Ongelmia lähiössä

Alkuun -  Johdanto - Historiaa - Kaupalliset palvelut - Lapset 
Talonmiehet - 1960-luku - Ongelmia? - Turvattomuutta - Luontopuhetta 
Reunamerkintöjä - Ohjaajien jälkisanat - Osallistujat - Lähteet 
 

Ongelmia lähiössä?

Lähiö - hyvässä ja pahassa

Tietosanakirjojen antama määrite käsitteelle lähiö on pitkä, mutta neutraali: on kyse “kaupungin keskusalueen ulkopuolella, yleensä hyvien kulkuyhteyksien päässä olevasta asuntoalueesta, jolla on oma keskus kauppa- ja palveluliikkeineen ja joka tarjoaa erityyppisiä sosiaali- ja kulttuuripalveluja”. Muuksi kuin neutraaliksi on sana yleisessä keskustelussa kuitenkin muovautunut! Harvoin on lähiötä käsitelty pelkkänä asuinalueena muiden joukossa, vaan - kulloisenkin ajatusmaailman mukaisesti - se on ollut hyvän tai pahan kehto, idylli tai kasarmi. 1940-luvulla tuli lähiöstä uudenlaisen, terveemmän kaupunkielämän symboli: lähiössä, metsäkaupungissa, yhtyisi luonnonrauha ihanteellisesti urbaaneihin palveluihin ja asumismukavuuteen. Viimeistään 1970-luvulla, maaltamuuton, tehokkuusajattelun ja betonielementtien aikakaudella, sai lähiö taas kantaakseen kaiken sen huonon elämänlaadun leiman, joka kaupunkeihin niin usein liitettiin. Lähiöitä pidettiin harmaina ja levottomina ja niiden asukkaita yksinäisyydessään onnettomina. (lähiökirjoittelusta ks. esim. Roivainen 1999.)

Pahoinvointia?

Kaupunkeihin ja nykyaikaan liittyy piirteitä, jotka saattavat uhata ihmisten hyvinvointia, lienee monien hyväksymä ajatus. Ihmisen ja ympäristön välistä vuorovaikutusta tutkivan ympäristöpsykologian esimerkiksi kerrotaan saaneen alkunsa maaltamuuton, ympäristön saastumisen, yhdyskuntarakenteen hajoamisen sekä muiden erityisesti 1960-luvulla kiivastuneiden kehityskulkujen herättämänä (ks. Horelli 1981, 19): läheskään aina ei kerrostalon pihapiirin ole uskottu olevan yhtä antoisa ja virikkeikäs kotiseutu kuin maalaismiljöön. “Vaikka elämässä ennen oli paljonkin puutteita ja pelkoja, oli se silti monin tavoin nykyistä ehyempää”, ovat Tarja Cronberg ja Kirsti Vepsä asian uutta yhteisöllisyyttä julistaneessa pamfletissaan muotoilleet (Cronberg & Vepsä 1983, 14).

Yksinäisyyttä?

Myös yksinäisyyden on sanottu riivaavan kaupunkia. Muun muassa klassikkososiologi Georg Simmelin (1858-1918) ajattelussa peilautui metropoli ennen näkemättömän laajan yksilöllisyyden ja vapauden tyyssijana, jonka kääntöpuolena kuitenkin usein saattoivat olla kuihtuneet ihmissuhteet: missään ei yksilö koe itseään niin yksinäiseksi ja jätetyksi kuin suurkaupungin huminassa (Noro 1991, 131). Psykiatri Martti Paloheimon mukaan on urbaanissa yksinäisyydessä ensi sijassa kyse kaiken yhteisen puuttumisesta

(Paloheimo 1984, 163). Ajatuskulkuun sopien, mutta silti hieman paradoksaalisesti on Matti Kortteinen puolestaan todennut kaupunkilähiöiden alhaisen työpaikkaomavaraisuuden sekä yhteisten joukkoliikennelinjojen aiheuttaneen tilanteen, jossa lähestulkoon kaikkien asukkaiden elämä on yhdenmukainen ja ulkoaohjautuva: “aamulla asemalle ja illalla asemalta”. Monimuotoisten muutosten seurauksena ovat asuinyhteisöt tutkijan mukaan hajonneet erillisiksi, omaa elämäänsä eläviksi ydinperheiksi, joiden on enää vaikea purkaa ajatuksiaan ja ongelmiaan julkiseksi tyytymättömyydeksi tai yhteiseksi sosiaaliseksi toiminnaksi. (Kortteinen 1982, 232-233.)
 

Ongelmia kuusikymmenluvun Siilitiellä?

