Vantaa     Helsingin pitäjän vuosikirjat
Markku Kuisma:
Helsingin pitäjä 1982  
Kirkkoherrasta torppariin – paloviinan valmistajat Helsingin pitäjässä v. 1772

1700-luvulla voimakkaasti lisääntynyt ja yleistynyt paloviinan valmistus oli eräitä poikkeuksellisia vuosia lukuun ottamatta ollut vapaata. Huonojen satojen ja siitä johtuneen viljanpuutteen vuoksi väliaikaisia kieltolakeja oli tosin annettu muun muassa vuosina 1740 ja 1756-60. Vuonna 1731 viinanvalmistukselle oli säädetty vero. (Evers, Artur: Den svenska brännvinslagstiftningens historia, Lund 1921, s. 54, 62f., 120ff.) Valtiovallan toistuvia pyrkimyksiä rajoittaa viinanvalmistusta sävyttivät ennen kaikkea ulkomaankauppa- ja huoltopoliittiset tekijät: viljantuonti valtakuntaan katsottiin suureksi rasitukseksi kauppataseelle, ja tätä haluttiin parantaa muun muassa viinan valmistuskiellolla. (Bäck, Kalle: Bränvinspolitik och bondeoppositionen 1756-60, Stockholm 1982, käsikirjoitus, s. 7-8 ja 13-14)

Varsinaiset raittiusnäkökannat eivät olleet ratkaisevalla tavalla kuvassa mukana, vaikka viinankäytön mukanaan tuomiin epäkohtiin jossain määrin kiinnitettiinkin huomiota. Yleisesti ottaen viinan valmistus ja sen kohtuullinen ja asianmukainen käyttö koettiin hyödyllisenä: ei edes papisto esiintynyt vielä 1700-luvulla viinan vastustajana, vaikka juopottelua vastustettiinkin. ”Viina oli hengellisten miestenkin mielestä jumalanlahja” ja niinpä osa papistoa selittikin ”paloviinan edistävän rahvaan toimeliaisuutta, vireyttä ja varallisuutta, ei ainoastaan vaikuttaen virkistävästi työntekijään, vaan lisäten myöskin viljanvalmistuksen halua ja tarvetta”. (Suolahti, Gunnar: Suomen pappilat 1700-luvulla, Porvoo 1912, s. 29-33) Ei siis ihme, että lähes joka pappilalla oli oma polttimonsa sekä mahtava pannu piippuineen. (Suolahti, s. 29-33)

Huonojen satojen aiheuttama viljanpuute ja voimakkaasti nousseet hinnat antoivat välittömän aiheen vuonna 1772 säädettyyn uuteen lakiin, joka kielsi sekä viinan valmistuksen että myynnin. Kieltolain toteuttamisen valvonnan helpottamiseksi viinapannut sinetöitiin ja viranomaiset laativat pannujen omistajista luettelot. Näiden osittain säilyneiden luetteloiden avulla on mahdollista tutkia viinanpolton levinneisyyttä myös Helsingin pitäjässä. 

(Luettelo Helsingin pitäjän viinapannuista 1772, Uudenmaan ja Hämeen lääninhallituksen kanslian arkisto: saapuneet kirjeasiakirjat Ea103:707-719, Valtionarkisto VA, Sipoon käräjäkuntaan kuuluneiden Helsingin pitäjän 6 kylän tiedot on poimittu Sipoon luettelosta – kylät ovat Sotunki, Hakunila, Vestersundom, Mellunkylä, Vuosaari ja Puotinkylä. - Dosentti Ilkka Mäntylä on ystävällisesti johdatellut kirjoittajan pannuluetteloiden pariin.)


Koko pitäjä poltti viinaa

Maanmittari C. P. Hagström mainitsee kuvauksessaan Helsingin pitäjästä vuodelta 1775, että ennen kieltolakia käytettiin pitäjässä vähintään 1108 tynnyriä viljaa vuosittain viinanvalmistukseen. Tämä viljamäärä meni pelkästään pitäjän 554 ruokakunnan tarpeisiin; kukin käytti näet rahvaan oman kertoman mukaan ainakin kaksi tynnyriä vuodessa viinaan. Tämän päälle tuli vielä kuuden krouvin, kolmen kestikievarin ja sotilaiden samaan tarkoitukseen menevä viljankulutus. (Hagström, C. P.: Utrag utaf Hellsing Sokns Beskriftning uti Nyland och Borgo Härad. Uprättad år 1775. Liitteenä teoksessa Korpinen Lauri: Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuusto 1907-1956, Helsinki 1957, s. 87)

