Pitäjänmäki muistelee
PITÄJÄNMÄKI SODASSA

Muistipiiri 26.1.2005 Pitäjänmäen kirjastolla

Mukana: Monica Christides, Eila ja Kauko Järvinen, Olli Kaijanmäki, Olavi
Kanervo, Erkki Kekkonen, Jussi-Petteri Lappi, Marja Mosander, Riitta
Mäenpää, Leila Mäkipentti, Olavi Oja, Heikki Pietilä, Leo Salminen, Raimo Timonen, Leena-Maija Tuominen, Risto Vallinoja

Kirjureina: Marja Mosander  ja Leena-Maija Tuominen

Muistipiirin käytössä oli jouluksi 2004 ilmestynyt kirja Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944. Tekijät Martti Helminen ja Aslak Lukander ovat koonneet komean kirjan, jonka Sota-arkiston kuvat ja kartat antoivat joukolle kuvaa siitä kuinka ”Helsingin ihme” tapahtui.

Kaupungin taitava ilmapuolustus pelasti Helsingin itänaapurin massiivisilta pommituksilta. Muistelijathan olivat sodan aikana lapsia, vanhimmat vasta teini-iässä. Pitäjänmäen sijainti läntisimmän puolustusrenkaan laidalla oli edullinen, sillä itäinen ja eteläinen Helsinki olivat suurimpien pommituksien kohteena.

Helmikuun kolmessa pommituksessa itään putosi 8600 ja länteen n. 900 pommia. Suurin osa pommeista putosi Ilmatorjuntarykmentti 1: n taitavan puolustuksen ansiosta, mereen ja harvaan asutulle maaseudulle kaupungista pohjoiseen. Ensimmäisessä pommituksessa 6­7 helmikuuta 1944 kuoli 105 ihmistä, joukossa 4 it-miestä. Toiseen pommitukseen 16­ - 17. 2
osattiin jo varustautua paremmin kuolleita vain 25.

Kolmas suurpommitus 26 - ­27.2 kesti lähes 11 tuntia. Se vaati vain 21 kuolonuhria, joista 3 it-miestä. Pajamäen Patterinmäellä on vieläkin nähtävissä Ilmatorjuntarykmentti 1:n peitenimellä ”Paja” toimineen neljän tykin patterin linnotteita. Paja oli yksi länsisuunnassa toimineen It.R.1:n toisen patteriston neljästä raskaasta tykistöpatterista. Lauttasaaressa sijainneen tutkan avustamana ne tehokkaasti suojasivat läntistä Helsinkiä pommituksilta.

Sodanaikaisen viihdytyskiertueen ja tykkipatterien miehistöä Patterinmäellä.

Mäkkylän kalliolla sijaitsi erillinen valonheitin, jota käyttämään tarvittiin 13 hengen miehistö. Strömberg Oy valmisti sotatarvikkeita. Hakuvalonheittimet ja kuulosuuntimet toimivat erinomaisesti Suomen olosuhteissa. Kuulosuuntimet havaitsivat etenkin pimeällä ensimmäisenä lentokoneiden tulosuunnan ja valonheittimet näyttivät sitten tykistölle tiedon koneiden tulosuunnasta. Yhden valonheittimen teho saattoi olla jopa 20 miljoonan 100 watin hehkulampun suuruinen. Valonheitinten ja kuulosuunninten käyttöön koulutettiin myös lottia.



Lottien sodan aikana hoitaman valonheitinpatterin muistolaatta Mäkkylän (Kikrun)kalliolla.  Kuvannut Leena-Maija Tuominen tammikuussa 2014.


Muistolaatan teksti

 Strömberg Oy valmisti jo ennen sotia hälytyssireeneitä, joita sijoitettiin talojen katoille. Niitä on vieläkin nähtävissä eri puolella Helsinkiä. Niiden nouseva ja laskeva ääni hälytyksen alkaessa herätti aina pelkoa. Myös vaara ohi -ujellus tuntui lapsista yhtä kammottavalta. Sitä ääntä ei voi unohtaa ja se tuo mieleen aina sota-ajan, todettiin muistipiirissä.

Edellä on kuvattu lähinnä Helsingin lopulliseksi tuhoksi tarkoitettujen suurpommitusten torjuntaa ja menetyksiä. Helsinkiä ja sen lähiympäristöä, teitä, radanvarsia ja teollisuusalueita yritettiin tuhota tietysti läpi sotavuosien. Muistipiirin kokemukset perustuvat koko ajanjaksoon. Tuskin kukaan heistä silloin tajusi kuinka sodan kannalta tärkeällä seudulla asuttiin.

