1960-luku

Alkuun -  Johdanto - Historiaa - Kaupalliset palvelut - Lapset 
Talonmiehet - 1960-luku - Ongelmia? - Turvattomuutta - Luontopuhetta 
Reunamerkintöjä - Ohjaajien jälkisanat - Osallistujat - Lähteet   

Kuusikymmenluku - arkea ja nostalgiaa

Nostalgiaa

Siilitie-haastattelujemme keskeinen piirre ovat alueen alkuaikoihin kohdistuvat nostalgiset muistelmat. 1960-luvun Siilitie on leimallisesti ollut nuorten perheiden ja lasten valtakuntaa; lapsuuteen, nuoruuteen ja perheen perustamiseen taas usein liitetään erityisen paljon lämpimiä tunteita. Monelle ovat kuusikymmenluku ja uusi kotiseutu merkinneet huomattavaa muutosta parempaan:

“Se oli niin, tää oli aivan niinku taivas, kun päästiin sieltä pienestä mökistä tänne, tää oli aivan ihana!”

Sanakirja kertoo nostalgialla tarkoitettavan muun muassa “koti-ikävää”, “kotimaan kaipuuta”, “kaipausta” sekä “lähimenneisyyteen liittyvää kaihoa”. Kyse ei tunnu olevan vain ajanvietteeksi silloin tällöin tapahtuvasta muistelusta, vaan jostakin syvemmästä: kiihkeästi haluttaisiin palasia menneestä siirtää tähän päivään, nykyiseen elämään. Henkilökohtaisten muistojen lisäksi voi siilitieläisten tuntemasta nostalgiasta löytää myös yhteiskunnallisen sanoman, suoranaisen manifestin siitä, millainen maailma ennen on ollut ja kuinka elämän rytmi nyt niin monessa suhteessa on väärään suuntaan kulkenut. Entisaikojen ihmiset tiesivät sääntönsä ja noudattivat niitä . Entisaikojen maailmassa lapset osasivat leikkiä, eivätkä hukuttaneet todellisuutta liialliseen materiaan, saati päihteisiin. Menneeseen liittyvät spontaani yhteisöllisyys ja huolenpito; tähän päivään usein korkeintaan vain epätoivoiset yritelmät keinotekoisen yhteenkuuluvuudentunteen luomiseksi!

Työntäyteisyyttä

Kuusikymmenluvun siilitieläiset tunsivat aikansa yhteiset arvot. Keskeisiä olivat ankara työnteko, yritteliäs mieli, vaatimattomat elämänilot sekä sopusointuinen perhe-elämä. Varsin vahvasti tuntuvat asukkaat omaksuneen maailmankuvan, jota Matti Kortteinen (1992) suomalaista palkkatyötä tarkastellessaan on nimittänyt “selviytymisen eetokseksi”: kerta toisensa jälkeen havaitsevat ihmiset maailman olevan kovan paikan, jossa vain he itse ja yksin pystyvät vaikeuksiaan vastaan taistelemaan - usein jopa oman terveyden ja hengen kaupalla työtä tehden. Onnistuneen raadannan tuloksena saavutetaan kunnia, tunnustettu ja arvostettu sosiaalinen asema. Omat uhraukset mahdollistavat vertailun ja antavat aihetta ylpeyteen:

“Työntäyteistä kerta kaikkiaan... Ja siis mulla on aina ollu semmonen, että mä olen pyrkinyt tekemään kaiken niin hyvin kuin mä olen osannut. Se vastuu siitä työpaikasta, se oli valtava. Se painoi ja niitä piti ajatella aina niitä asioita; olla siellä pyhänäkin, jos tarve vaati... Silloin kun olimme nuoria ja kävimme työssä, ei tullu kysymykseenkään, että me oltais menty johonkin fattaan laskujen kanssa. Me maksettiin ne itse ja käytiin työssä. Ja meidänkin tyttäret, kun ne tuli siihen ikään, että ne oli semmosia viisitoistakesäsiä ja että ne työmarkkinoille pääsi, niin se oli hillitön haku joka kevät. Pakko oli saada työtä! Tänä päivänä ei saa, vaikka hakisikin. Minusta kyllä tuntuu, että vähän on luisuttu sille mallille, että kyllähän fatta maksaa mulle jotain, jos mä en saa työtä...”

