Reunamerkintöjä

Alkuun -  Johdanto - Historiaa - Kaupalliset palvelut - Lapset 
Talonmiehet - 1960-luku - Ongelmia? - Turvattomuutta - Luontopuhetta 
Reunamerkintöjä - Ohjaajien jälkisanat - Osallistujat - Lähteet  

Maria Tapola:

Tutkimuskurssilaiset Siilitiellä

- reunamerkintöjä aiheeseen

Ristiriitainen kaupunki

“Kaupunki, ruots. stad, saks. Stadt, ransk. ville, engl. town, city, ven. gorod, lat. urbs, ainakin tietyssä määrin suunnitelmallisesti rakennettu, kaduista, aukioista ja taloista koostuva asutuskeskus, jolla on yl. oma itsehallintoon perustuva hallintojärjestys. Huomattavin osa k:n asukkaista saa toimeentulonsa kaupasta, teollisuudesta, liikenteestä sekä erilaisista palveluelinkeinoista. K:t ovat yl. hallinnon, kirkon, oikeudenhoidon, sivistyksen yms. keskuspaikkoja.” (Facta tietosanakirja [WSOY, 1975]; hakusana ´kaupunki`)

Kaupunki on ennen kaikkea ristiriitainen, ja esimerkiksi sen yö yhtä aikaa kiehtovan jännittävä ja pelottava (ks. Lähteenmaa & Mäkelä 1995). “Paimenessa ja pellolla vietettyyn lapsuuteen verrattuna kaupunkilaislapsuuteen sisältyi verrattomasti enemmän paitsi tuhon ja rappion, rikollisuuteen tai prostituutioon ajautumisen mahdollisuuksia myös nousun ja itsenäistymisen tilaisuuksia”, on historiantutkija Matti Klinge 1800-luvun Euroopan urbaania elämää luonnehtinut (Klinge 1994, 175).

Ajattelutavasta riippuen kertovat kaupunkikuvaukset edistyksen ja onnen kehdosta tai toisaalta raskaan työn, köyhyyden ja kurjuuden tyyssijasta. 1900-luvun alkupuolisko oli Suomessa luonnonläheisen elämäntavan tervehenkisyyden korostamisen aikaa, mutta 1920-luvulla levisi muun muassa kirjallisuuteen myös maaseudun ihannoitiin nähden vastakkainen suuntaus, äkillinen kaupungin ja tekniikan palvonta (ks. Palmgren 1989, 9). Suurkaupungin sykettä sekä uudenlaista ihmiskuvaa korosti erityisesti kirjailijaryhmä Tulenkantajat. “Minä löysin nykyajan sinisen kukan, kiinnitin sen pulloveriini, ja katso: se oli ihana nähdä”, ihastelee Olavi Paavolainen (1990, 133) vuonna 1929 ilmestyneessä kulttiteoksessaan “Nykyaikaa etsimässä”.

Teemoja

Kaupunkikeskustelun suuren linjan löytäminen on helppoa. Jo kauan tuntuu puhe kiertyneen ennen kaikkea luonnon ja rakennetun välisen suhteen, urbaanin miljöön ihmissuhteiden, kaupungin tarjoaman uutuuden ja edistyksen sekä toisaalta kurjuuden ja ongelmien ympärille. Myös siilitieläiset jatkavat perinnettä:

“Se on semmonen, mitä mä mietin, että mikä on kerrostaloelämisen idäke, ni just se yhteisöllisyys. Et se todella muodostus yhteiseks. Mut sitähän se ei oo. Et kerrostalo olis niinku solu. Et siin olis monta itsenäistä soluu, jotka kuitenkin olis samassa. Mut jotenkin tuntuu, et se ei teennäisillä grillijuhlilla, ei se synny. Mä nään, et yhteisöllisyys on nimenomaan tulevaisuuden tapa elää. Et pois tästä eristyneisyydestä.”

“Täällähän oli aika sekavaa, kato ku lasketaan, että joka puolelt , eri puolilt kaupunkia tulee erilaista yhteiskuntaa tänne. Tääl oli niin juoppoja ja täällä oli herroja ja tääl oli kaikki narrit... Se oli sillon tää sekasin...”

“Onhan täällä monia, monia satoja perheitä. Johan se olis ihme, jos kaikki olis tyyntä ja rauhaisaa. Semmosta ei kerta kaikkiaan tule.”

“Herttoniemi on niin äärettömän mukavaa siinä suhteessa, että tätä ei oo rakennettu sillä lailla talo taloon kiinni, niin ku nuo uudet lähiöt. Tässä on luonto, luonto on välillä. Se on vähän ikävää, että tuo parkkipaikka tuli noin valtavaksi tohon eteen - ja autot. Autot näyttää olevan pyhiä lehmiä.”

“Mä oon kuitenkin asunu sitä ennen Helsingissä ni ihan keskustassa. Tää tuntu ensin ihan peräkylältä. Että mua on sorrettu, että mä oon joutunu jonnekin susirajan taakse!”

