MaTaPuPu
 
 
 

 

  Siltamäki-Suutarila
koonnut: Liisa Nordman:
TERVEYDEN JA SAIRAANHOITO

1800-luvun lopulle

Keskiaikana köyhistä huolehtiminen oli ollut kirkon tehtävä. Uskonpuhdistuksen myötä tilanne muuttui ja köyhäinhoito siirtyi kirkolta paikalliselle tasolle, sillä Kustaa Vaasa peruutti pääosan kirkon omaisuudesta kruunulle. Köyhäinhoidon piti siirtyä valtiovallan ylläpitämiin hospitaaleihin, mutta toteutus muodostui taloudellisesti ylivoimaiseksi. Niinpä sairaiden ja köyhien hoito jäi pitäjäläisten yhteiseksi velvollisuudeksi. 
1800-luvulle asti sairaudet hoidettiin etupäässä kotona kansanomaisin parannuskeinoin. Sotaväessä oli välskärit, jotka saattoivat hoitaa siviilien pahimpia kolhuja. Taikausko oli voimakasta ja taudin syyksi uskottiin usein jonkun pahansuovan ihmisen "paha silmä". Sairauden kohdatessa oli turvauduttava kansanparantajiin. 
Terveydenhoito keskittyi lähinnä vakavien kulkutautien ja spitaalin torjumiseen. 

1550-luvulla perustettiin vakavia tarttuvia tauteja - erityisesti spitaalia -  varten Helsingin Vanhaankaupunkiin hospitaali. Spitaalitartuntaa pelättiin niin suuresti, että spitaaliin sairastuneiden talotkin poltettiin. 

Sotajoukkojen mukana seuraavat parturit toimivat virallisina parantajina, heistä muodostui sitten välskärien ammattikunta. 

1570-luvulla levisi rutto, johon ei ollut parannuskeinoa. 

1670-luvun alussa toimitettiin Tapaninkylästä huonokuntoinen spitaalinen Påhl Knutsson Vanhankaupungin hospitaaliin. Pitäjän tuli huolehtia sairaanhoitomaksuista, mutta jostain syystä maksu oli jäänyt suorittamatta. Käräjillä sitten päätettiin, että Sipoon, Tuusulan, Nurmijärven ja Helsingin pitäjien taloista kannettaisiin yksi hopeaäyri Knutssonin hoitoa varten. 

1690-luvun katovuosien aikana kuoli ihmisiä nälkään ja kerjäläisten levittämiin tauteihin. Kerjäläislaumat levittivät tauteja ja kurjuus koettiin kovempana kuin koskaan. Kuolleita oli kaikissa kylissä ja hautaamattomia ruumiita lojui metsissä ja teillä. Kuolleisuusluvut olivat korkeita vielä vuonna 1698. 

1700-luvun alussa levisi jälleen rutto, johon ei ollut parannuskeinoa. 

Rykmentin välskärit antoivat myös siviileille hoitoa 1700-luvulla. 

1740-luvulla Kirkonkylässä asuva kärrynpyöräntekijä Michel Ahlström harjoitti suoneniskentää. Hän oli oppinut taitonsa vanhalta välskäriltä. Hänen antamansa hoito kuitenkin epäonnistui ja hän joutui asukkaiden kanssa vaikeuksiin. 

1740-luvulla riehuivat sotilaiden levittämät kulkutaudit ja karjasairaudet heikentäen ennestäänkin vaikeiksi muodostuneita elinolosuhteita. 

Vuonna 1753 perustettiin Helsingin pitäjän (huom. myös Suomen) ensimmäinen lastenkoti Kulosaareen. Viaporin Augustin Ehrensvärd oli huolissaan sotilaiden lasten suuresta kuolleisuudesta, sillä jopa 70 % hänen oman tykistörykmenttinsä sotilaiden lapsista kuoli alle vuoden ikäisenä. Ehrensvärdin mukaan köyhyys ja laiminlyöty lastenhoito olivat kuolleisuuden syinä. Lastenkodin toiminta kuitenkin lakkasi vuosien 1768-69 tienoilla. 

1760-luvun puoliväliin asti Vanhankaupungin hospitaali sijaitsi pitäjän alueella. Siellä hoidettiin - tai säilytettiin - spitaalisia sekä muihin tarttuviin ja parantumattomiin tauteihin sairastuneita. Hoitoa saivat myös rutiköyhät, vanhukset ja ympäristölleen vaaralliset mielisairaat. Hospitaalia pidettiin lähinnä kuolemanloukkuna, jonne voitiin sijoittaa vain toivottomimmat tapaukset.  Isonvihan aikoihin hospitaali toimi heikoissa oloissa ja vuonna 1765 se siirrettiin Vironniemelle. 

Vuonna 1786 ryhdyttiin ruodutuksen suhteen tositoimiin, kun kirkkoherra kuulutti kirkossa, että köyhien piti tulla seurakunnan vanhimpien kokoukseen. Pitäjän talot jaettiin paikalle tulleiden 24 köyhän mukaan yhtä moneen ruotuun. Ruodun oli huolehdittava omista vaivaisistaan. Lisäksi kirkon köyhäinkassasta jaettiin avustusta köyhille ja vaivaisille. Kerjuun piti loppua pitäjän alueella, sillä kerjääjiä odotti ruotulaisaseman menetys. Suurin osa ruotuvaivaisista oli vanhuksia. 