Vuoden 1772 luetteloiden mukaan jokaisella ruokakunnalla ja jokaisella talolla ei kuitenkaan ollut omia viinanvalmistuslaitteita: kaikkiaan viinapannuja oli luetteloihin merkitty 196, joista 12 oli ns. muurattuja (tavalliset viinapannut oli yleensä noin 65 litran vetoisia, muuratut pannut olivat isompia). Mikäli Hagströmin antamat tiedot siis pitävät paikkansa, käytti osa väestöstä hyväkseen naapureidensa viinapannuja tai – mikä oli myös mahdollista – salasivat viinanvalmistuslaitteensa viranomaisilta. Jälkimmäistä vaihtoehtoa tukee myös Hagströmin maininta kieltolakia kohtaan tehtyjen rikkomusten yleisyydestä. (Hagström, mainitussa teoksessa 
s. 86)

Suhteutettuna väkilukuun (Hultin, Herman: Helsinge församlings historia, Helsingfors 1930, s. 65. Tässä yhteydessä on käytetty väkilukutietoja vaihtoehtoisesti vuosilta 1769 ja 1775.) löytyi Helsingin pitäjästä vuonna 1772 yksi viinapannu noin 18-20 henkeä kohti. Kun laitteiden valmistuskapasiteetti oli varsin suuri, voitiin jo tällä pannumäärällä pitäjäläiset pitää hyvin viinoissa. Vaikka Helsingin pitäjäläisten – niin miesten kuin naisten – sanottiin olevan varsin alttiita väkijuomien houkutuksille, ei paloviinan poltolla silti pyritty vain oman, juopumukseen tähtäävän kulutuksen tyydyttämiseen: valmistuksen yhteydessä saatu rankki oli tarpeellista karjanrehua, viinaa pidettiin tarpeellisena lääkeaineena kylmää ja kulkutauteja vastaan ja ennen kaikkea tällä tavoin viljaa voitiin ”jalostaa” helposti kuljetettavaksi ja miltei aina kauppansa tekeväksi myyntituotteeksi. Muuten vähäisten rahatulojen lisääjänä viinanpoltto oli siis varteenotettava vaihtoehto. Tärkeiden kulkureittien lävistämä, Helsingin kaupungin ja suuren Suomenlinnan linnoituksen kyljessä sijainnut Helsingin pitäjä saattoi erityisellä painolla nauttia tästä edusta: viina oli ennen vuoden 1772 kieltolakia kuulunut talonpoikien myyntiartikkeleista tärkeimpiin. (Hagström, mainitussa teoksessa s. 87)


Säätyläisillä suurimmat pannut

Vaikka vajaasta 200 Helsingin pitäjän viinapannusta lukumääräisesti suurin osa kuului tavalliselle talonpoikaisväestölle, oli yhteiskunnan ylinten kerrosten – säätyläisten – osuus suhteellisesti laskettuna ylivoimainen. Säätyläiset, niin aateliset kuin aatelittomat, omistivat yli 40 viinapannua, siis noin 20 prosenttia koko pannumäärästä, vaikka tämän väestöryhmän osuus koko väestöstä tuskin ylti 4 – 5 prosenttia suuremmaksi. Kun ajatellaan viinanvalmistuksen tuotantokapasiteettia, kohosi säätyläisten osuus edelleen: kaikki pitäjän ns. muuratut viinapannut kuuluivat säätyläisille.

Ketkä säätyläiset sitten omistivat viinapannuja pitäjässä? Papisto oli edustettuna koko rintaman vahvuudelta: taloudellisista kysymyksistä kiinnostuneella kirkkoherra Zach. Cajanderilla, hänen viinaan meneväisellä apulaisellaan Thomas Salleniuksella ja Malmin Stenbyssä asuvalla edesmenneen kirkkoherran Forteliuksen leskellä oli kullakin yksi pannu. Seurakunnan vanha kappalainen Johan Winter, Tapaninkylän Rodendahlin omistaja, oli hankkinut sen sijaan yhden muuratun ja yhden tavallisen viinapannun tarpeitaan tyydyttämään. Winterin lisäksi erityistä mielenkiintoa viinanvalmistusta kohtaan soitti 11 muuta säätyhenkilöä: yhteensä kahdellatoista säätyläisellä oli näet muurattu viinapannu. Tässä joukossa kärkimiehenä esiintyi monista taloudellisista harrastuksistaan tuttu poliitikko, aatelismies ja Uudenmaan-Hämeen läänin maaherra Hans Henric Boije: kahdella muuratulla ja yhdellä tavallisella pannullaan maaherra oli pitäjän johtava paloviinantuottaja. Kun maaherran virkatalon, Viikin latokartanon, kolmella torpparilla oli lisäksi viinapannu kullakin, ei Viikin krouvista tarjoiltava päässyt loppumaan.

