MaTaPuPu

Mosa-Tapanila

Aikajana

Vapaa-aika

Marja-Liisa Visanti:

Hulivili-Viivi kun illalla lähti
Mosabackan lavalle tanssimaan,
Ema vartto 'Hullissa', Sörkan tullissa,
siitä ne lähtivät astelemaan.
Mosabackan lavalle kun saavuttiin
niin siellä sitä jenkkaa jo soitettiin.

Kun viulu-Vallu vingutti viulun kieliä
Ema sano Viiville: Lähreksä vai?
Reilulla tavalla näin Mosabackan lavalla
kun toiset ne puskissa muiskuja sai.
Ema piti Viivia lähellä niin
et 'Viivin nokka oli poskessa kiin'."
 

Viivin jenkka on lähtemättömällä tavalla iskostanut Mosabackan lavan ja Mosan kansalaisten mieleen. Lava on kadonnut Mosan maisemista, mutta jenkkaa soitetaan vieläkin usein radiossa ja asukkaat mielellään muistelevat sen tapahtumia.

Maineikkaan lavan historia kiinnostanee erityisesti niitä paikkakuntalaisia. jotka eivät sitä ehtineet koskaan nähdä. Lavahan purettiin 1950-luvun lopussa 44-vuotisen toiminnan jälkeen.

Mosabackan lavan syntyhistoria on Sulo Mannisen mukaan ollut seuraava: Tapanilan työväenyhdistys vuokrasi vuonna 1908 Fallkullan kartanolta palstan Tehtaantien eli nykyisen Viertolantie 16:n varrelta. Vuonna 1909 juhlatontille rakennettiin ensimmäinen tanssilava, jossa järjestettiin myös muita ulkoilmahuveja kuten painikilpailuja, tanhuja, näytelmiä, kenttäpelejä, voimisteluesityksiä ja arpajaisia.

Juhlakentän kauppakirja allekirjoitettiin 1915. Alkuaikoina tanssien musiikkipuolesta huolehti hanuri ja vuonna 1921 perustettu torvisoittokunta. Vuosikymmenen lopulla muotiin tullut jazz-musiikki syrjäytti kuitenkin torvisoittokunnan, joka lakkautettiin 1929.

Mosabackan lavan kulta-aikoja olivat 20- ja 30-luvut. Tanssijoita tuli läheltä ja kaukaa. Vuosittainen sesonki alkoi jo vapusta ja jatkui pitkälle syksyyn. Sateen sattuessa tanssit ja tarjoamiset siirrettiin työväentalolle sisätiloihin. Tansseja järjestettiin kolme kertaa viikossa. Sunnuntaisin oli ohjelmallisia iltamia, arpajaisjuhlia tai Tapanilan Työväennäyttämön esityksiä. Kenttäpeleistä oli tikan- ja renkaanheittoa, pussijuoksuja ja sen sellaista. Naiset huolehtivat ravintolan pitämisestä. Tapanilan Työväenyhdistykselle lavan ylläpito olikin tärkeä varojen keruupaikka.

Silminnäkijöiden mukaan neliömäinen avolava sijaitsi metsäisellä mäellä nykyisen Länsipuun ja Sanduddin "Tipula''-nimisen asuintalon välissä Viertolantien varrella. Lavalle saavuttaessa oikealla oli lentopallokenttä ja edessä tanssilippujen myyntikoju, joitakin penkkejä ja pöytiä, vasemmalla tikka- ja ilmakivääritaulut sekä kanttiini tai ravintola, josta sai ostaa nakkeja, leivonnaisia, kahvia, limsaa ja pilsneriä.

Aidatulle lavalle johti kaksi porttia. Alkuaikoina säestäjät soittivat puuhun rakennetulta tasolta, myöhemmin katettu soittolava sijoitettiin lavan yhteen kulmaan. Tontin hämyisessä alaosassa radan lähellä oli pari metriä korkea lauta-aita, jonka takana oli Elannon halkotarha.

Gottfried Granfelt aloitti haitarin soiton Mosan lavatansseissa 20-luvun alussa. Hän soitti siellä vanhaa tanssimusiikkia vakituisesti yhteensä 16 vuotta. Mukana oli useasti viulisti Jalmari Järvinen, lieneeko ollut Viivin Jenkan "viulu-Vallu''? 30-luvulla mukaan tuli Granfeltin velipuoli, haitaristi Gunnar Mård, joka toimi Bristol-, Puoliyö-, Stradella-, Segno- ja Largo-nimisten orkestereiden vetäjänä. Vuonna 1938 vanha tanssimusiikki sai vaihtua muodikkaamman Benny Goodmanin swingin tieltä, kun Mård perusti White Swing Bandin. Lisäksi lavalla soitti Busin veljesten orkesteri.

