SIILITIE 13 TYTTÖ 1959 – 1972

Perheemme muutti Kotkankadulta Siilitielle kesäkuussa 1959. Paljon ei minulla ole muistoja tuosta muutosta, koska olin vain kolmen vanha mutta yksi kuitenkin on jäänyt mielensopukoihin. Muistan hetken kun astuin kotiimme sisään ja näin ne loistavan valkoiset ja puhtaat seinät, ilmeisesti se on tehnyt pieneen tyttöön kovin suuren vaikutuksen, koska jos muistelen tuota hetkeä ja suljen silmäni voin melkein koskettaa uudelleen noita seinä.

Muuttopäivänä äitini laittoi meille voileivät ja ennen kuin äiti huomasikaan olimme siskoni kanssa menneet makuuhuoneeseen ja rasvaisilla käsillä läästineet tapettiin käden jäljet. Hiukan myöhemmin Isä tapetoi seinät uudelleen.

Meitä oli viisi lasta ja asuntomme oli kaksio alkovilla, neliöitä oli ehkä kuutisenkymmentä. Kotkankadun yksiön jälkeen tämä tuntui ruhtinaalliselta seitsemänhenkiselle perheelle.

Viikintie oli aivan taloamme vastapäätä ja siinä pieni kallio, jossa usein istuimme ja vilkutimme ohiajaville autoille. Talomme päässä oli HOK-kauppa ja myöhemmin viereen ilmestyi baari, johon äitini myöhemmin meni töihin. Bussin no 34 päätepysäkki oli kaupan ja baarin edessä tien toisella puolella. Myöhemmin 60-luvulla numero muuttui 80:ksi.

Heti muuttomme jälkeen tuli naapuri rapun tyttö Helena, joka oli saman ikäinen kuin minä, ovemme taakse pyytämään minua ja siskoani pihalle leikkimään. Siitä alkoi kaveruutemme Helenan kanssa, joka on kestänyt aina tähän päivään saakka, 43 vuotta on pitkä aika ja olen iloinen, että olemme vieläkin ja toivottavasti jatkossakin vielä pitkään yhteydessä toisiimme.

Kun tapaamme Helenan kanssa niin aina jostain tupsahtaa esiin lapsuuden ajat Siilintieltä. Usein Helena muistaa jonkin tapahtuman, jota minä en muista ja päinvastoin.

Olihan siellä toki paljon muitakin saman ikäisiä kavereita. Oli Tiina, Anni, Kikka, 2 Seijaa, Riitta, Marja, Timppa, Jukka, Hessu, Kösä, Mara, Leksa ja monta, monta muuta joista on hauskat muistot.

Talven jälkeen, kesän kynnyksellä talonmies Komulainen kaivoi esiin keinut ja laittoi ne takapihallemme. Silloin oli kova ryysis keinuihin. Keinut olivat kettingeissä poikittain olevat puulaudat , jotka oli maalattu punaisiksi ja keltaisiksi. Siinä me keinuttiin kukkamekot päällä ja laulettiin antaumuksella vaikka laulunlahjoja ei oltu suotu, ainakaan minun kohdalleni.

Varma kesän merkki oli myös kun saimme laittaa polvisukat jalkaan ja hyppy- ja twisti-narut ilmestyivät lasten mukana pihalle. Piirsimme myös liiduilla asfalttiin hyppyruutuja vaikka en tiedä oliko se ihan sallittua.

Talonmies Komulainen piti kovaa kuria ja me lapset pelkäsimmekin häntä, vaikka ihan mukava mies olikin. Jos joku oli piirrellyt liidulla talon seinään niin Komulainen kyllä otti selvää kuka oli syypää töherryksiin ja kellareita hän vahti, ettei lapset turhaan majailleet siellä. Hänellä oli pieni koira, luulen, että se oli rodultaan sileäkarvainen kettuterrieri, nimeä en muista. Se oli pieni ärhäkkä koira ja joskus se pääsi karkuun talonmiehen parvekkeelta, jossa oli portaat suoraan pihalle ja silloin me lapset juoksimme äkkiä karkuun lähimpään rappuun.

