KOLME SUKUPOLVEA PITÄJÄNKUJALTA

Marjukka Larsson on muotitaiteija ja Suomen Kansallisteatterin pukusuunnittelija, joka on juuri jäänyt eläkkeelle. Hän edustaa kolmatta polvea siinä ketjussa, jonka muistot liittyvät keltaiseen, kaksikerroksiseen huvilaan osoitteessa Pitäjänkuja 5. Rakennus purettiin Pitäjänmäen kirkon parkkipaikan tieltä 60-luvulla ja vuonna 1994 tontille rakennettiin asuinkiinteistö, jonka osoite on Turkimiehenkuja 6.

Kun lähestymme paikkaa juttu luistaa ja polveilee tunteellisesti. Marjukalle Pitäjänmäki ja tämä paikka ovat rakkaat. Teatteriperheen lapsena hän on joutunut asumaan eri puolella Suomea. Vanhemmat Hannes Häyrinen ja Liisa Nevalainen aloittivat Helsingin kauden jälkeen 1947 näyttelijöinä Tampereen työväenteatterissa. Hannes Häyrisestä tuli Kotkan teatterin johtaja 1950-luvun alussa ja Lahden teatterinjohtajuuden jälkeen Häyriset palasivat Helsinkiin kotikaupunkiinsa. Tuttuun taloon, Pitäjänmäelle, asetuttiin pian muuton jälkeen 1957.
Hannes Häyrisen isä John Högdahl oli rakennusmestari, joka vuosisadan alussa siirrätti Terijoen huvilan tälle metsän reunassa olevalle tontille ja rakensi siihen lisätiloja. Talo oli kaksikerroksinen hirsirakennus, jossa oli pitsihuviloille tyypilliset lasiverannat. Alakerran päädyssä olivat sauna ja pesutupa. Puilla lämmitettävässä talossa asui vielä sodan jälkeen 4 perhettä.

Marjukka on viettänyt isoisänsä luona aurinkoisia päiviä jo sodan aikana. Isoisä kuitenkin kuoli jo vuonna 1948 sokeritautiin. Näiltä varhaisvuosilta on varmaan peräisin rakkaus tätä paikkaa kohtaan. Isoisän vaimo Anna Högdahl oli, Marjukan muistin mukaan, huolehtiva ja turvallinen nainen, hän kuoli 1957.
Hannes Häyrinen vietti lapsuutensa Sumiaisissa, Jyväskylän lähellä, äitinsä isovanhempien luona. Äidin isä oli kyläseppä ja kun hän kuoli isoäiti ja Hannes siirtyivät Suolahteen perheen vanhimman pojan luo . Yhdessä huoneessa asui yhdeksän henkeä. Elämä oli puutteesta huolimatta onnellista. Ensituntuman teatteriin Hannes saikin jo Suolahden koulun näyttämöllä.

Pitäjänkuja 5 pihalla Anna Högdahl, John Högdahl ja Liisa Nevalainen. Taustalla pihakaivo.

Hannes oli 11-vuotias kun isoäiti kuoli. Kerttu-äiti vei pojan tämän vuoksi isän luo Pitäjänmäelle ”rikkaaseen kotiin” niinkuin äiti asiaa pojalle kuvaili. John Högdahl oli elänyt lapsettomana, mutta nyt isä ja poika vihdoin tutustuivat toisiinsa.Pojasta pidettiin hyvää huolta ja tämä arvosti isäänsä. Hän kuitenkin puhutteli tätä aina rakennusmestari Högdahliksi. Koulua nuori Johan Erik Högdahl kävi Ressussa, mutta vapaa-aika ”pikku Hanskilta” kului läheisellä urheilukentällä muitten teinien kanssa pelejä pelaten. Teatteri kiinnosti kuitenkin poikaa ja keskikoulun jälkeen Hannes Högdahl pääsi kaksivuotiseen Näyttämöopistoon 18-vuotiaana, vuonna 1932.

Kun Hannes kertoi haluavansa teatterialalle isä oli todennut ”Ovat ne ainakin hyvin puettuja ihmisiä”. John Högdahl kyllä tiesi mistä puhui, sillä hänen suvussaan oli monia näyttelijöitä. Lilli Tulenheimo-Högdahl ja Päivi Horsma olivat Kansallisteatterissa, sekä Arna Högdahl Svenska teatternissa. Hannes kuitenkin valitsi taiteilijanimekseen äitinsä suvun nimen Häyrinen.

Liisa Nevalaisen ja Hannes Häyrisen tiet kohtasivat yhteisen ammatin merkeissä 30- luvulla useastikin. Kumpikin näytteli Helsingin kansannäyttämöllä. ”Laiha pitkä poika” ilmestyi aina jostakin Liisan ja tyttökavereiden tielle kertoo Marjukka äitinsä muistelleen. Piiritys kannatti, kihlaus julkaistiin Pitäjänmäellä ja pari vihittiin juuri ennen sotaa 1939.