1772 annettiin uusi kätilötoimen ohjesääntö, jonka mukaan jokaiseen pitäjään tuli saada kätilö. Kätilöitä koulutettiinkin, mutta heitä ei juurikaan palkattu. Synnytykset tapahtuivat kotikonstein, useimmiten saunassa, ilman ammattiapua pitkälle 1800-luvulle saakka.

1780-luvun lopulla Kustaa III:n sodan aikana levisi kuolemaan johtava pilkkukuume-epidemia. 

1700-luvulla oli Helsingissä jo saatavilla apteekki sekä lääkäri- ja kätilöpalveluja. Maaseutua varten perustettiin piirilääkärin virka. 

1700- ja 1800-luvulla paloviinaa käytettiin runsaasti jokapäiväisenä nautintoaineena ja lääkkeenä kylmää ja kulkutauteja vastaan. 

Vähäosaisista huolehtiminen oli paikallisen itsehallinnon visaisimpia tehtäviä 1700- ja 1800-luvuilla. 

1800-luvun alkupuolelle asti terveydenhoito oli varsin puutteellista, vuodelta 1813 on tiedossa ensimmäiset rokotukset. Rokottajana oli varapastori Björkell. Kirkonkylän lukkari oli myös asiaan perehtynyt ja pystyi tarpeen tullen toimimaan jopa kirurgina. 
Sekä lukkari Enckellistä että kätilö Ulrica (Ulrika) Hermoniuksesta löytyy merkintöjä rokottajana. 
Rokotuksen tullessa yleiseksi toimi lukkari myös pitäjän rokottajana, sitten tehtävät siirrettiin koulutuksen saaneelle rokottajalle. 

1800-luvulla yleistyi syfilis ja muut sukupuolitaudit, syynä voitaneen pitää sotilaita ja pääkaupungin prostituutiota. 

1800-luvulla oli lapsikuolleisuus suuri, syynä oli useimmiten hinkuyskä, tuhkarokko, kurkkumätä, keuhkokuume ja kuristustauti. 

Suomen sodan aikana vuosina 1808-09 sotilaat levittivät kulkutauteja ja väestöä koetteli mm. ankara punatauti. 

1810-luvulla perustettiin köyhäinhoitolautakunta. 1830-luvulla siinä oli jäsenenä kuudennusmies Nummelin Tikkurilasta ja talollinen Söderberg Kirkonkylästä. 

1800-luvun alkupuolella ainoat viralliset terveydenhoitoalan henkilöt olivat pitäjän lukkari ja kätilö. 

Suomen sodan aikana vuosina 1808-09 

Vuosina 1813-14 levisi tuhoisa isorokkoepidemia. Kirkonkirjat ovat näiltä vuosilta lohdutonta luettavaa. 

1800-luvun alkupuolella kätilön tarve tuli jälleen ajankohtaiseksi, sillä keisarillinen käskynhaltija antoi määräyksen, että pitäjän tuli palkata yksi tai kaksi hyvämaineista naista pitäjän kätilön tehtäviä hoitamaan. Seurakunnan kustannuksella aiottiin lähettää Kirkonkylästä saaristoperämies Hermoniuksen vaimo Ulrica Hermonius ja Tapaninkylästä kauppalaivan perämies Feodorin vaimo Sofia Feodor Turkuun hankkimaan tarpeelliset tiedot ja taidot ammatin harjoittamista varten, mutta varojen säästämiseksi koulutettiin vain Hermonius. 
Kätilön koulutus kesti korkeintaan vuoden, sillä v. 1818 pitäjän omaksi kätilöksi palkattiin Kirkonkylässä asuva Ulrica Hermonius. 
Kunnallishallinnon tultua voimaan oli maalaiskunnan kätilönä rva Lydén, joka suoritti myös rokotuksia. 

Vuonna 1820 Helsingin pitäjässä oli poikkeuksellisen korkea kuolleisuus. 

Keisarillinen rokotusasetus annettiin v. 1825 ja sen jälkeen perustettiin piirirokottajan toimia. Piirirokottajien raportin mukaan pitäjäläiset sairastivat koleran, lavantaudin ja punataudin lisäksi erityisesti "horkkaa" ja erilaisia kuumetauteja. Isorokkorokotukset tehostuivat 1820-luvulla. 

Vuonna 1828 maksettiin köyhäinhoitokassasta avustuksia lähes 60 vaivaiselle.

1830-luvulla raivosi merenkulkijoiden mukanaan tuoma kolera, joka puhkesi Helsingin pitäjässä vuonna 1834. Monelle kolera oli kuolemaksi.