Helsingin kaupungissa päämajaansa pitävä lääninhallitus oli muutenkin edustettuna pitäjän viinanvalmistajien riveissä: Tapaninkylässä tilan omistanut lääninkamreeri Johan Alopaeus oli yhden viinapannun haltija. Helsingin kaupungin kauppaporvaristoa edustivat puolestaan mahtavat suurkauppiaat Johan Sederholm ja Johan Bock: edellisellä oli Hakunilan kartanossaan muurattu pannu, jälkimmäisellä Tomptbackassa sekä muurattu että tavallinen. Myös Munkkiniemen kartanon herra, laivuri Mattheizen (1 muurattu, 1 tavallinen) kuului kaupungin porvariston edustajiin pitäjän viinanvalmistajien suuressa joukossa. Pitäjässä vaikuttaneista, usein aatelissäätyyn kuuluneista upseereista varsin moni omisti viinapannun. Heistä mainittakoon everstiluutnantti O. Taube (Laajasalo, 1 pannu), everstiluutnantti Carl Magnus Jägerhorn (Puotinkylä, 1 muurattu pannu) sekä Viaporin rakentajat eversti Diedr. Blomcreutz (Pukinmäki, 1 muurattu, 1 tavallinen pannu), everstiluutnantti J. Gerders (Kulosaari, 1 tavallinen) ja majuri B. G. von Spången (Herttoniemi, 1 muurattu, 2 tavallista pannua).

Tikkurilassa ja Kumpulassa vaikuttanut maanmittari Westermarckin perhe oli eräs paloviinan ”suurtuottajia”: itse maanmittari Nils Westermarckilla oli Tikkurilan Dynnaksen tilalla yksi tavallinen pannu ja varamaanmittari Johan Westermarckilla Kumpulassa sekä muurattu että tavallinen. Alempaan säätyläistöön kuuluvista viinanvalmistajista mainittakoon sahakirjurit Johan Eklund (Vanhakaupunki) ja Jer. Wickberg (Sillböle), inspehtori Elias Lucander (Tolkinkylä) ja kauppakirjanpitäjä, Koskelan postitilan hoitaja C. Tammelander. Säätyläistöön lukeutuville leskirouville näytti viinanpoltto olevan tärkeällä sijalla: jo mainitun tuomiorovasti Forteliuksen lesken lisäksi viinapannu kuului myös kornetinleski Eva Torviggen (Vestersundom), ”rutiköyhäksi” mainitun (VA:8371:f.3413) maanmittari Fonseenin leskirouvan (Kirkonkylä) ja Riipilän kahden upseerinlesken, luutnantti von Knorringin ja kapteeni Gestrinin lesken omaisuuteen, samoin kuin kenttävääpeli Segerstenin (Oulunkylä) ja rykmentinkirjuri Sillmanin leskirouvan (Veromiehenkylä).  

Viinapannujen omistajat Helsingin pitäjässä vuonna 1772 

                                            tavalliset       muuratut      

Säätyläiset                         43                12

Talonpojat                        108               -

Torpparit                             21               -

Lampuodit                            7               -

Tilaton väestö                      5               -

Yhteensä                           184               12  


Varallisuus sääteli rahvaan polttoa

Jos lähes jokaisella säätyläistaloudella oli omat viinanvalmistuslaitteensa, ei samaa voida sanoa alemmista yhteiskuntakerroksista. Tämä ei sinänsä olekaan ihme, sillä kupariset viinapannut hattuineen ja piippuineen olivat kalliita: tavallisella talonpoikaistilalla ne kuuluivat useimmiten arvokkaimpiin esineisiin muodostaen noin 10-15 prosenttia irtaimiston kokonaisarvosta. (Sirén, Olle: Pernå sockens historia II, Borgå 1981, s. 112-113)

Eniten viinapannuja oli kuitenkin nimenomaan tavallisilla talonpojilla: kaikkiaan 196 pannusta reilu puolikas (108) oli talonpoikien. Lukuun sisältyy myös yhdeksän rusthollaria. Jos verrataan tätä määrää henkikirjoista (vuonna 1772) saatuun talonpoikaistalouksien määrään (noin 200), huomataan yli puolella talonpojista olleen omat laitteet; jos taas tarkastellaan pelkästään henkikirjoihin merkittyjä talonpoikaistiloja, ei viinapannuja vaille jää montaakaan kymmentä tilaa. Kirkonkylässä, jossa pannuluku oli suurin (16), ei ilman pannua jäänyt kuin leskiemäntä Lisan johtama Backaksen talo. Ylisummaan talonpojilla oli vain yksi viinapannu: Suutarilan Johan Gustafinpoika ja Viinikkalan rusthollari Anders Stubbe (molemmilla kaksi pannua) ovat ainoat poikkeukset. Varsinkin Stubben tapauksen ymmärtää, kun tietää Viinikkalassa sijainneen yhden pitäjän kuudesta krouvista.