Naiset ja työ

Edellä työntäyteistä elämäänsä muisteli siilitieläinen nainen. Omassa tutkimuksessaan on Matti Kortteinen kuitenkin todennut naisten ja miesten suhtautumisen “eetokseen” olevan varsin erilaista. Naisten tarinoissa ei ihailla riskinottoa terveydellä ja hengellä, yhteisen edun kannalta ei itsenä äkillinen loppuunpolttaminen toki millään muotoa järkevää olisikaan (Kortteinen 1992, 68). Kortteisen mukaan on naisille keskeistä ollut toisten hyväksi uhrautuminen, ei kuitenkaan alistuminen: on kyse “topakoista persoonista, joilla on tunnustettu ja arvostettu sosiaalinen asema juuri sitä kautta, että he käyttäytyvät ´oikein` suhteessa niihin sosiaalisiin arvoihin, jotka edellyttävät uhrautumista”, toteaa tutkija tarkastelemiensa elämäkertojen kirjoittajista (Kortteinen 1992, 71-72).

Tunnontuskia

Vaikka naiset eivät kaiken uhraamista työlle ehkä sinänsä arvostaisikaan, on jopa usean ansiotyön tekeminen samanaikaisesti käytännössä usein ollut välttämätöntä - kuusikymmenluvun siilitieläisnaisia uurastukseen lietsoivat muun ohella “palkkoihin suhteutettuna suorastaan järjettömät vuokrat”. Aika oli kortilla, ja silloin tällöin aiheutti useiden tehtävien ja roolien yhdisteleminen suoranaisia omantunnontuskia:

“Kerran mä sanoin tolle mun lapselle, että kukahan teistäkin on pitänyt huolta!”

 
Yhteisöllisyyttä?

Yhteisöllisyyden ja yhteisvastuun kokemuksista puhutaan nostalgisissa muistelmissa paljon. Arki on kuitenkin ollut arkea myös Siilitiellä, ja juuri yhteisöllisyyteen viitattaessa tuntuvat jokapäiväiset rutiinit nousevan lävitse muutoin usein niin ihannoivasta kerronnasta. Pitkien työpäivien ja moninaisten kotiaskareiden vuoksi ei mahdollisuuksia kyläilyyn ja muuhun seuranpitoon läheskään aina tuntunut olevan:

“Mä olin päivät töissä, ja illat piti hoitaa lapsia. Et ei siinä kylään kerenny...”

“Siellä ainakaan alkuaikoina ei hirveesti tullu [uusia ystäviä ja tuttavia]. Se johtu yksinomaan siitä, että minä läksin aamulla viimeistään kello seitsemän ja tulin illalla joskus seitsemän, kahdeksan aikoihin. Se kanssakäyminen minun osalta naapureiden kanssa oli hyvin vähäistä.” 

Maaseutua vai kaupunkia - perinteistä vaiko modernia?

“Se oli kaikkein kliffointa, ku siellä oli veduja. Ja paljon jengii, ja sai brassaa niitten kans. Kaikennäkösii kliffoi brassei skutsissa ja kaltseilla ja bärtseillä ja... Ja fogelit sungas. Ei tarttenu dallaa ku Kivinokkaan ja plokkaa vähä daggarei messiin, ni kyllä sielt abboreita tuli. Ja pysty käymään simmaamassaki ihan hyvin...”

Mielikuvamme menneen ajan Helsingistä: kivikatuja, massiivisen suuria rakennuksia, kielten sekamelskaa slangissa; mausteena hieman kaupunkilaiskurjuutta ja -särmää. 1960-luku taas: menestysiskelmiä, radikalismia, orastavaa kulutusyhteiskuntaa ja kansainvälisyyttä; nuoriso löytää oman tyylinsä. Entä mistä puhuvatkaan siilitieläiset neljänkymmenen vuoden takaiseen pääkaupunkiin palatessaan? He muistelevat ennen kaikkea perinteistä kyläyhteisöä, luontoretkiä, urheiluharrasteita, tiukkoja talonmiehiä sekä elämälle mallin tarjonnutta kuria ja järjestystä. Edes sukupolvien välistä ristiriitaa on haastatteluista turha etsiä: niin lapsuuttaan ja nuoruuttaan kuin aikuisuuttaankin alkuaikojen Siilitiellä viettäneet kaikki korostavat samojen perusturvallisuutta luoneiden tekijöiden merkitystä. Yhteiskunnan muutos ja kuohunta - ne tuntuvat arjen elämästä usein pysyneen loitolla!