Herttaisten tätien kerho

Olemme nuori aviopari ja asuneet Siilitiellä kolme vuotta. Muutimme tänne Herttoniemen Nuoriso-hotellista, joka on melko rauhaton asuintalo. Siilitiellä naapureinamme on lähinnä vanhempaa väkeä, joten elämä on pelkkää rauhaisaa onnen auvoa, tai ei nyt sentään, kyllä mummoistakin ääntä lähtee!
   Talven talomme vanhukset viettävät pääosin sisätiloissa, koska ulkona heidän terveyttään vaanivat liukkaat jäät ja purevat pakkaset. Mutta kun kevätaurinko alkaa lämmittää ja sulattaa lumet pois pihapenkeistä, mummot tulevat esiin kotikoloistaan ja sirkuttavat ulkona kilpaa muuttolintujen kanssa. Erään sirkuttajan ääni kohoaa yli muiden ja kiirii pitkin pihoja. ”Kuka on taas parkkeerannut autonsa tuohon väärään paikkaan? Hyvänen aika, eikö ihmisillä ole enää järkeä päässä? Minä, sydänsairas ihminen, joudun vahtimaan kaikkia pihan autoja, ettei niitä kolhita ja varasteta…”
   Kun kevät muuttuu kesäksi ja kasvukausi pääsee vauhtiin, sama touhukas mummeli haravoi pihoja ja  istuttaa kukkasia. Muut tädit istuvat pitkällä pihapenkillä ja ihailevat hänen saavutuksiaan. Silloin taas kimeä, säröilevä ääni kaikaa pihalla. ”Niin, jonkun nämä työt on tehtävä. Mutta ei näitä kukaan muu tee kuin minä, sydänsairas ihminen. Minä joudun täällä raatamaan, eikä kukaan tee mitään…” Toki talotoimikuntamme järjestää pihatalkoot, mutta tämä marttyyrimme on tehnyt suuren osan pihatöistä jo sitä ennen. 
   Eräänä alkukesän päivänä innostuin ideoimaan parvekkeellemme ristikon, jota pitkin laittaisin kasvamaan köynnöstä. Mieheni auttoi minua sen rakentamisessa. Touhukas tätösemme oli juuri silloin pihalla ja sattui huomaamaan askarointimme. ”Voi kauheaa, mitä jotkut ihmiset rakentavat parvekkeelleen näkösuojia!”, hän alkoi kimittää tarkoituksellisen kovaäänisesti parille ystävälleen, joiden kanssa oli juttelemassa. ”Mitäköhän rikollista tuonkin takana tapahtuu? Minä olen rehellinen ihminen, minä en tarvitse parvekkeelleni minkäänlaista näkösuojaa!” 
   Kauniina kesäpäivinä pihallemme kokoontuu ”Herttaisten tätien kerho”, jossa vaihdetaan kaikki tuorein tieto pihan tapahtumista, naapureiden asioista sekä omien kipujen ja kolotusten uusimmista vaiheista. Joskus seinänaapurinamme asuva herttainen pikkurouva on supattanut minullekin kerhon luottamuksellisia tietoja etenkin yläkerran miehen edesottamuksista, kuten: ”Hän lähti jo kaksi tuntia sitten ulos ja jätti sähköt kattolamppuun”. Vaikkei kyseinen tiedonanto ollutkaan järisyttävä, niin ”yläkerran mies” on kieltämättä erikoinen persoonallisuus. Törmään häneen usein rappukäytävässä, jossa hän kuljettaa kotiinsa tai kodistaan mitä eriskummallisempia tavaroita, esimerkiksi jättimäisiä biisonin sarvia, erilaisia fiksattuja polkupyöriä, puolentoista metrin mittaisia tekokukkia, linnunpönttöjä sekä eläviä trooppisia liskoja ja kilpikonnia. 