“Nuoriso-ongelma”

Miltei väistämättömältä kaupunkilaisilmiöltä vaikuttaa julkisuuden tapa yksi kerrallaan takertua vaikeaksi leimaamaansa alueeseen, tehdä siitä kaiken pahan alku ja juuri. Ajallaan on Siilitielläkin ollut oma huono maineensa, 1960-luvulla syntynyt. Ennen haastattelujamme saimme tutustua tähän “nuoriso-ongelmaksi” kutsuttuun ilmiöön vuonna 1961 ilmestyneen aikalaistutkimuksen (Grönholm 1961) kautta. Kaupungin edustajien ja opettajiensa pyynnöstä olivat sosiologian opiskelijat lähteneet kentälle, havainnoineet ja kyselleet, analysoineet ja pohtineet - tuloksena varsin ympäripyöreitä toteamuksia Siilitien nuorten pukeutumisesta, perhe-elämästä, vapaa-ajanvietosta sekä sakkiintumiseksi kutsutuista kokoontumisista. Sympaattisen tutkielman luettuamme alkoi koko kuusikymmenluvun “nuoriso-ongelma” vaikuttaa meistä vahvasti liioitellulta oman aikansa lapselta.

Jengitappeluita

Itse tekemämme haastattelut saattoivat toisinaan yllättää. Nostalgisesti sävyttyneen puheen lomassa muistivat toiset kertojista mainita myös tiellä tapahtuneet jengitappelut, rautakettingein varustautuneet nuoret ja nurinniskoin käännetyn poliisiauton. Kaikkien kokemusten perusteella ei elämä kuusikymmenluvun Siilitiellä sittenkään ollut vain auvoista yhteiseloa ja kiltin nuorison viatonta erottautumisen tarvetta.

Yhteenkuuluvuutta

Haastateltaviemme suhde kerrottuihin vaikeuksiin on kuitenkin etäinen. Omakohtaisista kokemuksistaan puhuu vain harva, ja lähiöasukkaat itsekin tuntuvat siis varsin usein joutuneen kosketuksiin alueensa oletettujen ongelmien kanssa vain ulkopuolisina tarkkailijoina tai kuulopuheiden välityksellä. Mikäli kahinoita tarkemmin haluttiin pohtia, viitattiin toisaalta nuorten suureen määrään alueella, toisaalta nimettiin tappeluiden ensisijaiseksi syylliseksi muista lähiöistä Siilitien valloitukseen lähtenyt vieras nuoriso. Tärkeintä kaikesta: jos vaikeuksia joskus olikin, tuntui siilitieläisten vahva yhteisöllisyys myös ne voittaneen. Varsinkaan oman alueen ihmisiä ei liiemmin pelätty.

 “Ei, ei ne [jengit] silloin vaikuttanut [pahoilta], koska ne jengien ihmiset tunsi ja tiesi.”

“Siellä oli tietysti paljon perheitä, ja lapset oli sitten eri ikäsiä, niin semmosta jengiytymistä tuli. Mutta koska me oltiin kaikki kasvettu yhdessä - ainakaan sellasta muuttoliikettä ei ollut hirveesti siihen aikaan - jengitkin, ei ne aiheuttanu mitään pelkoo. Suurimman osan niistä tunsi kuitenkin, jos ei muuta niin ulkonäöltä.”

“Illalla liikuttiin, kyllä. Käytiin iltalenkillä, eikä koskaan kukaan... Ei mitään tapahtunu. Hyvin vähän mun mielestä sellasta. Et ne, mitä siellä tapahtu, niin ne oli sitten taas nää porukat keskenään.”

Marginaalissa?

Kiinteä ja yhteenkuuluvuutta tunteva ryhmä on luotettava, mutta vaativa. Kenties pahinta, mitä yhteisön jäsenelle voisi tapahtua, olisi käyttäytyä itse väärin; tulla muiden hylkimäksi, leimatuksi. Turvan ja yhteisöavun kääntöpuolena on usein ollut tiukka keskinäinen kontrolli:

“Tavallaan se oli aika konservatiivista, ei siinä sellasta nykystä touhuu ollu, humalaisii ei näkyny. Se oli huono juttu, jos ihminen oli kännissä. Siinä aika nopeesti menetti maineensa. Aika nopeesti alettiin kattoo, että toi on sellanen känniläinen, lapset varsinkin alko. Jos oli ollu kännissä, niin oli todennäköisesti aika nopeesti joutunu sit meijän [lasten] hampaisiin. Mut sanotaan, et moraali oli korkeampi silloin.”