 

 

Häyriset muuttivat 1957 Pitäjänmäelle Högdalien talon alakertaan.Taloa ympäröi rehevä puutarha, siellä kasvoi paljon marjapensaita ja kukkia. Marjukka muistaa verenpisarat ja oman kaivon. Talo rajoittui urheilukenttään ja etelän puolelta metsään. Suuren tontin oikeassa reunassa oli myös matala piharakennus. Pitäjänmäen uusi kirkko valmistui huvilaa vastapäätä 60-luvun vaihteessa. Siellä käytiin aina joulukirkossa.
Perheen poika Jukka-Veli pantiin Ressuun kuten isänsäkin ja rehtori toivoi, että polvi olisi pojasta parantunut. Marjukka kävi Hallituskadun tyttökoulua eli Tipulaa. Luvut eivät oikein luistaneet, kun halu Ateneumin iltakouluun taiteen pariin viehätti enemmän. Jo Lahdessa Marjukka oli käynyt taidekoulua ja äiti Liisalta perityt käsityötaidot tulivat jo varhain käyttöön.

Liisa Nevalainen oli monipuolisesti lahjakas, hän piirsi hyvin ja teki muun muassa taidokkaita pienoisveistoksia. Häyrisillä vietettiin normaalia perhe-elämää,heillä oli säännölliset ruokailuajat, mikä oli epätavallista teatteriperheissä. Liisa äiti piti perhettä tärkeänä ja siirtyi teatterityöstä televisioon käsikirjoittajaksi. Hän myös esiintyi Mainos Television ensimmäisessä perhesarjassa Me Tammelat jo vuonna 1964. Hän käsikirjoitti myös MTV:lle Hanski sarjaa, josta Hannes Häyrinen keräsi kolme Telvispatsasta. Onpa Liisa Häyrinen ehtinyt kirjoittaa kahdeksan dekkariakin, joista viimeinen on nimeltään Viimeinen rooli.

Elokuvarooleja hänelle kertyi yli kaksikymmentä, useimmat nuoren naisen pikkurooleja. Merkittävimmän vakavan roolityön Liisa Nevalainen teki Matti Kassilan elokuvassa Punainen viiva, 1959. Mökin vaimo Riikka Romppasen rooli poikkesi tähänastisista töistä, kuvasihan elokuva uskollisesti Ilmari Kiannon kirjan teemoja, köyhän kansan elämää Kainuussa vuosisadan alussa. Elokuva kuitenkin kuvattiin talvella Kulosaaren metsissä ja kuvaajana toimi Liisan veli Esko Nevalainen, monilla Jusseilla palkittu elokuvaaja. Myös Jaken (Vesa-Matti Loiri) äidin rooli Mikko Niskasen elokuvassa Pojat, 1962 oli mieleen painuva suoritus.

Marjukka sai kotona tukea muotitaiteijan haaveilleen. Äiti ja tytär suorastaan riitelivät ompelukoneen käytöstä, sillä Liisa oli myös hyvä käsityöihminen Läksyjen luku oli kyllä sujunut junamatkoilla Pitäjänmäeltä keskustaan, se kun kesti puolisen tuntia. Taideteollinen oppilaitos vei koulua pitemmän korren vuonna 1960. Marjukka toimi valmistuttuaan muotitaiteijaksi vaatetusteollisuuden palveluksessa muunmuassa Oratopissa, Finn Flarella ja Friitalassa.
Kulkiessaan työmatkoillaan Salosta Helsinkiin hän saattoi poiketa Pitäjänkujalla katsomassa vanhaa kotipaikkaansa ja halaamassa vanhaa, portin pielessä kasvavaa kotikoivua. Kerran tälläiseltä matkalta palattuaan hän näki, että huvila oli purettu. Silloin Marjukka itki tyhjällä tontilla.

Yhteisellä muisteluretkellämme Marjukka löytää oman kotikoivunsa, jota taas pitää halata. Vanhaa tonttia kierrellessä löytyy myös osia vanhoista portaista. Näillä portailla istuttiin ja edessä oli vain tiheä metsä, muistaa Marjukka. Urheilukenttä sensijaan ei ole paljoa muuttunut. Jukka -veli pelasi siellä poikien kanssa jalkapalloa ja jääkiekkoa ahkerasti. Marjukkaa kolme vuotta nuoremmalla veljellä oli pannuhuoneen nurkassa rumpupatteri sekin kovassa käytössä. Jukka Häyrinen on juuri jäänyt eläkkeelle Helsingin Sanomien kuvatoimituksesta, jossa hän on luonut arvostetun uran muunmuassa valokuvaajana, taittajana ja graafisen osaston esimiehenä.
Marjukan tehtäviin kuului pyykinpesu saunan vieressä olevassa pesutuvassa, talon pohjakerroksessa. Häyriset asuivat alakerrassa ja yläkerrassa asuivat vuokralaiset. Kuistin toisesta päädystä johtivat portaat yläkertaan. Urheilukentän puolella olevalla verannalla oli rauhallista, Marjukka viihtyi siellä niin, että jopa nukkui siellä kesäisin. Meillä oli muuten Pitäjänmäen ensimmäisiä televisioita ja isä ajoi televisioon töihin Mosse merkkisellä ”pyhällä lehmällä” Marjukka kertoo.

