Hakunilan kartano vuonna 1978.

"Painu Hakunilaan!"

"Painu Hakunilaan!" - Näin kertoo vanha kansantarina Pyhän Pietarin vastanneen sepälle, joka kuolemansa jälkeen aneli sisäänpääsyä Taivaan portilla. Pietari näet tunsi miehen samaksi, joka oli kerran kohdellut ynseästi kahta ovensa takana yösijaa etsivää kulkuria. Eipä arvannut seppä, että Vapahtajamme ja Pietari kulkureiksi pukeutuneina siinä olivat kokeilemassa hänenkin sydämensä tilaa, Uuttamaata vaeltaessaan. - Tarinan mukaan seppä sai yhtä torjuvan kohtelun myös itsensä Pääpaholaisen potilla, tämäkin oli kokenut sepän kovuuden!

Lieneekö seppä tullut meitä vastaan, tai olemmeko itse joskus olleet hänen kaltaisiaan - monen kirjavaa väkeä on liikkeellä tämän päivän Hakunilan seuduilla. Joku on tullut tänne enemmän  joku vähemmän vapaaehtoisesti, ikään kuin joku olisi määrännyt. "Painu Hakunilaan!" - Joka tapauksessa tuhannet ovat löytäneet itselleen uuden kodin ja kotiseudun täältä.

Kauniin puiston keskellä kohoava keltainen vanha rakennus, Hakunilan kartano, katselee ympärillään tapahtuvaa muutosta kuin hiukan sivusta, syrjään vetäytyen nuorempien tieltä. Ja kuitenkin se itsekin on ollut kerran nuori! jopa sen asua kutsutaankin "jugend"-tyyliksi. Sanahan tarkoittaa juuri jotain samaa kuin "nuori" tai "nuorekas". Kun se kohosi paikalleen tämän vuosisadan alkuvuosina, se julisti kaiken muun vanhan keskellä uuden ajan koittoa Hakunilaan. Siksi se näyttääkin kaikesta huolimatta niin ystävälliseltä ja leppoisalta.

Hakunilan muinaisesineistä

Ihmiselämää Hakunilan seudulla on ollut kauan, jo satoja ja tuhansia vuosia sitten. Kaukaisimmat muistot tästä ovat neljän- viiden vuosituhannen takaa, ajalta, jota kutsutaan kivikaudeksi. Sieltä täältä Hakunilan kartanon vaiheilta on löytynyt kauniisti muotoiltuja kiviesineitä. Eräs niistä on Suomen Kansallismuseossa, n. 25 senttiä pitkä kivikirves. Voi arvata, mikä menetys oli, kun täällä metsästellyt ja kalastellut erämies pudotti kirveensä järveen, oli kuin kalliin aarteen olisi kadottanut. Uutta oli vaikea saada tilalle.

Aarre on myös meille tuollainen vanha esine, jonka saatamme löytää ehkä maan uumenista, ehkä vanhan talon takapihalta tai ullakolta. Vaikka se ei olisikaan vuosituhansia vanha vaan kenties omaan lapsuuteemme tai vanhempiemme elämään liittyvä, samalla tavalla se kertoo meille hiljaisella kielellään jotakin meistä ja meitä ennen eläneistä. Pitäkäämme siitä sen vuoksi hellää huolta, että se saisi olla kertomassa jälkeemme tulevillekin. Näin voimme toteuttaa neljättä käskyä: "Kunnioita vanhempiasi!"

Hakunilan kartanon mailla 1978.

Hakunilan muinaisesta asutuksesta

Milloin Hakunilan seutu sai ensimmäiset varsinaiset asukkaansa, emme tarkkaan osaa sanoa. voimme kuitenkin aavistaa, että he tuskin tulivat kenenkään pakottamana. Sen sijaan metsän riista ja veden vilja houkuttelivat heitä tänne meren ja lahtien läheisyyteen, Vähitellen opittiin laakea meren pohja muokkaamaan viljaviksi niityiksi ja pelloiksi. Hyvä oli täällä olla.

Saattaa olla, että seudun ensimmäiset varsinaiset asukkaat eivät tulleet Hämeen saloilta, josta kivikauden ja myöhempien aikojen kala- ja erämiehet tulivat, vaan kaukaa lännestä, Ruotsin puolelta. Ehkä he tulivat komeilla viikinkilaivoilla joskus tuhatkunta vuotta jälkeen Kristuksen, tuoden tänne tullessaan suomalaisille vieraan rodun, kielen ja kulttuurin. Kun heidän hallitsijoistaan tuli vähitellen Suomen heimojakin Hallitsijoita, he tunsivat voivansa kotiutua tälle seudulle. Tänne he rakensivat kotinsa ja asuttivat nämä Uudenmaan rannikkoseudut, viljelivät ja vartioivat sitä. Heidän, ruotsien kohtalo sodassa niin kuin rauhassa liittyi yhä likeisemmin suomalaisten kohtaloihin. He painoivat pitkään säilyvän leimansa tälle seudulle, jolla suomalainen asutus ja suomen kieli ovat melko nuoret tulokkaat.

