MaTaPuPu

Mosa-Tapanila

Aikajana

Muistelmat

 
Julkaistu aiemmin Tapanila-albumi 2. Helsinki 1987
Helge Rontu:

Pulavuosien Mosaa lapsen silmin

Muutimme Tapanilaan 29.9. 1934. Pula-aikana Suomen kansa oli liikkeellä. Asuimme Tapanilassa kolmatta vuotta. Olin silloin kymmenvuotias, kun muutimme. Asuntoja sai helposti. Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa oli sivun verran vuokralle tarjotaan -ilmoituksia. Jolla oli kaksi huonetta, vuokrasi toisen alivuokralaisille. Tapanilan huviloissa oli tilaa yläkerrassa. Huoneista ilmoitettiin portinpieleen pannulla lappusella, jollei ollut varaa lehti-ilmoitukseen. Vuokralaisen saantia voi joutua odottamaankin.

Karjalasta lähdettäessä isä sanoi, että nyt mennään Mosabackaan. Se oli suomalaistenkin puheessa yleinen nimi, vielä yleisempi oli pelkkä Mosa. Tapanila sotkettiin jo silloin aina Tapaninkylään. Lieneekö epäonnistuneen Tapanilan keksinyt aitosuomalainen VR:n pääjohtaja Castrén, jonka keksimät rautatiepaikkojen nimet ovat usein melko kummia.

Ensin asuimme Palokunnantie 61:en yläkerrassa. Se oli mansardikattoinen kuten yleensä Tapanilan talot, ja kovin kylmä. Muutimme sieltä vuoden vaihteessa maisteri J.V. Hollmeruksen taloon Asematie 30, josta saimme toisen yläkerran hellahuoneista. Viiden hengen perheelle se oli vähän ahdas. Mutta velimies luki papiksi ja harjoitteli ahkerasti liturgiaa. Naapurihuoneen asukas kyllästyi kuuntelemaan velimiehen mölisemää herra-olkoon-teidän-kanssanne ja mitä muuta veisuuta opintoihin kuului, ja muutti pois, jolloin saimme lisätilaa.

Maalaispojalle Mosassa oli uusia asioita (olin asunut Terijoella ja Punkaharjulla). Elämäni ensimmäisen reikäleivän näin Puutarhatien Elannossa, en ollut ennen siilejäkään nähnyt enkä lumipallopensaita, joita oli pensasaitoina. Palokunnantie oli kapea ja koulusta tullessamme väistin autoja melkein ojaan, mutta luokkatoverini Ossi Lindfors ei niistä välittänyt, vaan sanoi, ettei niitä tarvinnut pelätä, eivät ne päälle ajaneet. Ossi oli naapurin poika, kävimme yhdessä leikkimässä. Torstai-ilta oli tärkeä. Lindforsseilla oli radio, josta kuuntelimme lastentuntia, Markus-setää. Se oli meistä yhtä hyvää kuin nykyajan lapsista Dallas ja Juice Leskinen. Ossin äiti piti kanoja, joille joskus Ossin kanssa haimme Puistolasta särettyjä luita. Ossin poika on tullut myöhemminkin vastaan: Jorma Lindfors, toimittaja ja radion viisasten kerhon jäsen.
 

Mosan koulu

Kansakouluun menin yläkoulun III luokalle. Aluksi jouduimme iltavuoroon, koska tilaa oli vähän ja lapsia paljon kuten Helsingin seudulla aina. Opettaja oli Onni Hakkari, erikoisen hyvä olikin. Aina rauhallinen, tasapuolinen, ei tiuskinut eikä moittinut ketään, veti heikotkin oppilaat opetukseen mukaan, nekin, joiden äidinkieli oli italia tai espanja. Näitä oli Mosassa, nimiä olivat mm. Casagrande ja Anna Maria Celaschi. Uskontoa Hakkari ei opettanut, se oli jonkun muun aine. Järjestys säilyi Hakkarin tunneilla ja pihalla ilman rangaistuksia paremmin kuin hyvänä kurinpitäjänä tunnetun johtajaopettajan Läntisen valvoessa. Pihalla pelattiin jalkapalloa, hypittiin, leikittiin viimeistä paria, autsinsaffaria ynnä muuta.

