2.1852, VSYA
44) Soikkanen s. 98. Asetuksen valmistelusta katso Piirainen s. 61-81
45) Pk:t 2.1.1853 ja 26.2.1854, VSYA. Valvojat on luetellut Hultin s. 120.
46) Pk 10.4.1853, VSYA; Teerijoki s. 64
47) Pk 2.1.1853, VSYA
48) Esim. 1855 kassan varat olivat 2168 ruplaa, josta lainaa 2038. Maksamattomia rästejä oli lisäksi 108 ruplaa. Pk 2.9.1855, VSYA
49) Pk:t 12.4. ja 17.5.1863, VSYA
50) Pk 24.1.1819, VSYA
51) Esim. Pk:t 7.4.1828, 19.2.1832 ja 8.1.1843, VSYA. Vuonna 1832 räätäli Westerberg ei saanut köyhäinkassasta hakemaansa avustusta, koska hän oli kokouksen osanottajien mielestä ajautunut vaikeuksiin juopottelun takia - lisäksi hän oli osittain työkykyinenkin!
52) Pk 9.4.1826, VSYA
53) Pk 30.10.1931, VSYA
54) Pk 17.4.1834, VSYA
55) Teerijoki s. 63
56) Uudenmaan läänin henkikirjat vuosilta 1821 ja 1861, VA
57) Dosentti Markku Kuisma on opastanut tekijää Helsingin pitäjää käsitelleissä tutkimuksissa, mistä hänelle kiitos. Kiitän myös dosentti Panu Pulmaa hänen oheiseen artikkeliin antamistaan virikkeistä. 


Lähde: Helsingin pitäjä 1989
Web-toteutus: Siltamäen korttelitupa, Eila Merinen, 2010