Hakunilan kartanoa vuonna 1978.

Hakunilan nimen historiaa

Noilta ajoilta kylän nimikin on "Håkansböle" - Hakunila on viime aikojen tuotetta. Paikkakunta tunnettiin nimellä "Helsinge", joka sai antaa aineksia myös seudulle kohonneelle kaupungin nimelle. Kaikkien kylien, jokien, purojen, kukkuloitten ja niittyalueitten nimi oli alkujaan ruotsalaisperäinen.

Seudun vanhan nimen "Håkanböle" historia jää arvailujen varaan. "Böle" tarkoittaa syrjäistä raiviota tai uudistilaa, saattaa olla, että "Håkan" taas puolestaan on ollut jonkun näille seuduille tilansa raivanneen isännän etunimi. Kuitenkin vanhassa pohjoismaisessa nimistössä "Håkan"-sana saattoi merkitä myös kukkulaa. Niitähän Hakunilan seudulla riittää! Historiallinen tosiasia on kuitenkin, että 1500-luvulla näillä seuduin todella on asunut Håkan-niminen isäntä perheineen, eräässä seudun neljästä "savusta". Ei aikaakaan, kun Håkanin niin kuin hänen naapuriensa oli kuitenkin luovuttava tiloistaan ja mahtava porvoolainen vouti Botved Hansson otti seudun hallintaansa.

Botved Hansson ja hänen poikansa

Botved Hansson ja hänen sukunsa nosti Hakunilan suuremman maailman tietoisuuteen, lähtemällä omalla kustannuksellaan ratsusoturin kruunun riveihin, sotimaan milloin missäkin pitkin Eurooppaa, Ruotsin lipun alla. Siihenpä ei jokainen isäntä pystynytkään! Soturien joukkoon hakeutuivat myös kaikki Botvedin kolme poikaa. Milloin taistelivat Hakunilan miehet Tanskassa, milloin Venäjällä, Puolassa, Saksassa tai Baltian niemellä. Ruotsin ja Suomen kuningas Kustaa II Adolf ei paljoa sodiltaan kotimaahansa joutanutkaan ennen kuin kuolema Lytzenin taistelukentällä 1632 pani kuninkaalle oman rajansa. Hänen jälkeensä astui valtaistuimelle nainen, kuninkaan ainoa laillinen perillinen, nuori Kristiina. Kristiina-kuningatar ei suinkaan halunnut olla palkitsematta uskollisimpia kruunun puolustajia. Pohjoismaisten talonpoikien, käsityöläisten ja torpparien keskuuteen astui yhä useampi vastaleivottu aatelisherra. Niin oli varmaan myös Hakunilan seudun historian suuri päivä se kesäkuun 16. päivä vuonna 1651, jolloin Hanssonit korotettiin Kristiinan allekirjoittamalla valtakirjalla aateliseen säätyyn. Sotaisalta kalskahtava oli uusi sukunimi "Blylod" (suom. "lyijykuula"). Suvun aatelisvaakunassa esitettiin lyijykuulaa kannatteleva soturinkäsivarsi ja vielä kolme muuta kuulaa. Tuntemattomalla tavalla toinen kuningattaren allekirjoittamasta asiakirjasta on meidän päivinämme toimitettu lahjoituksena Yliopiston Kirjaston kirjallisten aarteiden joukkoon kenties jonkun vanhan suvun viimeisten joukkoon kuuluvan toivomuksesta.

Tuo samainen Kristiina-kuningatar, joka näin palkitsi luterilaista uskoa puolustaneen isänsä uskollisia palvelijoita, itse hiukan myöhemmin luopui niin isänsä uskosta kuin perimästään valtaistuimestakin. Loistavan seurueen ja kuninkaanlinnasta "matkamuistoksi" ottamiensa linnan kalleuksien kanssa hän ratsasti katolisen kirkon päämajaan Roomaan, jonka kaikkien pyhimmässä Pyhän Pietarin katedraalin suojassa lukemattomien katolisen kirkon paavien luitten joukossa ovat Kristiinan luut yhä tänä päivänä. Juhlistaapa hänen muotokuvansa tuon maailman suurimman temppelin erästä pilariakin.