Vaikka elettiin sota-aikaa, pukeutumiseen kiinnitettiin huomiota. Hattu oli hyvin tärkeä vaatekappale. Tärkeitä olivat myös puvun kuosi ja olkatoppaukset. Kuvassa vasemmalta 17-vuotias Ilmi Bom (o.s. Valkonen), Erik ja Kirsti Lampe vuonna 1941.

Pommeja putosi pitkin Pitäjänmäkeä

Leo Salmisen (synt. 1938) mieleen on jäänyt pommi, joka putosi Turuntien viereen. Pommista yksi sirpale lensi Salmisen talon seinästä sisään, kimposi siitä kattoon ja putosi sitten lattialle. Perheen äiti Helena muistelee heittäneensä sirpaleen roskiin.

Turuntien varrella oli myös Lautsan talo, jonka päädyn pommi rikkoi. Onneksi pommi ei sytyttänyt tulipaloa.

Hankasuontien varrella, nykyisen S-Marketin kohdalla oli plotti (hiekkakuoppa), jossa pitäjänmäkeläiset polskuttelevat lapsena. Sinnekin putosi pommi ja sen ansiosta plotti vain syveni entisestään. Kanervon Olavi (synt. 1934) on vakaasti sitä mieltä, että Salmisen Leo pelasti kerran plotilla hänen henkensä. Rohkea pikkupoika oli kävellyt ja kävellyt plotilla ja yhtäkkiä olikin niin syvää, että jalat eivät enää yltäneet pohjaan ja Leo tuli ja nappasi kaverin ”kuiville”. Plotilla oli aina kesäisin iilimatoja, mutta silti siellä käytiin uimassa. Plotti oli noin 50 metriä pitkä ja 50 metriä leveä. Mustalaiset kävivät siellä juottamassa hevosiaan. Plotin takana oli hiekkaa ja metsän puolelta otettiin soraa.

Aarto Bom lomalla. Kotiväki oli onnellinen, kun sai maanpuolustajan ehjänä ja terveenä lomalle.

Järvisen Kauko (synt. 1928) kävi isänsä kanssa katsomassa Strömbergin tehtaan alueella pommin jälkiä. Pihamaalla oli vain vinoon menneitä polkupyörätelineitä ja nekin saatiin Kaukon muistaman mukaan takomalla suoraksi. Moskovan radion Tiltu ilmoitti seuraavana päivänä, että tehdas on raunioina. Tiltun mäkättävä ääniselle propagandalle naurettiin yleisesti.

Nuolipuistoon tuli palopommi santakuopan pohjalle. Sorakuoppa oli ennestään olemassa. Sen pohjalla oli vettä ja talvella jäätä. Jäällä käytiin talvisaikaan luistelemassa. Innokkaat luistelijat olivat jo heti joulupäivän aamuna kokeilemassa joululahjasi saatuja nurmareita.

Pommeja putosi myös Kokkokalliolle. Siellä oli kallionnyppylä, josta laskettiin mäkeä. Kallion päällä oli valoheitinpatteri, mutta tykkiä ei siellä ollut. Pajamäessä Patterinmäellä oli IT-patteri.

Kun pommit putosivat kovaan kallioon, ne eivät syttyneet vaan osat levisivät eri suuntiin. Pojat kasasivat niitä ja pihkan avulla kasa saatiin palamaan. Kauko Järvisen kertoman mukaan saatiin aikaan hirveä kuumuus. Kauko oli noin 11-vuotias ja pakko oli kokeilla. Pojat keräilivät muutenkin kaikkea ”räjähtävää”.

Mottitalkoissa

Suojeluskunnan talolle Suntionpolulle vietiin lumppuja, joista lapset saivat palkaksi karkkeja. Ainakin Kanervon Olavi on vienyt sinne äidin antamia paketteja.

Pojat kävivät mottimetsässäkin auttamassa. Järvisen Kauko on ollut mukana kun mentiin Nuuksioon Velskolaan motteja hakkaamaan. Matka tehtiin kuorma-auton avolavalla. Puita hakattiin ja pilkottiin Pitäjänmäen ja Mäkkylän metsissä.

Velskolan mottitalkoissa Oy Strömbergin henkilökuntaa.

Sahat olivat huonoja ja kirveen terät tylsiä, mutta jälkeä piti syntyä. Mottien tekemisestä lapset saivat hopeisia ja kultaisia kirvesrintamerkkejä.