Hakkarin oppilaista meni useita oppikouluun saatuaan kansakoulun päästötodistuksen Ossi Lindfors. Harri Kallio, Anja Perho, kaikkia en muista. Asematien lapsista menimme Hannes Hollmerus, Viljo Tuokko ja minä Helsingin koelyseoon, joka 6-vuotisena sopi hyvin 12-vuotiaille. Viljo Tuokko on nykyisin elävistä Mosan koulun kasvateista merkittävin. Hänestä tuli tulopolitiikan ja virkaehtosovellusten jämerä voimahahmo. Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliiton ja virkamiesliiton monikymmenvuotinen puheenjohtaja, Lakimiesliiton asiamies jne. Moni virkamies saa kiittää Tuokkoa kissanpäivistään.

Luokkatoverini oli toinenkin Mosan merkkimies, ehkä tunnetuin mosalainen urheilija kautta aikojen tai ainakin 50-luvulla: Jarmo Juhani Linkosuo -vainaja muistetaan maajoukkueen ja Tampereen Ilveksen monivuotisena luotettavana maalivahtina jääkiekkomme suuruuden ajalta, jolloin Aarne Honkavaaran Ilves ja Ka-Ku-Ti-ketjun johtama Hämeenlinnan Tarmo tekivät selvää toisistaan ja ruotsalaisista. Linkosuon isä oli ja on vieläkin 90-vuotiaana leipuri Tampereella. Linkosuon leivän tuntevat kaikki ostoksilla kävijät. Linkosuot asuivat Puutarhatiellä aivan loppupäässä hyvin jyrkkäkattoisessa talossa. Jo koulussa Jarmo oli etevä jalkapallon käsittelijä.
 

Maisteri Hollmerus

Maisteri Hollmerus, Asematie 30:n omistaja, oli kirjanpitoasiantuntija muun ohessa, antoi tunteja liike-elämään pyrkiville. Hollmeruksen poika Hannes on hänkin ammatiltaan tilintarkastaja. Hän on kuitenkin loikannut malmilaisten puolelle, mutta hänen poikansa asuu jälleen isoisänsä talossa.

Maisteri Hollmerus oli raamatuntutkija, kuten siihen aikaan sanottiin ns. russellilaisia, hartevalaisia eli jehovan todistajia. Hän teki koko ikänsä, joka vasta äskettäin päättyi lähes sata vuotta kestettyään, työtä Vartiotornin levittämiseksi, käytti kaiken vapaa-aikansa lehtien ja kirjojen jakeluun. Niitä hän työnsi käsikärryissä ympäri Etelä-Suomea, haasteli ihmisten kanssa. Sotaa ja sotaväkeä jehovan todistajat eivät silloinkaan hyväksyneet: sodan ajan miespuoliset uskovaiset viettivät pakkotyössä ja kuritushuoneessa, eivät sentään ehtineet tulla lähetetyiksi Saksaan kuolemanleireihin.

Anthonin fasistinen valpo pidätti Hollmeruksenkin kansan kiihotuksesta rauhaan ja sodan vastustamisesta. Se ei hänen uskoaan heiluttanut. Taloudellisiakin uhrauksia Hollmerus teki. Hänen piharakennuksessaan oli vanha kirjapaino, jolla oli painettu lehtiä ja tehty setelirahaakin Jumalan valtakunnalle (tavalliset rahat olivat Perkeleen valtakunnan maksuvälineitä). Tämä ei ollut väärää rahaa. Se kelpasi mm. Lindströmin kaupassa Ratatien ja Palokunnantien kulmassa. Hollmerus lunasti Lindströmiltä setelit Suomen rahalla. Maisteri Hollmerus oli perin hyväsydäminen, vaikka uskossaan luja.