Blylodit menettävät kartanon

"Sic transit gloria mundi" - niin katoaa mainen kunnia! Sen kunnian katoavaisuuden saivat hakunilalaiset Blylodit myös katkerasti kokea. Vain muutama vuosikymmen myöhemmin Kristiinan seuraaja Kaarle XI alkoi riistää edeltäjiensä jakelemia aatelisten oikeuksia. Heille myönnettyjä maa-alueita palautettiin valtiolle ja mitä jäi jäljelle, nipistettiin kovalla verotuksella. Näin myös Blylodit suurten velkojen seurauksena joutuivat lopulta luopumaan Hakunilan kartanostaan. Uudeksi isännäksi 1690-luvulla ilmestyi ovela sotakomissaari Johan Gripenberg, joka itse juuri toimi kuninkaan peruutustoimikunnan puheenjohtajana Uudellamaalla!

Sotunkia vuonna 1978.

Isännät vaihtuivat usein

Niin siirryttiin 1700-luvulle, "isonvihan" ja monien muitten raskaitten koettelemusten aikakaudelle. Hakunilan isännät vaihtuivat tuhkatiheään. Useimmat heistä olivat ammattisotilaita, jotka olivat tottuneet monenlaisiin koettelemuksiin. Sodista, ruttotaudeista, katovuosista ja metsänpedoista huolimatta he kuitenkin yrittivät kukin parhaansa Hakunilan hyväksi. Joku puuhasi Tikkurilaan myllyn, kuten vänrikki Wunsch, joku kartoitti alueen, joku rakensi teitä, kuivautti soita, raivautti uutta peltoa, joku yritti panna torpparinsa "ojennukseen". Monet noista isännistä toivat talonsa seinälle ja vanhaan Tuusulantien varrelle kohoavaan kirkkoon sukunsa tunnuksena aateliskilven, joka ei enää merkinnyt itsestään selviä etuoikeuksia. Saihan kuitenkin kirkossa istua etupenkissä.

Varakas isäntä kauppaneuvos Johan Sederholm

Vuosi 1760 toi Hakunilan kartanoon erään sen maineikkaimmista isännistä, helsinkiläisen kauppaneuvoksen ja suurliikemiehen Johan Sederholmin. Sederholm ei toki ollut majapaikan puutteessa. Hänellähän oli jo tiloja ja taloja eri puolilla Helsinkiä, jonka keskustassa hänellä oli myös komea kaksikerroksinen kivitalo. Tuo talo, eräs Helsingin vanhimpia, on yhä pystyssä Valtioneuvoston naapurina ja palvelee pormestarin kotina. Joka tapauksessa Sederholm paneutui suurella huolella myös Hakunilan hoitoon. Sen hajallaan olevia tiluksia vaihdeltiin naapurien kanssa, niin että jokainen saisi alueensa mahdollisimman yhtenäiseksi. Aina tämä "isojako" ei toki mennyt hankaluuksitta. Kartanorakennuksen lähellä sijaitsevaan puroon rakennettiin mylly. Torppien määrä kasvoi neljästä kahteentoista. kaivettiin ojia ja kuivattiin soita. Talon suuri karja, yli kaksikymmentä lehmää ja huomattava määrä muuta karjaa tarvitsi paljon rehua ja laidunta. Lyhyesti sanoen, Sederholmin aika oli menestyksen aikaa Hakunilan historiassa.

Kuninkaan vierailu Sederholmin mailla Hakunilassa

Vuonna 1775 kohtasi kartanoa suuri kunnia, itse valtakunnan kuningas Kustaa III vieraili Hakunilassa. Olihan kauppaneuvos Sederholm, jonka isoisä on ollut Kustaan isoisällä puunkaatajana Tukholman linnassa, innokas "kuningasmielinen". Ystävystyminen kuninkaan kanssa valtiopäivämatkoilla Tukholmassa oli johtanut jopa niin pitkälle, että kun kuningas suuren vaivannäön jälkeen sai perillisen, sai Sederholm kunnian lukeutua kummien joukkoon.

Matkalla Helsingistä Porvooseen oli kuninkaan siis sopivaa pistäytyä Hakunilan isännän luona. Levähtäessään Sederholmin maaperällä hetken, seutu sai yli aikojen kestäneen nimen "Kungsbacka" - Kuninkaanmäki. Tämän lisäksi Sederholm rakennutti muistoksi vierailusta kartanonsa pihapiiriin erikoisen kahdeksankulmaisen korkean huvimajan, joka näin yhä tänä päivänä kertoo tuosta Hakunilaa kohdanneesta kunniasta.