Sodan pelot ja mullistukset

Eila Riuttu (nyk. Järvinen) oli 11-vuotias, kun talvisota alkoi. Hän muistaa, että elämä otettiin silloin päivä kerrallaan. Juuri oppikoulun aloittanut tyttö ei päässytkään enää kouluun, koska kaupungin koulut oli suljettu. Pitäjänmäen kansakoulu vielä toimi ja kun opettaja tapasi Eilan
tiellä ja kysyi tulisiko tämä takaisin kouluun. Tyttö palasi viidennelle luokalle ja jo samana syksynä hän oli kuudennella luokalla.

Toisaalta elämä tuntui jännittävältäkin. Hitleriä alettiin pelätä vähitellen, puhuttiin että Hitlerin joukot voivat tulla Suomeen saakka. Muutamat lapset lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin. Useimmat lähtivät suurpommituksia pakoon sukulaisiin maalle. Talvisodan aikana kun koulut eivät toimineet.

Olavi Kanervon mieleen on jäänyt sotavuosista menettämisen pelko. Alituiseen mieltä askarrutti, tuleeko isä takaisin. Äiti oli sanonut, että jos pappi ilmestyy kotitalon ­ Borgin huvilan pihalla, se tietää sitä, että joku on mennyt. Aina piti pelätä, oli pimeää, valoja ei ollut missään. Pelko oli alituinen vieras, vaikka omassa perheessä ei mitään pahaa tapahtunutkaan.
Isän veli haavoittui 1943 käteen ja jalkaan lievästi.

Moni kertoo pelänneensä desantteja. Vihollinen pudotti yksinäisiä laskuvarjomiehiä etenkin maaseudulle vahinkoa tekemään ja huhut desanttien liikkeistä olivat yleistä. Sotavankeja oli töissä Talin kartanolla ja he liikkuivat pelto- ja metsätöissä hyvin vapaasti. Heitä lapset eivät osanneet pelätä. Eräs inkeriläisvanki vietiin pois mustalla autolla sodan aikana ja
sitä ihmeteltiin.

Kun aselepo oli tullut voimaan, naapurin täti kertoi asiasta 8-vuotiaalle Pietilän Heikille, joka ei osannut reagoida asiaan ollenkaan, koska hän ei tiennyt mikä on rauha. Pommikoneisiin ja pommisuojaan menemiseen oli totuttu eikä Heikin muistissa rauhanaikaa oltu elettykään.

Ulla Vaskivaara (synt. 1931) muistaa vieläkin ahdistuneena hälytyssireenien ääntä. Lakana selässä juostiin Kontturin mäki alas ja Salmisen mäki ylös ja pommisuojaan (nykyisen yläasteen koulun päädyssä). Välillä jäätiin vain oman talon kellariin. Kaikista maassa lojuvista ja metsästä löytyvistä irrallisista esineistä varotettiin lapsia. Ne voisivat olla venäläisten
pudottamia. Mihinkään ei ollut lupa koskea.

Borgin huvilan, Sylvesterintie 8 välittömässä läheisyydessä oli betonirakenteinen pommisuoja. Pommisuojaan oli roikalla vedetty valo. Lampun katkaisija oli Kanervon keittiössä. Valo laitettiin aina päälle , kun hälytys tuli ja pommisuojaan lähdettiin. Kaijanmäen Olli (synt. 1941) kertoo, että suojan lattialla oli havuja. Suoja oli rakennettu nousevan kallion kupeeseen. Hälytyssireeni sijaitsi Strömbergin katolla. Oli myös käsin veivattavia hälyttimiä. Pommisuojia oli myös Kokkokallioon louhitussa luolassa ja Kikrulla eli Kotikallion kallioluolassa. Luolat oli tehty jo
ennen sotia. Ilmavalvontatorni oli Strömbergin pommisuojan kallion laella.

Marja Mosander asui kerrostalossa Töölössä. Talon pommisuoja oli kellarikäytävässä, siellä oli ahdasta ja pimeää, happea ei ollut riittävästi ja siitä on jäänyt kammo suljettuihin pieniin paikkoihin. Toisaalta suojassa oli kivaa kun oli paljon muita lapsia. Vähän väliä maa tärähteli ja pölyä ja roskaa tippui niskaan kun maattiin lautalavereilla.

Marja (synt. 1940) muistelee miten hän kuunteli Pallen laulua: ”Hyvä mies älä lähde sä Helsinkiin, siellä rosvoja, varkaita on”. Kun isä tuli illalla kotiin pankista Kalliosta, pikkutyttö tarkasti oliko isä isä. Rosvohan olisi voinut ottaa isän vaatteet päälleen ja puhua isän äänellä. Isä oli muutenkin usein kertonut, miten dynamiittimiehet yrittivät ryöstää pankkeja. Tyttö
kapusi isän syliin ja tarkasti onko isän kaulassa ollut arpi paikoillaan. Lapsihan uskoo kaiken kuulemansa ja vilkas mielikuvitus vielä siivittää ajatuksia.