Tontit olivat Mosassa pieniä. Ne olivat sen vuoksi tehokäytössä. Hollmerus kasvatti perunoita ja vihanneksia, joukossa kaksi minulle tuntematonta: mustajuuri ja valkosipuli. Valkosipuli on nytkin muotia. Ensin en tiennyt, mikä kumma haju talossa oli, mutta sanottiinhan se sitten ja hyvältä se maistui ainakin suolakurkussa. Mustajuuri on jäänyt vähemmälle, ei ole vielä sillä renessanssia. Se onkin lääkekasvi eikä ruokalaji. Hollmerus valisti kansaa lääkekasvin ominaisuuksista. Se tehoaa moniin tauteihin, ei ihme, vaikka tehoaisi leukemiaan, sanoi muuan lääkärikin. Mustajuuren yleistymisen ovat estäneet lääkintöhallitus ja apteekkarit: sitä ei saa kuivattuna myydä muu kuin apteekkari, eikä sen myynti ole lääketehtaiden etujen mukaista, niin että sitä ei yleensä ole. Monet Etelä-Suomen mustajuuriesiintymät ovat Hollmeruksen jäljiltä. Jos mustajuuren panee kasvamaan. niin se ei siitä pellosta katoa muuten kuin istuttamalla sakean kuusikon ja antamalla sen kasvaa isoksi. Hollmerus itse oli paras mainos mustajuuren vaikutuksista, aina terve ja eli pitkään.
 

Arkipäivän elämää Mosassa

Pula-aikana oli tärkeätä saada ruokaa omasta takaa. Kesällä poimittiin marjat ja sienet, viljeltiin kurkut (kiinalainen letku oli muotia) ja muut lantut ja punajuuret, kuivattiin sipulit. Kaali oli silloinkin halpaa. Se haettiin käsikärryillä Redlinin talosta Puustellin metsän takaa kirkolta päin. Kaalia hapatettiin talveksi saavillinen. Lihaa syötiin harvoin, soppalihana sentään joskus. Kalaa saatiin hevosmieheltä, joka ajoi kadulla huudellen "färsk strömming, tuoreita kaloja!". Hesassa käydessään isä toi torilta kalaa, kerrankin suutareita, jotka polskivat pesuvadissa pari päivää.

Elanosta ostettiin pääosa muusta tavarasta, kalja ja maito yleensä Oseniukselta, joka oli lähinnä. Mutta se oli puoliksi kellarissa, sokeri oli siellä märkää. Jauhot, ryynit, margariini, kookosrasva, kahvit ja sikuri oli ostettava, leivän äiti usein teki itse. Halmisen kauppa oli myös hyvin varustettu. Torin reunassa sai rohdoskaupasta rintasokeria (fruktoosia) fimtsikalla kimpaleen, oli päänsärky- ja yskänlääkkeitä jne. Apteekkarit, joilla on aina ystävä lääkintöhallituksessa, saivat rohdoskaupat tuhotuiksi vaatimalla käsikauppalääkkeet itselleen.

Vesijohtoa ja viemäriä ei silloin ollut. Jätteet vietiin takapihan tunkioon, jossa asusti outoja eläimiä, siilejä. Huussi (käymälä) oli pihalla. Eläimistä ikävimmät olivat luteet, joita kyllä riitti joka taloon. Niitä torjuttiin kaatamalla paloöljyä lattialistoihin ja puusängyn pohjaan hetekat tulivat vasta silloin muotiin ja nostamalla sängynjalat yöksi purkkiin, jossa oli paloöljyä. Mutta ei sekään auttanut. Eikä kaikille riittänyt sänkyjä, maattiin lattialla. Köyhyys ei rasittanut pula-ajan lapsia, jotka eivät paremmasta tienneet, eikä Mosassa ollut kukaan muukaan sen rikkaampi.