Torppareista (vuoden 1772 henkikirjoissa 113) lähes viidenneksellä (21) oli omat viinanvalmistuslaitteensa. Merkillepantavaa oli, että torppareiden viinapannut keskittyivät voimakkaasti tiettyihin kartanoihin: niinpä eversti Tauben (Laajasalo) viidellä, majuri von Spången (Herttoniemi) neljällä ja maaherra Boijen (Viikin latokartano) sekä everstiluutnantti Jägerhornin (Puotinkylä) kolmella torpparilla oli pannu. On mahdollista, että kartanonherrat lisäsivät tällä tavoin viinanvalmistuskapasiteettiaan torppareidensa avulla. Toisaalta on kuitenkin muistettava myös torppareiden – Viikin talokartanossa heitä esimerkiksi oli peräti 15 – tarvinneen pannujaan samaan kuin muukin maanviljelysväestö. Myös seitsemällä lampuodilla oli viinapannu, yksi lampuodeista oli lisäämässä Laajasalon ja toinen Herttoniemen muutenkin kunnioitettavaa pannulukua.

Varsinaiselle tilattomalle väestölle viinanpoltto ja näin ollen myös pannujen omistaminen oli ollut luvatonta jo ennen vuoden 1772 kieltolakia – torpparit olivat tosin vuonna 1752 saaneet oikeuden tämän tärkeän sivuelinkeinon harjoittamiseen. (Sirén, s. 108-111.)

Luvattomuudesta huolimatta löytyi tästäkin varsin laajasta ja värikkäästä väestökerroksesta eräitä viinapannujen omistajia. Ruotusotamiesten ja rakuunoiden suhteellisen suurta joukkoa edustivat rakuunat Olof Hammarin (Viinikkala) ja Jonas Bohtberg (Puotinkylä, peräti 2 pannua!). Suurin piirtein 30 käsityöläisestä luettelossa on mukana vain räätäli Jakob Åberg (Tapaninkylä) ja pitäjän kolmesta henkikirjoihin merkitystä mylläristä Tolkinkylän John. Sillman omisti yhden pannun. Kaiken kaikkiaan tilaton väestö oli kuitenkin voimakkaasti aliedustettu: suurella joukolla renkejä ja piikoja sekä muutama kymmenpäisellä muonatorppareiden ja sahatyöläisten joukolla ei viinapannuja ollut luettelossa lainkaan. Syytkin ovat helposti ymmärrettävissä. Viinapannu oli kallis hankinta lähellä toimeentulominimiä eläneelle tilattomalle työ- ja sotaväelle. Pannujen omistaminen oli sitä paitsi luvatonta ja näin ollen – jos joku tilaton oli sellaisen onnistunut hankkimaan – oli suuri kiusaus pitää laiton pannu salassa viranomaisilta myös vuoden 1772 sinetöintiluetteloiden laadinnan yhteydessä.


Paloviinan tie markkinoille

Todennäköisesti huomattava osa pitäjän lähes 200 pannussa poltetusta viinasta meni kotitarpeeseen. Isäntäväen henkilökohtaisen kulutuksen lisäksi on muistettava erityisesti säätyläisillä monilukuisen palvelusväen ja muun työvoiman viinantarve. Sahakirjurien viinapannut tuottivat kaiketi myös sahatyöläisten ja sahoille tukkeja kuljettavien talonpoikien virkistykseksi. Mutta kuten jo aiemmin todettiin, oli paloviina myös tärkeä kauppatuote, jonka menekkiä Helsingin pitäjässä lisäsivät kaupungin ja Suomenlinnan läheisyys ja yleisten maanteiden kulkeminen halki pitäjän.

Väkijuomien laillisina tarjoilupisteinä toimivat krouvit ja kestikievarit. Helsingin pitäjässä krouveja oli kuusi: Hakkilan, Viinikkalan, Kumpulan Sörnäisten, Munkkiniemen, Tikkurilan Kylmäojan ja Viikin latokartanon krouvit. (VA:8371:f.3418.) Kestikievareita ainakin Hakkilassa ja Kirkonkylässä. (VA:8371:f.3220) Vaikka krouvien omistajilla ja kestikievarinpitäjillä oli useimmiten omat pannunsa, saattoi osa muidenkin paloviinan valmistajien tuotteista mennä myyntiin tätä kautta. Lähes varma markkina-alue puolestaan oli Suomenlinna, jonne oli parhaimmillaan keskitetty tuhansia janoisia sotilaita. Ei siis ihme, että maanmittari Hagström hieman paheksuen totesi pitäjän talonpoikien ennen 1772 kieltolakia jatkuvasti puuhailleen viinanvalmistuksen kimpussa laiminlyöden näin peltojen ja niittyjen kunnollisen hoidon. (Hagström, mainitussa teoksessa s. 86)   


Web-toteutus: Liisa Nordman, 2004