Yleisesti ottaen Siilitie-haastatteluissa puhutaan poikkeavaksi mielletystä käyttäytymisestä varsin vähän. Vielä harvinaisempaa on liittää vaikeudet perhe-elämään, useimpien mielestähän mahdolliset ongelmat olivat pelkkää “nuorison vähän ylimennyttä riekkumista” ja alueen kotitaloudet taas tavallisia lapsiperheitä, joissa “isät kävi töissä ja äiditkin joillain”. Ne harvat, jotka perheiden vaikeuksia käsittelevät, kuvaavat Siilitien asujaimistoa varsin ymmärtäväiseksi ja suvaitsevaiseksi: naapurin juopottelusta ja häiritsevästä elämästä ei tavallisesti valitettu, koska ei haluttu esimerkiksi lapsiperheen saavan häätöä kaupungin asunnosta. Kaupunkilaisvälinpitämättömyydeksi ei sallivuutta kutsu kukaan...

Maine

Maine saa särönsä helposti, mutta korjautuu kivuliaasti. Pahimpia ovat ennakkoluulot, jotka kohdistuvat koko ryhmään, yksilöitä erottelematta. Paljon varsinaisia “ongelmia” enemmän tuntuvat kuusikymmenluvun siilitieläisiäkin haitanneen alueensa synnyttämät turhan kehnot mielikuvat - asukkaisiin lyöty kollektiivinen leima.

“Kyllähän sitä siihen aikaan niin paljon kirjoiteltiin lehdissä, että tää on niin levotonta aluetta. Että mäkin kun ostin pesukoneen, niin multa kysyttiin, että minkälaista siellä oikein on asua, kun kuuli, että mä oon Siilitieltä. Ja kun mulla ei oo ollu mitään ongelmia!”

“Kun mä olin neljätoist, viistoist ja hain ensimmäisii työpaikkoi, työpaikkahaastattelu meni siihen asti hyvin kun piti sanoo, että missä päin mä asun. Sit kun mä sanoin, et mä asun Siilitiellä, niin se työnantaja sano, et muuten hyvä, mut eihän tänne mitään rikollisia oteta...”
 

Ongelmia nyt?

Menneisyys ja nykyisyys

Haastatellut muistelevat kuusikymmenlukua paljon ja usein nostalgisoiden. Menneisyyteen liitetyn kaipuun sekä kauneuden rinnalla kuvautuu nykytodellisuus helposti räikeän ongelmallisena ja ankeana: päihteet, mielenterveysongelmat, lasten tarpeiden laiminlyönti, pitkäaikaistyöttömyys, vuokravelat sekä muut taloudelliset vaikeudet ovat alueella toimivien sosiaalityöntekijöiden mukaan tänä päivänä tuttuja ilmiöitä myös Siilitiellä. Edelleen nimeävät työntekijät yhteisöllisyyden alueelle leimaa-antavaksi piirteeksi - sekä hyvässä että pahassa. Yhdessä huolehditaan lapsista ja sairaista, mutta sorrutaan toisinaan muiden mukana myös holtittomaan päihteidenkäyttöön ja rötöstelyyn.

Ankeaa kahdeksankymmenlukua

Suorimmin ongelmista puhuu 1980-luvun alun Siilitiellä lapsuuttaan viettänyt nuori nainen:

“Oireet näky lapsissa, ei totta vieköön jengillä ihan ollu kaikki kotona. Siis mulla on vahvimpii muistikuvii koko mun elämästäni varhaislapsuudestani, kun me muutettiin vekka täältä, koska täällä oli niinkun aivan omituiset kuviot pentujen kesken... Lapset pitää hyvin jemmassa kaiken, jos niil on jotain. Sit ne purkaa sen toisiin sellasena vallankäytön tyyppisenä.”
 

Näkökulmia

Alueensa nykytilaa eivät haastattelemamme asukkaat kuitenkaan missään tapauksessa kuvaa toivottomaksi. Alkuvuosien muuttomylläkkään ja ihmisvilinään verrattuna vaikuttaa Siilitien elämä monien mielestä nyt jopa entistä rauhallisemmalta ja tasaantuneemmalta:

“Mä sanoisin, että tää on nykysin hyvin rauhallista. Näkeehän täällä joskus humalaisia, mut semmosta niinku sanotaan että nuorisohäiriköitä, niitä ei oo. Ei niitä ole ollenkaan. Ja niinku näkee, niin täällä on siistit rappukäytävät, seinät on puhtaat, ettei niitä piirrellä eikä sotketa millään tavalla. Ongelma kai oli silloin, sanotaan kuuskytviis, kuuskytkahdeksan. Silloin kun me muutimme tänne, niin täällä oli vähän semmosta ikävää nuorisoa, liimanhaistelijoita.”

“Rikottiin ikkunoita ja ovia, sutattiin seiniä ja tommosta, kun nykyään vähän on. Mut ne on häipyny kaikki ne pojat... Ei tääl oo ollu mitään semmosii väkivaltasuuksii, rapussakaan ei oikeastaan oo tällä hetkellä ketään ihan juoppoa.”