Kun halot olivat kalliita, haettiin autokoritehtaasta kutterilastuja, jotka maksoivat fimtsikan (50 penniä) patjasäkiltä. Vähän hirvitti tunkea lastuja lattialta säkkiin, kun kovaääniset koneet murisivat ja kolisivat joka puolella. Eivät ne kuitenkaan mitään tehneet, kun ei mennyt lähelle. Säkin vein sitten käsikärryillä tai potkukelkalla kotiin. Se oli hyvää polttoainetta, pölysi kyllä. Ihme, ettei enemmän tulipaloja Mosassa sattunut.

Saunatien yleisessä saunassa kävin isän kanssa. Asiaan kuului, että saunan päälle ostettiin tuoppi kaljaa ja siihen pantiin taskusta sokeripala.

Oliko paperikauppakin torin reunassa vai oliko se Halmisen kauppa, en muista mistä sai paperitavaraa. Kun jo kävimme Koelyseota, lehtori Yrjö Ora käski tuoda seuraavalle tunnille vesiruudutetusta paperista tehdyn vihkon. Ostimme sen kukin. Muut eivät olleet kuitenkaan sattuneet Helsingistä sellaista löytämään, ja opettaja kysäisi Hannekselta: Mistäs sinä sen sait sitten? Tapanilasta. Lehtori Ora nosti kädet kattoon ja huudahti: Tapanilasta! Kuopion takaa! Joku viittasi ja nousi seisomaan, niin kuin oli tapana siihen aikaan: Ei se ole Kuopion takana, se on tässä vähän matkaa Helsingistä, ja taas Ora sai aiheen räsähtää: No tietysti!
 

Lapsen näkemää

Lasten harrastukset eivät olleet kummia. Pihalla leikittiin, Asematiellä hypittiin narua ja kittilää ("barbiita"), natskua ja piiloa. Piti vähän väistää, jos sattui auto tulemaan. Heitettiin lanttia suurilla keisarinaikaisilla kuparirahoilla. Kanervatien hiekkakuopassa pelattiin palloa. Talvisin hiihdeltiin. Puutarhatien ja radan välissä Rasmusmäestä itään oli pieni haavikkolehto, jossa oli hiihtolatu. Siellä joku piti jänislankojakin. Rusakoita oli paljon.

Makeisia olivat lakritsakaramellit, joita sai aseman kioskista 10 pennillä kolme. Piikillä (25 penniä) sai pienen pussin salmiakkineliöitä rohdoskaupasta. Korvapuusti tai nekku maksoi fimtsikan, hugge (markka) oli jo suuri raha. Jäätelöä ei vielä Mosassa myyty. Jos saatiin karamelleja, niin niiden paperit pantiin talteen, niistä tehtiin "spilkkejä", joilla pelattiin poydän reunalta näpäyttämällä alta siten, että sai osumaan toverin spilkkiin.

Naapurissa Asematie 28:ssa oli rouva Regnerin talo. Siinä oli kotileipomo, jonka mämmi (pomeransmemma) ja hapanimelä leipä (sötsurt bröd) kävivät hyvin kaupaksi. Poika, Jarl, kävi ruotsalaista koulua, oli meitä vuoden vanhempi. Jaja opetti meidät syntiin. Näytti pelikortit, joilla emme kuitenkaan oppineet pelaamaan tai emme uskaltaneet, ja toi kerran jopa pilsneripullon lopun josta antoi Hanneksen, Pensaston Toimin ja minun maistaa. Jallu sanoi: Kundit, tää on ihan ehta ööliä, mun vanhempi broidi toi, tällast meil juadaa, tää on gutaa! Juoma oli III luokan olutta. En voinut käsittää, kuinka kukaan suosiolla panisi moista kitkerää litkua mahaansa. (Käsitys on myöhemmin osoittautunut perusteettomaksi).