Isäni sai jossain vaiheessa vuokralle pienen varastohuoneen, joka oli meidän huoneistomme alapuolella. Siellä hän askarteli kaikenlaista vapaa-aikana ja minä ja talon muut lapset usein kävimme katselemassa kun hän puuhaili siellä. Kerran hän rakensi pienen jolla-veneen, jonka hän vei myöhemmin kesämökillemme Lohjalle.

Isäni oli taitava käsistään ja muistankin hänen mielilauseensa "Ihminen osaa tehdä kaiken jos vain halua riittää", tämän kuulimme monen monta kertaa. Kerran hän ompeli mummomme vanhalla singer-polkukoneella minulle ja siskolleni kukikkaat housupuvut ja niihin vielä lippalakit ja kun kangasta jäi yli sai samassa talossa asuva kaverimme Tiina myös lippalakin.

Kerrankin kun sain tuoda koulusta kotiin keskeneräisen kutimen ja kavennus tuotti vaikeuksia niin isäni sanoi, että annapas se kudin tänne niin näytän miten se tehdään, en tiedä menikö se ihan oikein mutta opettaja ei ainakaan sanonut koskaan mitään.

Kuusikymmentäluvulla meille tuli ensimmäinen auto se oli Skoda farmari-malli ja se oli sininen, isäni sanoi, että se on ryssyänsininen en tiedä miksi, vieläkin jos joku puhuu "ryssistä" niin mieleeni tulee meidän ryssänsinien Skoda.

Isäni rakasti korjata autoja ja aina hän olikin niiden kimpussa. Jossain vaiheessa Isäni yllätti äidin ja koko perheen ajamalla uudemmalla autolla rappumme eteen. Se oli Simca Samport -merkkinen ja siinä oli V8-kone ja valtavat takasiivet. Muistan vieläkin sen rekisterinumeron BM-903. Oli siinä ihmettelemistä.

Autotallia isä ei koskaan saanut vuokrattua vaikka oli jonossa monta vuotta.

Jossain vaiheessa äitini alkoi siivota talomme porraskäytäviä ja me siskomme kanssa roikuimme usein mukana.

Siilitien päässä Viikintien toiselta puolelta lähtevä Karhunkaatajantien alkupäässä asui liikemies-perhe Karhu. Tutustuin perheen Kirsti tyttöön kun äitini alkoi käydä heidän kotona siivoammassa. Talo oli valtavan iso ja siellä oli puutarhassa uima-allas. Heillä oli myös kotiapulainen, jonka nimi oli Rusin-täti hän asui myös talossa. Oli siinä meillä kerrostalon pienissä asunnoissa asuvilla lapsilla ihmettelemistä. Vielä tänä päivänäkin joskus ajaessamme autolla Viikintietä pitkin talo näyttää upealta.

Muistan myös hyvin Viikintien Keskon palon. Olimme kotona kun joku huomasi paksua mustaa savua ulkona. Kun katsoimme ulos ikkunasta näytti siltä kuin talomme päässä olisi tulipalo. Menimme oitis katsomaan ja pian huomasimme, että se tulikin Viikintieltä Keskon luota. Sammutustöiden jälkeen ihmiset saivat luvalla hakea kaikkea tavaraa, sieltä haettiin isoja peltisiä kurkkupurkkeja ja lasisia olutkolpakoita, jotka olivat aivan mustia mutta kun ne pestiin ne olivat ihan käyttökelpoisia.

Vuonna 1964 aloitin koulun Siilitien kansakoulussa, opettajinani oli silloin Lea Väyrynen ja Anja Holopainen. Viides ja kuudes-luokka käytiin eräkävijäin koulussa ja kaksi viimeistä vuotta Roihuvuoressa Porolahden koulussa.

Teini-ikä alkoi lähestyä ja sen myötä reviirikin alkoi laajeta. Pojat alkoivat kiinnostaa ja pian tutustuimmekin Siilitien 7 ja 11 poikiin. Meillä oli siis pieni jengi, joka kokoontui iltaisin Siilari 13 talon päädyssä. Kotiintuloajat olivat tiukat ensin saimme olla klo 21.00 asti ulkona ja vähän myöhemmin saimme olla kello 22.00 asti. Jos emme noudattaneet näitä aikoja niin aivan varmasti isä tai äiti tulivat hakemaan meidät kotia. Se oli kyllä aika noloa, joten yritimme noudattaa annettuja aikoja.

Kerran lähdimme kävelemään jengin kanssa Myllikän vesitornille. En tiedä miten sinne sisälle pääsi mutta ykskaks oli 11-talon Timppa kiivennyt vesitorniin ja roikkui kaiteen yli pitäen kiinni kaiteesta jalkaterillä pää alaspäin. Kyllä pojalle kävi tuuri, ettei pudonnut sieltä. Samalla reissulla taisimme käydä Myllikän omakoti-alueella omenavarkaissa mutta saimme äkkilähdön kun eräästä talosta tuli isäntä ja lähti meidän perään ja ei muuta kuin koko jengi karkuun, taisimme juosta kotiin asti.

Yhteen aikaan kovasti uhoilimme, että Roihikalaisilla ja Myllikäläisillä jengeillä ei ole mitään asiaa Hertsikaan mutta koskaan en muista, että olisi ollut mitään jengitappeluita. Ilmeisesti tuollainen "reviirin puolustus" kuului siihen aikaan asiaan tai sitten muuten vaan piti esittää kovista.

Yksi hauska tapaus on myös jäänyt mieleeni kun eräänä päivänä 11-talon Timppa oli kotonaan suihkussa ja juuri kun hän ehti saippuoida itsensä niin vettä ei enää tullutkaan. Me muut olimme Siilari 13 päässä, kuten tavallisesti. Sieltä sitten Timppa tuli vauhdilla mäkeä alas vaahdot vielä päässä ja oli menossa kaverinsa luo suihkuun, joka asui Roihupellolla, hänen vanhempansa toimivat talonmiehinä jonkun firman palveluksessa ja heillä oli siellä asunto. Timppaa ei naurattanut mutta meillä muilla oli hauskaa.

Jengiimme alkoi kasvaa, tutustuimme Siilitien muissa taloissa asuviin sekä Karhunkaatajantien omakotitaloalueella asuviin nuoriin. Näihin aikoihin muistan kun kuvioihin alkoi tulla mukaan "Pilvi", jotkut jengissä olevat polttivat sitä satunnaisesti. Minullekin tarjottiin sitä kerran ja kaksi haikua vedettyäni en ymmärtänyt sen tarkoitusta, minusta se oli kuin olisi tupakkaa polttanut ja se kokeilu jäi siihen. Myöhemmin olen ajatellut, että oliko minulla ehkä pieni suojelusenkeli mukana, koska seuraukset olisivat saattaneet olla vakavat.

Jotkut jengistämme alkoivat aikanaan käyttää vahvempia aineita ja erkanivat meistä ns. tavallisesta porukasta, joille riitti silloin tällöin kimppaan ostettu viinipullo. Vuosien vieriessä olen kuullut, että moni näistä nuorista ei koskaan ole päässyt eroon huumeista.

Jossain vaiheessa aloimme käydä kavereiden kanssa Herttokerhossa, joka oli Hertsikan liikenneympyrän vieressä. Paikkaa kutsuttiin "Räkäläksi". Siellä järjestettiin peli-iltoja ja diskoja. Tätä Herttokerho vaihetta kesti parisen vuotta.

Vuonna 1972 muutimme Myllypuroon isompaan asuntoon. Kävimme siskoni kanssa muutaman vuoden ajan aina moikkaamassa kavereita Siilintiellä. Matkan kuljimme aina kävellen. 70-luvun lopulla muutimme Puotilaan, silloin olivat kaikki sisareni jo menneet naimisiin ja minä asuin vielä kotona. Sitten sain oman vuokra-asunnon Roihuvuoresta se oli työsuhde-asunto. Näihin aikoihin tapasin nykyisen mieheni ja kun poikamme oli parivuotias ostimme ensiasuntomme Vuosaaresta. 

Helsingissä asuin kaikkiaan 34 vuotta, viimeiset 12 vuotta olen perheeni kanssa asunut Järvenpäässä. Vaikka aina tuntui, että olen ikuisesti Helsinkiläinen niin vuosien vieriessä olen alkanut tuntea itseni Järvenpääläiseksi. Tästä huolimatta Herttoniemestä ja Siilitieltä on ihania ja lämpöisä muistoja onhan se minun lapsuudenkotini.

Siilitie 13:sta Heidi