Suutari Asp   Kolabacka

 

TILATON VÄESTÖ, 

TORPPARIT JA MÄKITUPALAISET


Maaseudun tilattomaan väestöön kuului vanhassa maatalousyhteiskunnassa monia erilaisia ryhmiä. Rengit ja piiat olivat varsinaista palvelusväkeä. Muita maattomia olivat muun muassa käsityöläiset, sotilaat, itselliset ja muonamiehet. Lampuodit olivat kokonaisen tilan vuokraajia, kun taas torpparit olivat vuokranneet vain osan tilasta. Mäkitupalaisilla (usein rinnastettu muonamiehiin) oli tavallisesti käytössään maata vain asuntopalstan verran.

Torpan väki sai tilaltaan pääosan elannostaan, mutta mäkitupalainen joutui hankkimaan leipänsä ainekset pääasiassa muista töistä. Torpparit ja mäkitupalaiset maksoivat maanvuokransa enimmäkseen taksvärkkinä eli päivätyönä.

Torppia sai aikaisemmin perustaa vain kartanoiden, pappiloiden ja ratsutilojen maille. Isonjaon aloittamisesta v. 1757 lähtien se oli laillista myös talonpoikaismaalla.

Tilaton väestö lisääntyi 1700-luvulta lähtien sekä määrällisesti että suhteessa maataomistavaan luokkaan. Helsingin pitäjässä oli torppareita v. 1694 vain 14 ja v. 1775 jo 143. Heidän määränsä väheni kuitenkin sittemmin ollen v. 1860  enää 90. Muiden tilattomien luku sen sijaan kasvoi viime vuosisadalla sitäkin enemmän: esimerkiksi muonamiehiä oli v. 1775  19 ja v. 1860  553 ruokakuntaa. Lampuoteja oli enimmilläänkin vain joitakin kymmeniä, ja heidän isäntinään olivat kartanonomistajat ja muut säätyläiset.

Torpparilaitoksen avulla valtiovalta pystyi tehostamaan uudisviljelyä, ja toisaalta talollisten pojat saivat siten mahdollisuuden vuokratilan perustamiseen. Kasvava maattomien joukko tarjosi maanomistajille riittävän työvoimareservin. Esim. Königstedtin kartanossa 1800-luvun alussa lähes kaikki kartanon työt voitiin hoitaa torppareiden ja mäkitupalaisten tekemien päivätöiden avulla. Hämeenkylän kartanossa puolestaan oli noihin aikoihin yksi renki, neljä piikaa, 11 muonamiestä ja 12 torpparia.

1800-luvun lopulta lähtien vuokraviljelijöiden sopimusehtoja kiristettiin, mikä lopulta johti ns. torpparilakiin v. 1918. Sen pohjalta vuokraviljelijät olivat vuoteen 1936 mennessä lunastaneet omakseen n. 120 000 aluetta.
 
 
Kuva 1. 
Hurtigien torppa Keimolassa Gyraksen talon mailla noin v. 1920. Kuvassa Gyraksen isäntä Richard Nylund lapsineen ja hevosineen. - VKM
Kuva 2. 
Linnan kartanon torppa Keimolassa vuosisadan alkupuolella. - VKM
Kuva 3. 
Niin ikään keimolalaisen Simolan torpan väkeä talonsa edustalla. Asuinrakennus on selvästi isompi kuin monien muiden maanvuokraajien talot. - VKM
Kuva 4. Maatalouden koneellistumisen alkuaikoina tarvittiin sadonkorjuussa runsaasti työväkeä. Tilattomalle väestölle nämä työt olivat aikaisemmin joko osa vuokransuoritusta tai ne tarjosivat lisäansioita. Kuvassa heinäntekoa Nedre-Labbaksen pellolla 1930-luvulla. -
Hämeenkylän Omakoti-yhdistys ry

Vauraita ja tai köyhiä

Torpparit olivat useimmiten kohtuullisesti toimeentulevia, toisinaan vauraampia kuin pienehköjen talollisten väki. Mäkitupalaisetkaan eivät yleisesti ottaen kuuluneet köyhimpään maatalousväestöön. Parhaiten heistä tulivat toimeen kaupunkien lähistöllä asuvat, missä töitä oli runsaasti. Niinpä mäkitupaa pitävä käsityöläinen, kuten Aspin suutarit, oli suhteellisen hyvässä taloudellisessa asemassa niin kauan kuin työkyky oli tallella.

Mäkitupalaisten asunnot olivat usein aivan pieniä mökkejä. Kuitenkin Uudenmaan sekä Turun ja Porin läänien 34 000 mäkituvasta v. 1912 vain 7 % käsitti yhden huoneen. Koko maassa vastaava luku oli 29 %. Torppien asuinrakennukset olivat yleensä selvästi isompia. 

Torpparin keskimääräinen taksvärkki käsitti kolme päivää viikossa hevosen kanssa, lisäksi tulivat ylimääräiset taksvärkit. Ylimääräisistä päivätöistä palkkaa annettiin viljana ja muina elintarvikkeina tai rahana. Vuokrasopimukset olivat usein suullisia.
 
 
Kuva 5. Humalan viljely myyntiin oli Aspin perheelle yksi pieni tulonlähde. Humalasalkojen valmistusta Kolabackan mäkituvalla noin v. 1917. Vasemmalta Albert ja Birger Asp, Eugen Eriksson ja Edit Asp. -VKM



Takaisin sivun alkuun