Huveja ei paljon ollut. Kuoppaisen ja kuraisen Palokunnantien päässä radan takana, josta mentiin Ormusmäkeen, oli jossakin aisakiikku, jossa vähän vanhemmat lapset kiikkuivat keväisin. Elokuvissa kävin ensi kerran elämässäni 10.10.1934, jolloin koko koulu vietiin sakeassa räntäsateessa Malmille. Elokuvaan pääsyn vuoksi unohtuivat märät jalat, jotka olivat kastuneet risaisissa kengissä. Hinta oli kolme markkaa. Filmiä en muista. Elokuvateatteri oli Mosassakin torin nurkalla, mutta elokuvat olivat syntiä, en siellä käynyt. Siellä esitettiin ainakin Tom Mixiä, Laurel & Hardya ja Kaarle kuninkaan metsästystä. Lähellä oli Palokunnantalo, jossa kerran esiintyi hammastaiteilija Huttunen, akrobaatti ja voimamies. Huttunen veti kuorma-autoa hampaillaan. Äskettäin hänen elämäkerrastaan tuli tavoiteltu harvinaisuus, kun sen haamukirjoittajaksi osoittautui Pentti Haanpää.

Jossakin saunan lähellä asuivat Tiilikaiset. Jo silloin Pekka oli uimarihirmu, Topi Reingoldtin kylpytakin perijä, mutta emme aavistaneet, että hän vielä hartaan juhlallisena ja totisena hyvin paistaisi Suomen sinivalkoisia urheilupullia uunissa. Kuuluisin mosalainen hän varmasti on, vaikka tuskin rinnanmittaa häviää Tippavaaran vanha isantä, Rantasalmen prinssi Lipponen, Oke Tuuri Kankkulan kaivolta.

Suuria uutisia ei ollut. Mosassa ei vielä kauhisteltu Hitlerin valtaantuloa, irvisteltiin vain: Heil Hitler, meil Kosola!

Mussolinin hyokkäys Abessiniaan sen sijaan oli puheenaiheena varsinkin siksi että italialaisten eteneminen oli hämmastyttävän hidasta. Omia uutisia olivat junaturmat Koulutien Aurinkomäentien ylikäytävällä. Siinä aina joku sattui jäämään junan alle. Kuolleet korjattiin pois ja ihmeteltiin, mikseivät olleet lukeneet taulua, jossa sanottiin "Varokaa junaa Varnas for tåg". Muuta asialle ei tehty. Yksi juna ajoi vuonna 1936 Helsingin ratapihalla väärään vaihteeseen, mutta mosalaisia ei tainnut junassa olla.

Tattarisuo oli kolkossa maineessa. Pari vuotta aikaisemmin oli suon lähteestä löytynyt ruumiiden osia. Siitä tuli kuuluisa henkien manaajien, spiritistien, juttu, jossa päätekijänä oli Noita-Kallio, ruumishuoneen vahtimestari. Vuoden 1934 syksyllä Tattarisuon laidassa epäiltiin kahden kuuluisan rosvon piileskelevän, murhaajien Hytin ja Tarvaisen, jotka olivat karanneet Sörnäisten kuritushuoneesta. Lehtiuutisissa nämä olivat pitkään ja kaikki pelkäsivät. Melko huonokuntoisina karkurit sitten löytyivät jostakin Masabyn ladosta. Kaamea tunnelma hälveni Mosasta.

Aivan äsken kävin Mosassa taas, nimittäin Rajatiellä Franin Auto -nimisessä pienessä korjaamossa, ja kiertelin Mosan katuja. Ei ole paljon Mosa muuttunut 50 vuodessa. Joku talo tehty lisää, joku tie levennetty, kaikki tiet päällystetty, on uusi asema, rataa levitetty. Puut ovat kasvaneet kovasti.

Muualle muuttaneen on helppo sanoa: pitäkää vain Mosa entisenlaisena, teidänhän siellä on asuttava eikä minun. Mutta täällä Roihuvuoressakin on lähellä kaksi entistä idyllistä kylää, Tammelund (Tammisalo) ja Marjaniemi, jotka rahamiehet ovat rakentaneet täyteen hirveitä talomöykkyjä. Kun ne näkee, niin toivoo, etteivät rahamiehet vain eksyisi Tapanilaan, joka on siellä "Kuopion takana".


Takaisin alkuun