Gunnar Mård työskenteli samaan aikaan viereisellä Sanduddin Tapettitehtaalla – kaikkiaan yhteensä 35 vuotta. Soittaminen ja työnteko lomittuivat usein niin, ettei nukkumaan ehtinyt. Mård muisteli näin vuonna 1980:

Lava oli Mosan elämässä todella yhdistävä ja elävöittävä tekijä. Ensimmäisen kerran kävin lavalla varmaan jo pikkupoikana. Perheet tulivat yhdessä, vanhat ja nuoret, naapurit, tuttavat ja väkeä polkupyörällä ja jalan Vanhasta kaupungista saakka. Kansaa oli lavalla kuin muurahaispesässä, kuin nuijalla lyötynä. Tanssien aikana linja-auto tuskin pääsi liikkumaan tiellä. Musiikki kaikasi kesäillassa kauas Mosan rajoille saakka.

Metelistä valitettiinkin, useimmat kuitenkin nauttivat musiikin kuuntelusta. Tappeluitakin esiintyi: oli liikaa nauttineita ja nuorukaisilla oli nahisteluja Malmin ja Puistolan poikain kanssa.

Pauli Hassel kävi lavalla ensimmäisen kerran jo nelivuotiaana eli vuonna 1914. Lavan tapahtumat ja paikalla olleet toimihenkilöt olivat yhä hyvässä muistissa. Itse hän ei harrastanut tanssia, innokkaimmat tanssijat olivat hänen mukaansa Ville Virtanen ja Miljonääri-Mäkinen.
 

Siellä oli Riikoja – nättiä piikoja.
Viivi oli komeampi jentoista.
Ennen kuin kello oli kaksitoista yöllä
koko sakki oli hurjassa pletkassa.
Emakin se oli aika tuuteris'
ja Viivin posket oli puuteris'."

Jenkan sanoista päätellen ilo on ollut ylimmillään ja vauhti melkoinen, mutta sillä "reilulla tavalla''. Laulun henkilöt ovat kaikki ilmeisesti olleet todellisia: "Ema" lienee ollut Yrjö Valtter Gustafson, armoitettu seuramies ja tanssitaituri, joka lauloi ja steppasi joskus työpaikallakin. Itse Viivin Jenkka on vanha musiikkikappale, jonka on mukaillut Erik Lindström.

Muita Mosabackan lava -nimisessä nuottivihossa ja samannimisessä levyssä olevia kappaleita ovat Pisto, Juhannusilta, Rytmi-Jenkka, Vanhankaupungin Valssi, Lindforsin Polkka, Tapanilan muistoja, Vanha kaupunki, Varpusvalssi, Jenkkasikermä, Mosan Polkka ja Vanhan ajan
valssi. Säveltäjiä ovat mm. Gottfried Granfelt, tämän poika Pauli Granfelt, Gunnar Mård, Erik Lindström, Claes Lindström ja Ragnar Råberg.

Tanssit loppuivat sota-ajaksi, mutta jatkuivat 40-luvun lopulla lavatansseina, jotka eivät kuitenkaan vetäneet kansaa yhtä hyvin kuin entiset. Orkesterimusiikista jouduttiin luopumaan korkean huviveron vuoksi. Ympäristöön syntyi myös muitakin lavoja.

1950-luvulla levytansseja jatkettiin. Levyjen soittajana toimi kymmenisen vuotta Olavi Heiniö, jonka mukaan musiikkia pyrittiin valitsemaan tasapuolisesti nuorten ja vanhojen maun mukaan. Oma väki alkoi väsyä tanssien järjestämiseen talkootyöstä kun oli kysymys. Lavan naapurit valittivat ajoittain metelistä, nimilistojakin kerättiin asiasta. Lavan toiminta loppui vuonna 1956. Lava ränsistyi paikalleen ja purettiin aikanaan nykyisen teollisuushallin tieltä.
 

Aamulla varhain kun aurinko nousi,
toiset ne kotiansa kompuroi.
Ema vielä ryyppäs ja Viivikin maistoi
ja Vallun viulu se rämäkästi soi.
Kun Vallu pisti viulunsa laatikon kiin'
niin Viivi kävi Vallua kaulaan kiin',
mut Ema sanoi: Mitä tää on meininki,
tulkaa jo helkkaris' kaupunkiin."

Kuuluisalla lavalla tanssittiin 44 vuoden ajan. Samalla hoidettiin omat ja paikkakunnan sosiaaliset suhteet, seurusteltiin ja istuskeltiin, ihailtiin kesäillan lempeyttä, nuoret löysivät toisensa ja parinsa, naapurit tapasivat, vihamiehet kohtasivat – sopivatkin kenties, mukaan tulivat vanhat ja nuoret, läheltä ja kaukaa päivätyön ja talonrakennushommien lomassa.

Lava on ollut Mosassa elävöittävä ja sosiaalisesti yhdistävä tekijä sekä paikkakunnan identiteettiä merkittävästi muovaileva positiivinen seikka. Lavaa on yritetty pitää uudelleen Santikan hiekkakuopassa toisin voimin, mutta ilmeisesti öiset ilkivallantekijät kykenevät tällaisen talkootyön torpedoimaan. Poissuljettu ei kuitenkaan ole toive uudesta Mosabackan lavasta jossain täällä ja joskus uudestaan.