“Ja kun mull ei oo ollu mitään ongelmia!”

Mistä saa kirjoittaa?

Entuudestaan tuntemattomaan alueeseen tutustuminen ja siitä kirjoittaminen herättää mieleen lukuisia kysymyksiä. Kuinka kertoa vieraasta paikasta - toisten kodista - siten, että myös asukkaat itse voisivat tunnistaa kotiseutunsa kuvauksesta ja annetun kuvan hyväksyä? Millaisia asioita turistin lyhyen tuttavuutensa perusteella olisi sopivaa esille tuoda? Saisiko myös varjopuolista puhua?

Sanomalehden lähiökirjoitteluun keskittyvässä väitöskirjassaan ruotii Irene Roivainen (1999) lyhyesti myös tutkijoiden ongelmakeskeistä tarkastelutapaa. Roivaisen mukaan on käsitys lähiöistä problemaattisina asuinalueina leimannut erityisesti erilaisten hallinnollisten selvitysten kysymyksenasettelua. Vaikka

1970-luvulla yleistynyt elämäntavan muutokseen keskittynyt tutkimus pystyikin muun muassa uuden kaupunkimaisen yhteisöllisyyden kuvauksineen paremmin irrottautumaan pessimismistä, pitää Roivainen myös sen lähtökohtaa ongelmallisuuden ajatukseen sitoutuneena. Lähiöasukkaiden myönteisiin kokemuksiin törmätessään tulkitsivat tutkijat nämä häveliäisyyden sekä oman elämän puolustamispyrkimyksen aikaan saamasta “onnellisuusmuurista” johtuviksi - ei siis todelliseksi onneksi. (Roivainen 1999, 18.)

Ongelmia ja tyytyväisyyttä

Onnea ja onnettomuutta on mahdotonta käsitellä täysin puolueettomasti. Tarpeellistakaan ei ongelmien repostelu aina ole, mutta toisaalta olisi myös niiden järjestelmällinen syrjään lakaisu omanlaistaan vallankäyttöä, toisenlaisten näkökulmien tukahduttamista. Samankin alueen voivat erilaiset asukkaat kokea hyvin eri tavoin; tyytyväiset vain ehkä monasti ovat innokkaimpia tuomaan ajatuksiaan esille. Tieteen normit pakottavat tutkijan kriittisyyteen, ja jonkinlainen totuuspohja löytynee myös “onnellisuusmuurin” käsitteelle - vieraalle kyselijälle kun usein yksinkertaisesti on helpointa todeta kaiken, vähintäänkin omaan elämään liittyvän, olevan hyvää ja hyveellistä.

Sosiaalityö liitetään tavanomaisimmin ennen kaikkea erilaisten sosiaalisten ongelmien käsittelyyn ja ratkaisupyrkimyksiin. Moni voisi siis ehkä ajatella ongelmaperspektiivin meille sosiaalityön opiskelijoina olleen - tietoisesti tai tiedostamatta - keskeisin lähtökohta myös Siilitielle suunnatessamme, olimmehan kaiken lisäksi jo ennalta lukien saaneet tutustua alueen värikkääseen menneisyyteen ja sen villiksi mainittuun nuorisoon. Toisaalla vaakakupissa painoivat luonnonläheisyys ja nostalgia: haastattelijoina ja kirjoittajina oli meillä ehdottomasti selkeä vaara sortua myös liialliseen kaunopuheisuuteen ja särmättömään perinteisen elämäntavan ylistykseen. Millaisiksi työmme sitten mielestämme lopulta muotoutuivat? Saimme tavata monia tyytyväisiä asukkaita, mutta kuulla myös varjopuolista ja ongelmista. Haastattelut ovat kokonaisuus, joka on kuin elämä itse.

Kertomus jatkuu...

“Kirjan tavoin kaupunki on täynnä sellaisten ihmisten nimiä, jotka ovat kerran asuneet siellä, olleet rakentamassa sitä tai joskus vain koskettaneet sitä, tai jotka - Voltairen tavoin - eivät ole halunneet kajotakaan koko paikkaan”, kirjoittaa taidehistorioitsija Mark Netsajev teoksensa “Minun Pietarini” esipuheessa (Netsajev 1994, 13).

Siilitiehen - kuten mihin tahansa muuhunkin alueeseen, tilaan, ilmiöön ja elämään - liittyy tuhansien kokijoiden nimiä, tuhansia kuvia. Asukkaita kohtaamalla saimme kuulla Siilitien tarinoista muutamia, samalla itse punoutuen pieneksi osaksi tien historiaa. Kertomusta voi jokainen lukija laajentaa ja värittää, heijastaa sitä omia kokemuksiaan vasten. Millainen onkaan Sinun suhteesi Siilitiehen? Millaisen tarinan alueesta itse haluaisit rakentaa?

Sivun alkuun