Sotunkia vuonna 1978.

Asessori Krook tyttärineen ja vävyineen

Yli 30 vuotta isännöi Sederholm taidolla Hakunilaa, kunnes 1792 tila sai uuden isännän asessori Krookista, joka puolestaan jätti sen vävylleen. Näihin aikoihin alettiin nähdä outoja vieraita kartanossa, kun eräs asessorin tyttäristä avioitui venäläisen sotaherran kanssa. Tuskinpa ennen oli venäläisten jalka rauha mielessä astellut Hakunilan maaperällä!

Kartanon perinyt vävy oli toki suomalainen, eräällä Venäjän tsaarin sotaretkellä turkkilaisia vastaan taistellut vävy kunnostautui, kohosi everstin arvoon ja avioitui kahdesti Krookin tyttärien kanssa. Toinen heistä kuoli vain vuoden kestäneen avioliiton jälkeen  tuli toinen tilalle. Tästä eversti Bergenstrålesta jäi seudulle peloittava muisto: hän oli vapaamuurari, joka kantoi amulettia, teki väärää rahaa, istui Östersundomin kirkossa yöllä ja oli liitossa paholaisen kanssa! 

Anders Munsterhjelmin hänen sukunsa aika Hakunilassa

Peloittavan everstin jälkeen kartano siirtyi 1838 kapteeni Anders Munsterhjelmille, jonka perhepiiri on hallinnut kartanoa jo 140 vuotta. Munsterhjelm toi vilskettä kartanoonsa. Jäätyään leskeksi kahdeksan lapsensa kanssa hän viidenkymmenen iässä nai lähes ikäisensä lesken, kreivitär Lovisa de Geerin, joka puolestaan toi "myötäjäisinään" viisi lastaan. Nyt tuoli kapteenille kiire rakentaa uusi koti suurperheelleen, jota palvelemassa oli lähes yhtä suuri palveluskunta. Niin kohosi puistikon keskelle komea 20 huonetta sisältävä uusklassisen tyylin rakennus. Arkkitehtina toimi Helsingin klassisen keskustan luoja Engelin oppilas Gransted. Kaksikerroksisen talon edustaa koristivat juhlalliset doorilaispylväät. Kelpasi talossa asua!

Kaunista suojaa tärkeämpi oli toki elämä sen sisällä. Kreivitär oli touhukas emäntä, joka huolehti hyvin niin perheestään kuin alustalaisistaankin. Usein hän luki heille jotain kirjaa tai lehteä, hän opetti heille lastenhoitoa, vanhusten ja sairaitten hoivaamista. Jos kengät menivät rikki, löytyi emännän varastosta lestejä, nauloja, naskaleita ja pikilankaa. Puistoa talon ympärillä järjesteltiin ja omasta kasvihuoneesta riitti kukkien ja kasvien taimia myytäväksikin. Se oli alkua maineikkaalle Hakunilan kauppapuutarhatoiminnalle.

Munsterhjelmin perheessä henkisistä harrastuksista kirjallisuus oli varmaan kaikkein rakkain. Luettiin paljon, sepitettiin myös itse runoja ja näytelmiä, joiden toteuttamiseen löytyi kyllä suorittajia omasta takaa. Eräs tyttäristä avioitui runoilevan luutnantin Frans Mörtengrenin. Hänestä tuli kaikkien rakastama perheen hovirunoilija, jolta syntyi helposti runo joka tilanteeseen. Vävy oli Runebergin ystävä, tämä ystävyys heijastui myös usein hänen runoistaan. Ehkä sittenkin useammin kuin juhlallisuus, oli ajan huumori leimaa-antavana hänen runoilleen. Siksi oli suuri suru, kun kaikkien rakastama perheenjäsen menehtyi vaikean sairauden uuvuttamana. Suru toki oli tuttu vieras tässä kodissa, josta niin monta nuorta vainajaa oli saatettu haudan lepoon.

Sotungissa vuonna 1978.

Konrad "Konni"  Zilliacus Hakunilan isäntänä

Kun Munsterhjelm kreivittärensä kanssa katsoi parhaaksi vetäytyä Tikkurilassa sijaitsevaan taloonsa ja jättää paljon työtä vaativa isännyytensä Hakunilassa, oli lohtuna kuitenkin se, että tila jäi tavallaan tuttuihin käsiin. Sen uusi isäntä, 24-vuotias juristi Konrad Zilliacus oli näet avioitunut kreivittären ensimmäisestä avioliitosta olevan tyttären, joka oli miestään 11 vuotta vanhempi, leski seitsemän lapsensa kanssa. Heidän luonaan kerran vieraillessaan eversti kuolikin, jo 90-vuotiaana.