“Mut ei tää Siilitie ole missään tapauksessa pahimmast päästä enää todellakaan... Siis ehdottomasti mitä idemmäs mennään, sitä rankemmaks jutut muuttuuu. Et tää nyt on selkeest nousujohteinen tää alue.”
 

 Ravintolat: rauhaa ja rauhattomuutta

Ravintola on lähiössä kaivattu, mutta samalla vahvasti moralisoitu instituutio, ovat lähiöravintoloita tutkineet todenneet: “ravintola ja sitä koskevat mielipiteet jäsentävät kielteisessä muodossa niitä elämänarvoja ja ihanteita, joita lähiöläiset katsovat kuuluvan kunnialliseen ja hyvään elämään” (Sulkunen ym. 1985; 36, 48).

Omassa aineistossamme toimii keskustelu lisääntyneiden ravintoloiden vaikutuksesta seudun yleisilmeeseen mielenkiintoisena esimerkkinä näkemysten erilaisuudesta:

“Niitä kaljaporukoita oli, mutta ne oli niin kuin jotenkin piilossa. Ne saatto istua siellä metsikössä, niil oli omat paikkansa, missä ne siellä istu ja örisivät ja joivat niitä kaljojaan. Mutta nyt ne on tullu sillä lailla, niin esiin...”

“Siilitie on melkein kuin joku alkoholistien paratiisi, kun koko ajan on jotain hirveit räkälöitä tossa noin...”

“Nimenomaan niinku kesäaikaan, ni kyl mun mielestä on semmosta örinää, kun ne on ulkona ja on mukamas näitä niin sanottuja terasseja.”

Mutta:

“Nii tää on, tää on tosi rauhallista. Et nyt sitte vielä entisestään rauhottunu, kun tohon on tullu mäkeen kapakka... Se on kasannu sit sen juopporemmin tosta näkyviltä pois sisätiloihin. En mä siel nyt niin usein käy, mut välillä käyn biljardii pelaamassa ja tuopin ottamassa. Kyl siel on sellast rupusakkii ihan hirveesti. Mut kyllä siel on sit niinku ihan sekalainen otos tätä Siilitien yläpään väkee... Et tommoset olohuoneet, ne on aikamoisii henkireikii. Ne on isompi rikkaus, ku et siin on vaan joku pubi.”

Muualle muuttaneet

Varsin selkeä jakolinja tuntuu kulkevan seudulla edelleenkin asuvien sekä toisaalta sieltä pois lähteneiden ajatusten välillä. Muualle muuttaneet eivät katso Siilitien enää olevan entisellään:

 “Mut tähän päivään verrattuna... Mä kävin siel nyt, jalkauduin sinne ensimmäisen kerran vuosiin. Mä katsoin sitä ympäristöä, et mikä muutos tänne on tullu! Oikeestaan suurin muutos on, että kuppiloita on tullu lisää. Ja sitte oli kaikennäköstä horjujaa siinä mäkee ylös ja mäkee alas. Ni sanotaan, et oli epäsiistimpii ihmisii ku silloin. Kulkee nyt kaikennäkösii rätei niskassa, eikä oo mitään väliä. Tukat kampaamattomina, kännissä ja silmät vinossa. Ni se on suurin ulkonainen muutos, mitä on tapahtunu. Mutta tää ei oo pelkästään Herttoniemessä tapahtunu, vaan joka puolella stadii. Eihän se oo kaupunginosa eikä mikään, jollei siellä ole kahta tai kolmee lähiökuppilaa, missä otetaan pää täyteen joka ilta. Mun mielestä se on aika huono juttu.”

“Ei siellä oikein muuta ole entisestä jäljellä kuin luonto ja rakennukset. Muu on muuttunut, ja ikäväkseni mun täytyy sanoa, että tänä päivänä Siilitie, oisko rumasti sanottu, että se on slummiutunu. Väestörakenne on niin muuttunut, ja siellä on paljon ainakin katukuvassa semmosta epäsosiaalista porukkaa ja sitten kuppiloita, jotka tuo oman lieveilmiönsä. Suru tulee puseroon kun katsoo Siilitietä tänä päivänä. Voi olla, että mulla on liian paljon tunteita mukana tässä arvostelussa, koska mä näen sen kolmenkymmenen vuoden takasen Siilitien niin kirkkaana ja kultaisena, että arvostelen aika rankasti tänä päivänä tätä aluetta, sen myönnän.”
 

Alueella asuvat

Alueelle juurtuneiden mielestä on Siilitie sen sijaan edelleenkin onnistunut säilyttämään parhaat piirteensä:

“Omin korvin kuullu, kun oli [alueen] neljäkymmenvuotisjuhlat tuolla, niin silloin kaupungin edustaja sano, et tää on niin haluttu asuinalue, että joka kolmas haluaa tänne!”

Sivun alkuun