   Joskus ”Herttaisten tätien kerho”, muistuttaa rikosetsiväkerhoa, jollaista itse pienenä kavereiden kanssa leikin. On huvittavaa nähdä, kun tädit nuuskivat nurkilla, kurkistelevat parvekkeilta, kuuntelevat vaivihkaa naapureiden keskusteluja ja raportoivat sitten toisilleen. Kerran tullessani töistä kotiin ja mennessäni olohuoneeseen aivan säikähdin yllätyksestä, kun mummot olivat raahanneet pihapenkin ikkunamme eteen ja kurkistelivat parhaillaan sisään. Kyllä mummotkin hämmentyivät, kun saavuin epätavalliseen aikaan kotiin.
   Pihapenkit ovat kieltämättä varmasti paras paikka seurata Siilitien monimuotoista elämää. Sehän on aivan kuin istuisi kesäteatterin katsomossa. Me olimme viime kesänä päänäyttelijöitä näytöksessä, joka esitettiin täydelle katsomolle. Olimme lähdössä ystäviemme kanssa luontoretkelle Luukin ulkoilualueelle, jossa paistaisimme lettuja ja makkaraa. Meidän oli tarkoitus poimia ystävämme matkan varrelta kyytiin ja olimme jo myöhässä sovitusta tapaamisajasta. Mieheni laittoi eväslaukun kiireesti takakonttiin ja liian myöhään tajusin, että nyt meni lettutaikina nurin. Koko laukku tulvi taikinalitkua, ja kännykkä, kamera, lompakot ja kotiavaimet, makkarapaketit, ketsuppi, sinappi ynnä muut tarvikkeet kelluivat vellissä. Syytimme toisiamme pyyhkiessämme tavaroita talouspaperilla ja levitellessämme niitä kuivumaan auton katolle ja parkkipaikan asfaltille. ”Miksi sinun piti niin huolimattomasti viskata laukku autoon?”, minä kiljuin. ”Miksi itse olit pakannut lättytaikinan niin huonosti? Olisihan sinun pitänyt tajuta, ettei se kestä tuollaisessa rasiassa”, mieheni karjui. Mummelit istuivat hiiren hiljaa katsomossa seuraamassa mielenkiintoista farssia ja heidän katseensa seurasivat ärhäkän näköisiä näyttelijöitä vielä näiden kurvatessa autolla heidän editseen, kohti leppoisaa kesäretkeä luonnonhelmassa. 
   Toimimme Pelastakaa Lapset ry:n tukiperheenä viikonloppuisin ja kesällä lomaperheenä. Uteliaille täti-ihmisille olemme vain sanoneet lasten olevan tuttavien lapsia, etteivät lapsiaan hakevat vanhemmat joutuisi turhan töllötyksen kohteiksi. Talossamme on vain pari lasta, joita ei paljon ulkona näe, joten lapsirakkaat tädit ovat olleet hoitolapsistamme innoissaan. Kun olen istunut pihapenkillä katsellen hoitolastemme leikkejä, mummelit ovat usein tulleet viereeni istumaan ja alkaneet kertoa Siilitien vanhoista hyvistä ajoista, kun suuret lapsilaumat, heidän lapsensa, vaelsivat näillä pihoilla. Se on ollut mielenkiintoista kuultavaa. Sitten he ovat kertoneet, kuinka lapset ovat nyt levittäytyneet ympäri maailmaa ja kuinka monta kymmentä lastenlasta heillä jo on. Muutaman kerran eräs mummo on kyynel silmäkulmassa kertonut yksinäisyydestään, kun lapset asuvat niin kaukana ja käyvät niin harvoin tapaamassa häntä. ”Onneksi teillä on ystäviä tässä talossa”, yritin lohduttaa häntä. ”Niin on. Onneksi on ystäviä”, hän virkkoi.
   Niinpä minusta on hyvä, että pihallamme pyörii ”Herttaisten tätien kerho”, joka tarjoaa seuraa ja virikkeitä talomme muuten niin yksinäisille mummoille ja parille papallekin. Olemme viihtyneet täällä luonnonläheisellä asuinalueella niin hyvin, että ehkä mekin vielä joskus vanhoina istumme keppeihimme nojaten porinapenkillä kauhistellen nykynuoria ja muistellen vanhoja hyviä aikoja Siilitiellä. 

      Nimimerkki M. S.