Kesäisiä päiviä myllyn koskella

Lapsuuden iloisiin muistoihin kuuluvat lähtemättömästi kesäiset päivät myllyn koskella 1950-luvulla. Sinne pyöräilimme eväslaukkuinemme uimaan ja usein myös mattopyykille, taisivat kodin matot tulla lapsityövoimalla pestyiksi, mutta se oli vain hauskaa. Pyörän tarakalla oli muutama räsymatto kerrallaan ja eväskorissa mehun ja voipaperiin käärittyjen leipien lisäksi pala mäntysuopaa ja juuriharja. 

Svenssonin Leilan kanssa jynssäsimme mattoja padon päällä, veden juostessa iloisesti padon yli huuhdellen matot ilman sen kummempia huljutuksia. Välillä pulahdimme jokeen uimaan, mieleen ei koskaan tullut, että vesi olisi ollut jotenkin likaista, sameaahan se oli, mutta savinen maasto selitti kaikki harmaudet. Puhtaat matot punnersimme sitten joen töyrästä ylös ja ripustimme niistä valumaan pahimmat märkyydet viljapellon ympärille vedetyn piikkilangan päälle. Sitä en tiedä mitä maanomistajat mahtoivat ajatella aitojensa kuormituksesta, mutta eipä kukaan tullut asiasta valittamaan. Sitäkään en tiedä tulivatko matot puhtaiksi, eipä mitään nootteja ainakaan tullut ja lattialle ne löysivät tiensä uuteen käyttöön, eli kyllä 10-kesäiset pyykkärit osasivat ilmeisesti työnsä hoitaa. 

Kun urakka sitten oli tehty käytiin taas uimassa ja padon yläpuolella vedessä olevalta sileältä kalliopohjalta oli mukava ponkaista veteen. Muutaman metrin päässä oli kyllä sitten taas pehmeä mutapohja johon ei mielellään jalkaansa upottanut. Eväät maistuivat mahtavalta, patenttikorkkisesta limpsapullosta joimme mustaviinimarjamehua ja haukkasimme auringon lämmittämiä voileipiämme. Aurinko paistoi, sudenkorennot lentelivät ja törmäilivät huolettomiin pyykkäreihin, olo oli näin jälkikäteen ajatellen niin onnellista, ettei sellaisia päiviä voi koskaan enää tulla.

Kelloja ei ollut, mutta ajankulku oli jotenkin päässä ja kotiin osasimme lähteä aina sopivaan aikaan ehtiäksemme ilta-aterialle ajoissa. Polkupyörillä ajoimme  mattokääröinemme kotiin Tapanilaan, Leila radan toiselle puolelle ja minä torin laitaan.

Nämä upeat kesät olivat 50-luvulla, Siltamäen asuntoalueesta ei tiedetty mitään, pellot saivat kasvaa viljaa vielä parikymmentä vuotta, lehmiä oli laitumilla ja päivänkakkaroita tulvivia niittyjä joka puolella. Hiekkatien varret olivat sinisenään kissankelloja, niitä ei ole enää ollenkaan, samoin ovat hävinneet kauniit keltaiset kannusruohot. No pietaryrtit, horsmat  ja koiranputket ovat kyllä pitäneet pintansa.

                                                        Web-toteutus: Marja Liisa Nurmi, 2001