Ruokapulaa

Omia sikoja ja kaneja oli melkein jokaisella perheellä. Borgin huvilan talonmiehellä Rantapihlajalle oli aina pari sikaa. Porsaat haettiin Malminkartanosta. Niitä vastaan piti luovuttaa lihakortin kuponkeja.

Sodanaikaisen viihdytyskiertueen ja tykkipatterien miehistöä Patterinmäellä.

Strömbergiltä työntekijöiden perheet saivat viljelyspalstat. Kanervon perheellä oli toinen perunamaa Takkatien paikkeilla ja toinen Kyläkirkontien varrella sodan aikana ja sodan jälkeenkin. Borgin huvilan maakellarissa säilytettiin perunoita. Kouluun otettiin evääksi ruisleipä, jonka päällä oli punajuuriviipale. Perunoita oli vähän ja nekin paleltuneita.

Eila muistelee, että perunamuusia jatkettiin lantulla ja siihen kyllästyi kolmessa päivässä. Lisukkeena oli maustesilakoita. Eila sanoo muistavansa vieläkin paleltuneen perunan ”löllön” maun. Nälkähän silloin oli aina, muistelevat kaikki. Monta murhenäytelmää koettiin kun oma lemmikkikani tai possu yhtäkkiä hävisikin ja pian saatiin pöytään liharuokaa.

Kanervon perheen isä lähetti asemasodan aikana Syväriltä riistaa. Hän metsästi jäniksiä, metsoja ja teeriä. Usein Olavi muistaa seisoneensa Nemun kaupan eli Nemlanderin kaupan edessä jonottamassa. Sitten äiti tuli ja teki varsinaiset ostokset.

Tupakka oli kortilla ja kessuviljelmät rehottivat pihamailla. Lauri Vaskivaara viljelystensä keskellä.

Eila oli jouluapulaisena Helsingin keskustassa paperikaupassa kauppahallin lähellä. Hän kuuli, että läheiseen ruokakauppaan tulee banaaneja. Juoksemalla hän meni kauppaan ja toi sitten illalla neljä banaania suurena aarteena kotiin ­ yhtäkään hän ei raatsinut syödä päivällä. Kymmenen vuotta häntä nuorempi veli sitten kysyi: ”Onko tämä se banaani? Miksi sitä on
kehuttu, kun se on tämmöistä puuroa. Syö itse puurosi”, oli pikkuveli Pentin mielipide eksoottisesta herkusta.

Olavi kertoo kaivanneensa usein hyvää makua suussaan. Se oli jäänyt, kun Kanervon pojat olivat saaneet maistaa banaaneja jo ennen sotaa. Sodan jälkeen ensimmäistä banaania syödessään, hän tajusi, että tämä on se maku, jota olen kaivannut. Banaani on vieläkin minun herkkuani, Olavi myöntää.

Vielä vuoteen 1954 jouduttiin säännöstelemään elintarvikkeita. Viimeksi olivat kortilla kahvi ja sokeri. Eila muistaa, että leipäkortin yhdellä kupongilla sai 400 gramman reikäleivän. Ensimmäinen ”työkalu”, jonka Olavi Kanervo sai 1949, kun hän meni kauppa-apulaiseksi oli sakset, joilla elintarvikekortteja leikattiin.

Ensimmäinen kahvilaiva Herakles tuli Suomeen Brasiliasta 1946. Yleisostokortilla sai ¼ kg kahvipaketin, mutta vain yhden. Kaikki, jotka muistivat miltä oikea kahvi maistui, olivat innoissaan. Eila kertoi, että Lehtihaan vanha rouva jonotti pitkään ennen kuin sai oman pakettinsa. Keitti kahvia neljä kuppia ja pyörtyi. Marja Mosander taas muistaa kun Kanadan paketista ilmestyi kahvipurkki, niin aikuiset ihastuivat. Mutta kun Marja sai sitä maistaa, se oli kauhean pahaa, hän kun oli tottunut sikurikorvikkeeseen.

Valokuvat Bomin, Tuomikosken ja Vaskivaaran perhearkistot.

Lisää sota-ajasta Pitäjänmäellä:

Jännetie 11 ­ Bomin perhe
Jännetie 26 - Vaskivaaran talo
Pitäjänmäen sankarihautausmaa
Mannerheimin juna Pitäjänmäellä

 

© Pitäjänmäki Seura Ry 2006 | Päivitetty 24.2.2014