Vuonna 1837 valmistui Kirkonkylään koulurakennus, jonne sijoitettiin 10-15 kunnan orpoa hoidokkia. Epävarmaa on toimiko koulu köyhäintalona enää vuoden 1840 jälkeen. Vuonna 1844 päätettiin perustaa ruumishuone Kirkonkylän kouluun. 

Kirkkoherra hankki köyhäinhoitokassan varoin lääkkeitä erilaisia tauteja vastaan. Lääkkeet olivat Kirkonkylän pappilassa kirkkoherran apulaisen hoidossa. 

1850-luvulla oli laaja kolera-epidemia, johon kuoli joukoittain ihmisiä. Lisäksi oli vaivana muita vakavia kulkutauteja, mm. punatautia ja lavantautia. 
1850-luvulla oli lasten kuolleisuus suuri, sillä lastentaudit (tuhkarokko, hinkuyskä ja kuristustauti) ja keuhkokuume olivat tuolloin usein kuolemaan johtavia, varsinkin kun lapset köyhemmissä perheissä olivat aliravittuja. Kurkkumätä oli myös yleinen kuolinsyy. 

1850-luvulla pitäjässä oli sairaanhoitajattarien johtamia sairastupia. 

Vuonna 1852 annettu köyhäinhoidon uusi asetus lisäsi köyhiksi luokiteltavien määrää sillä mm. turvattomien lasten ikärajaa nostettiin 12:sta 16:een vuoteen. Pitäjä selvisi köyhäinhoidosta pitkälti pitäjänmakasiinista saatujen ylimääräisten avustusten turvin. 

1860-luvulla katovuosien aikana nälkiintyneet kerjäläiset levittivät lavantautia. 
Rääsyläisjoukot toivat mukanaan myös aikalaisten tyyfukseksi kutsuman kulkutaudin. Kyseessä oli joukko tauteja, joihin kuului ainakin lavantauti, pikkulavantauti, pilkkukuume, toisintokuume, punatauti ja mahdollisesti myös influenssa. 

Vuonna 1867 valtasi isorokko ja lavantautiepidemia pitäjän. Tauteihin sairastuneita varten perustettiin ensimmäinen tilapäinen kulkutautisairaala Kirkonkylän Björnsin taloon. Sairaalan toiminta kuitenkin lakkautettiin epidemian mentyä ohi.

Vuoden 1868 alku oli synkkää aikaa, sillä vaikeat kato- ja nälkävuodet lisäsivät kuolleiden määrää. Kuolleisuusluku kasvoi vuoden aikana lähes kolminkertaiseksi normaalivuosiin verrattuna. Kunnan asukkaista kuoli vuoden aikana joka yhdestoista. 

Vuonna 1868 annettiin Helsingin maalaiskunnan ensimmäinen virallinen köyhäinhoitosääntö. Sen mukaan kuntakokous valitsi kolmeksi vuodeksi kerrallaan yksitoistahenkisen köyhäinhoidon hallituksen, jonka jäsenet vastasivat oman köyhäinhoitopiirinsä asioista ja jolle apua tarvitsevan tuli ilmoittautua. 

1880-luvun puolivälissä innostuttiin pohjoismaisen mallin mukaisen köyhäintalon perustamisesta. Taloa varten hankittiin Siltamäestä Hämeen maantien varrelta pehtori Karl Kyrklundilta tontti, jolle v. 1888 valmistui valtion lainan, kunnan ottaman vekseliluoton sekä makasiini- ja maantiekassojen varojen avulla rakennettu laitos, Siltamäen kunnalliskoti. Rakennuskustannukset olivat 19 640 markkaa ja ne vastasivat suurin piirtein yhden vuoden köyhäinhoitomenoja. Laitokseen kuului asuinrakennus sekä ryhmä talousrakennuksia, joiden joukossa oli leipuritupa, navetta ja sikala. Siltamäen kunnalliskoti oli sekä köyhäinhoitolaitos että toimiva maatila.

Vuosina 1892-1906 pitäjällä oli Kumpulan esikaupunkialueella Kyläsaaressa koleraparakki, sillä Venäjällä puhjennut epidemia uhkasi levitä Suomeen.

Paluu alkuun


Kannattaa lukea Hako Matti, toim: Kansanomainen lääkintätietous, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 229:4. 

Lähteet: 
Vantaan opaskerho ry: Helsingin pitäjä, Vantaan vanha kulttuurikeskus, Keski-Uusimaa Oy, 1980 
Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys - Helsinge hembygdsförenin ry.:Helsingin pitäjä 1989
Kuisma Markku: Helsingin pitäjän historia II, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 1990 
Kuisma Markku: Helsingin pitäjän historia III, Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713-1865, Vantaan kaupunki, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1991. 
Leppänen Lauri: Kotiseutuni Vantaa 2, Kustannusosakeyhtiö Otavan Painolaitokset, Keuruu, 1990 
Litzen Aulikki ja Vuori Jukka: Helsingin maalaiskunnan historia, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 1997 
Vantaan opaskerho ry: Helsingin pitäjä, Vantaan vanha kulttuurikeskus, Keski-Uusimaa Oy, 1980

Web-toteutus: Liisa Nordman, 2002