Häyriset olivat koiraihmisiä. Irlanninsetteri Rex saatiin taloon kun muutettiin Pitäjänmäelle. Rex tapasi istua koivun alla portin pielessä odottamassa kun lähdettiin ruokakauppoihn, nehän olivat ihan vieressä Pitäjänmäentiellä. Kulmassa olleen maitokaupan Marjukka muistaa oikein hyvin, siellä myi maitoa kannuun mukava täti. Rex pistettiin koirakouluun ja kerran se karkasi sieltä. Pian sen jälkeen isäntä tuli kotiin ja kertoi koiralle ” onneksi olkoon sinusta on tullut isä”. Rex näytti hyvin ylpeältä, mutta joutui tämän jälkeen juoksulankaan pihalle. Rex esiintyi myös television Hanski sarjassa, sillä Liisa emäntä kirjoitti sille usein roolin isännän rinnalle. Rexin kuoltua sen paikan perheen lemmikkinä peri spanieli Boy.

Vuonna 1961 Hannes Häyrinen myi talon kirkolle ja perhe muutti keskustaan, Arkadian- ja Fredrikinkadun kulmaan. Perheen työ- ja koulumatkat helpottuivat. Hannes Häyrisella oli kiinnitys Helsingin Kansanteatteriin/Kaupunginteatteri. Liisa Nevalainen taas kirjoitti ja toimi freelancerina.

Viimeiset vuodet pariskunta asui Eirassa. Hannes Häyrisen viimeinen rooli oli kiitetty pääosa Kultalammessa. Hän jäi Kansallisteatterista eläkkeelle vuonna 1981. Yhteiset eläkevuodet päättyivät kun Hannes Häyrinen jäi leskeksi vuonna 1987. Hänen aikansa elämännäyttämöllä päättyi joulukuussa 1991.

 

Hannes Häyrinen muistetaan paitsi elokuvistaan myös radion suositusta viihdeohjelmasta Kankkulan kaivolla. Peekkerin eli radiotoimittajan roolissa hän teki loistavia selostuksia Kankkulan tapahtumista.
Hanski ei ollut Häyrisen ensimmäinen televisiosarja, sillä jo kuusikymmenluvun alussa Mainostelevisiossa esitettiin englantilaisen käsikirjoittajan sarjaa Kaverukset. Toisena kaverina tässä sarjassa oli Risto Mäkelä. Suosituimman tv-esiintyjän Telvispatsaat Hannes Häyrinen sai roolistaan Hanskina vuosina 1968-1970.
Hannes Häyrinen tuli Suomen kansalle tutuksi jo 1930-luvulla lukuisista elokuvarooleistaan. Aluksi hänellä oli runsaasti pikkurooleja kepeissä komedioissa. Vuonna 1938 Liisa Nevalaisella oli rooli yhteisessä elokuvassa Hätävara ja seuraavana vuonna Anussa ja Mikossa. Näiden kuvauksien aikana lempi tiettävästi syttyi lopullisesti.Kolmas yhteinen elokuva oli Poikani pääkonsuli.

Läpimurto tuli Särkän elokuvassa Nuoruus sumussa 1946, siitä on muistona miessivuosa Jussi. Miespääosa Jussin Häyrinen sai menestyselokuvasta Radio tekee murron vuonna 1951. Tämä Matti Kassilan ohjaama elokuva sai seuraavana vuonna myös jatko-osan Radio tulee hulluksi. Käsikirjoitukset näihin elokuviin Kassila teki yhdessä Aarne Tarkaksen kanssa.

Kuva Radio tekee murron elokuvasta. Menestyskomedian sankaripari Ritva Arvelo ja Hannes Häyrinen poseeraavat studiolla.

 

"Hyvä koomikko pystyy näyttelemään myös vakavia rooleja, mutta vakava näyttelijä pystyy hyvin harvoin näyttelemään koomisia tehtäviä" on Hannes Häyrinen todennut.