"Konni" Zilliacus on meille tuttu ennen kaikkea tsaarinvallaninnokkaana vastustajana routavuosien vaikeina aikoina. Hakunilan historia tuntee hänet vielä paremmin innokkaana hevosmiehenä, jonka jalorotuiset hevoset kilpailivat jopa maailman näyttämöillä.

"Ratsut ja työhevoset, koirat ja saappaat esittivät huomattavaa osaa hänen kirjanpidossaan", muistelee jälkipolvi Zilliacusta. 

Oscar Andelin isäntänä

Kuten Zillacus, oli hänen seuraajansakin Munsterhjelmien perheenjäsenen kanssa aviosuhteessa. Tämä vävy oli kenraali Oscar Andelin, jonka rouva oli Munsterhjelmin tytär. Armeijasta erottuaan hän innolla paneutui kartanonsa hoitoon, josta muistona ovet erityisesti englantilaistyylinen puistikko komeine tammineen, - niitä kenraali viljeli myyntiinkin. Peltoja salaojitettiin ja isojakoa jatkettiin. Hyvässä kunnossa tila siirtyi 1905 jälkeen uudelle perhekunnalle.

Sanmarkin perhe kartanossa

Sanmarkin perhe, joka kenraali Andelinin jälkeen vaali Hakunilan tilaa jo toisessa ja kolmannessa polvessa tuntee olevansa sille hyvin läheisellä ja rakkaalla maaperällä, jolla ensimmäisen rouva Sanmarkin henki on saatellut myös Sanmarkien toimia. Me jotka, usein ajattelemme, että Håkanböle - Hakunilan kartano on vain muutama vanha rakennus kauniin puiston keskellä, emme arvaa, että vielä viimeisten Sanmarkien aikana se on ollut suurtila laajoine metsineen ja vainioineen, karja, ja hevoslaumoineen, palveluskuntineen ja nykyaikaisine koneineen. Emme ymmärrä, miten paljon se on vaatinut aikaa, varoja ja voimia. Elämä on kuitenkin etsinyt uudet uomat, kun maille ja metsiin kohoavat tuhansien hakunilalaisten kodit ja koulut. Sellaista on elämän mennä!

Kartanon maisemasta

Hakunilan kartanon maisemassa aistimme voimakkaan ikivanhan kulttuuriseudun hengen. Emme tosin tapaa kuormaa vetävää raudikkoa Hakunilan Raudikkokujalla emmekä kiiltäväkylkistä, jalorotuista orhia Orhitiellä, - mutta kuvitella voimme ainakin. Emme liioin näe kartanon isäntiä ja emäntiä palvelijoineen istuttamassa tammia ja vaahteroita maiseman somisteeksi. Ihailemme vain heidän kättensä töitä. Enää ei kartanon hyvä emäntä kokoa lapsiaan ja alustalaisiaan kuuntelemaan, kun hän avaa heille tiedon maailmaa kirjojen ja lehtien sivuilta, kuten satakunta vuotta sitten. Nyt saavat lapset vapaasti mennä kouluun kouluihinsa, tiedon maailma ei ole enää jonkun rikkaan ihmisen etuoikeus, josta muut saavat vain murusia. Kukaan ei juokse tielle katselemaan ohikiitäviä autoja, joka vähän aikaa sitten vielä oli harvinaisuus Hakunilan tienoilla. Muuttunut on myös "kuninkaallinen maisema", jota Kustaa III joskus pari sataa vuotta sitten ihasteli.

Niin me itsekukin ja jokainen sukupolvi olemme mukana elämän virrassa. Mikään ei tunnu pysyvän paikoillaan. Usein unohdamme sen, mikä jää taaksemme. emme osaa antaa sille oikeaa arvoa. Halveksimme menneitä aikoja, ylpeilemme omilla saavutuksillamme ja edistyksellämme. Teemme vertailuja eilisen ja tämän päivän välillä, unohtaen Raamatun sanan: "Jos ylpeilet, niin et sinä kuitenkaan kannata juurta, vaan juuri sinua!" Onkohan meillä sitä sisukasta vähään tyytyvää, ja kotikonnulleen uskollista mieltä, jonka varassa Hakunilakin on kehittynyt vuosisatojen aikana? 

Kooste tekstissä mainituista omistussuhteista: