20. toukokuuta 1999

Alku oli sähäkkä. Kesäkuussa vuonna 1967 minulle soitti työpaikalleni kaupungin vuokra asuntojen jakotoimiston päällikkö, maisteri Himanka. Hän ilmoitti, että Siilitiellä on nyt minulle asunto. Hän kehotti minua ensitilassa menemään isännöitsijän toimistoon, jonne hän ilmoittaa minut vuokralaiseksi. Änkytin vastaan, etten voi puhelimessa hyväksyä asuntoa, jota en ole nähnyt. Maisteri Himanka neuvoi minua ”ottamaan sian säkissä”, sillä asunto oli hyvä ja hän oli yrittänyt tarjota sitä kahdelle muulle, mutta nämä olivat tavoittamattomissa. Tein työtä käskettyä, allekirjoitin sopimuksen ja vasta sitten menin katsomaan asuntoa. Se oli kaksi huonetta ja keittiö, ja siinä asui nelihenkinen perhe, joka pääsi isompaan. Minä asuin tuolloin Kruunuhaassa vuokra-asunnossa. Minun mieheni oli kuollut, tyttäreni opiskeli jo yliopistossa, poikani kävi oppikoulua.
   Muutto Herttoniemeen ei ollut tavanomainen. Olin onnistunut maksamaan etelän aurinkoloman itselleni ja pojalleni. Muuttopäivä sattui loman keskiväliin. Minun tyttäreni hoiti muuton entisen luokkatoverinsa, yhtä nuoren pojan kanssa. Minä lähdin poikineni lomalle Pohjoisrannasta ja palasin Siilitielle.
   Tyttäreni muutti pian opiskelija-asuntoon keskustaan, poikani asui kanssani siihen asti, että suoritti loppututkinnon ja meni pian naimisiin. Olen asunut tässä samassa kodissa yli kolmekymmentä vuotta. Tämä on kuin maalla asuisi. Herttoniemen ulkoilualueet ovat ihanteelliset, metsää, polkuja, hienoja näköaloja. Melkein kotiovelta olen lähtenyt hiihtämään valmiita latuja. Polkupyörän ostin ja viiletin metsäteitä ja Viikin peltoja. Kun jäin eläkkeelle, ostin luistimet ja opettelin uuden liikuntamuodon, sillä luistinratakin on aivan lähellä. Monet vuodet kävin voimistelemassa läheisessä koulussa, jossa paikallisella TUL:n osastolla oli varattu sali ja ohjaaja. Kun liikuntatarpeeni oli kovimmillaan, kiipesin edestakaisin paikallisen hyppyrimäen torniin ja alas.
   Kirjastoa olen käyttänyt ahkerasti kaikki nämä vuodet ja terveyskeskusta lisääntyvässä määrin. Talon asukkaita tunnen nimeltä vain vähän, tervehdin niitä, joita näen omassa rapussani tai pihalla. Talotoimikuntaan kuuluin kaksi kautta ja sinä aikana opin jotakin talotoimikunnan jäsenistä ja asukkaistakin. 
   Talon huoltomiehet alan tuntea jo ulkonäöltä, pari nimeltäkin. Piha on aina siisti ja lumet ajettu. Autotalliin en aina pääse, mutta se ei ole huoltomiehen syy. Ovessa on rakennevika, joka pahenee talvella. Olen odottanut, että keksittäisiin, mitä sille pitäisi tehdä ja myös tehtäisiin. Isännöitsijätoimistoon minulla ei ole juuri asiaa ollut, mutta jos on, niin olen aina saanut kohteliaan vastauksen.
   Talon henkilökunta on mielestäni viime vuosina muuttunut auttavaiseen suuntaan. Isännöinti ja huoltotyö ovat palveluammatteja vaativammasta päästä. Meidän asukkaiden pitää aina muistaa, että ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” –Siilitielläkin.
   Elän omaa elämääni. Olen tyytyväinen asuntooni ja ympäristööni. Tänäkin aamuna kahvia juodessani näin, kun varis yritti häätää harakkaa ”omasta” puustaan. Rusakkojänikset söivät ensiruohonsa kallionkoloista ja hyppivät ruusupuskaan, joka on vielä lehdetön. Oravia näen joka päivä ja pikkulinnut pesivät pihapuissa. Minä aion pesiä tässä kodissa niin pitkään kuin mahdollista. Toistaiseksi olen hoitanut asiani itse, naapuriapuakin olen saanut. Enää en kiipeile hyppyrimäessä, kotirapuissakin hengästyn.
 

  Tyytyväinen siili