 

Kirjassaan Mustaa ja valkoista Matti Kassila muistelee Jussipalkitun elokuvan tekoa: ” Ajattelimme alusta alkaen Hannes Häyristä radioreportteriksi ja pian myös tuli selväksi, millaisen naisen hän tarvitsee kumppanikseen: älykkään, huumorintajuisen ja hyvännäköisen-siis Ritva Arvelon. Ja näin tyyppi tyypiltä, rooli roolilta sijoitettiin näyttelijät.” ”Kirjoitettiin näyttelijoille suoraan. Olimme aloittelijoita käsikirjoittajina, mutta kun mielikuvitukssa näki, miten tietty näyttelijä toimii, se auttoi saamaan rooleihin siinä määrin lihaa ja verta, että roolit toimivat filmatessa.

”Siksi hämmästyin, kun Hannes Häyrinen ei ollutkaan sellainen kun olin kuvitellut.Kun sitten tavalla tai toisella sain hänet toiveitteni mukaiseksi, olin tyytyväinen. Ja Hanski itsekin oli, koska se mitä halusin, oli hänen ominta itseään, ja sen kyllä tunsi.”

”-Jaa, sinä tarkoitat, että tällä tavalla sanoi Hanski naureskellen. Saattoi olla, ettei käsikirjoitus ollut Hanskille niin hauska kuin meille kirjoittajille. Kun sitten rooli loksahti paikallen, ohjaus oli hoidettu ja loppu oli hauskaa ja helppoa.”

Arvostelut ylistivät Hannes Häyrisen suoritusta muunmuassa näin:”...vain Danny Kay tai Bob Hope on nostattanut stadin nuoressa yleisössä sellaisen äläkän kuin Häyrinen sai aikaan ensi-illan toisessa näytöksessä, missä väliaploodit kuuluivat kuin luonnostaan asiaan.”
Kassila kuvailee kirjassaan Hannes Häyristä myös seuraavasti Radio tulee hulluksi elokuvan aikoihin:” Hannes Häyrinen oli jo silloin verraton näyttelijä, etenkin farssin ja komedian alueella. Myöhemmin hän näytteli loisteliaasti myös vakavia rooleja. Hän osasi kaikki koomisen näyttelemisen kikat ja niiden tekemisen ikäänkuin ne syntyisivät juuri nyt. Hän oli erilaisten ”myöhäissytytysten” mestari. Hän teki kaiken selkeästi, jämäkästi ja pettämättömällä rytmitajulla. Hänen näyttelemisensä oli rytmistä musiikkia.”

Toisaalta Kassila jatkaa; ”Hanski ei ollut mikään helppo ihminen. Joskus tuntui, että hän on pikkumainen ihminen, jolla ei ole huumorintajua lainkaan ja joka on kärsimätön ja äksyilevä. Myöhemmin olen todennut, että monilla koomikoilla on luonteessaan toinen ääripää, nariseva, kuiva, ikävän ärtyisä, jopa riitaa haastava.”
Tähän Kassilan näkemykseen voivat yhtyä ne monet tuntemani television 1960-luvun työntekijät, jotka Hanskin kanssa joutuivat tekemisiin, minä muiden mukana. Hanski oli jo kuuluisa ja vähän pelottava näyttelijä, jonka näkemystä ja oikkuja oli syytä totella.Mehän olimme nuoria ja kokemattomia Hanskin rinnalla, sillä olihan hän jo vuosikymmeniä ollut arvostettu ja osaava tekijä viihteen ja teatterin alalla.

Suurelle yleisölle Hannes Häyrinen on kuitenkin jäänyt elämään lähes kuudenkymmenen elokuvan kautta. Hänet muistetaan muunmuassa Kauniin Veeran laivamiehenä, kraatarina Blombergin, Kiven Kihlauksen elokuvaversiossa sekä pääroolista Asessorin naishuolissa. Myös Pikku Pietarin pihan johtaja Palkeisen rooli on mieleen painuva, kaikki edellämainitut työt ovat 1950-luvulta. Elokuva-alan lakko ja television tulo joka kodin huonekaluksi 1960-luvulla tyrehdyttivät elokuvan teon Suomessa vuosiksi melkein kokonaan.
Hannes Häyrinen teki elokuvarooliensa lisäksi myös käsikirjoituksen kolmeen elokuvaan sekä ohjasi Iskelmäketju nimisen musiikkielokuvan vuonna 1959. Siitä tuli kaupallinen menestys.

On onni, että tämän ainutlaatuisen näyttelijän taidot ovat nähtävissä television lukemattomissa suomalaisen elokuvan uusintaesityksissä. Näin säilyy meille kaikille kuva Hannes Häyrisestä Pitäjänmäen omasta pojasta.

Elokuvatiedot on poimittu Kari Uusitalon Suomalaisen elokuvan filmografioista vuosilta 1930-1960 sekä Matti Kassilan muistelmakirjasta Mustaa ja valkoista, Otava 1995