MaTaPuPu

Aikajana

Alueet :
Puistola
Pukinmäki
Suutarila
Tapanila
Malmi

Elinkeinoelämä 
Palvelut 
Talot ja tilat
Vapaa-aika

Henkilöt 
Muistelmat 

Järjestöt 

Dokumentit 
Kartat 
Valokuvat

 
Julkaistu aiemmin Helsingin pitäjä -vuosikirjassa 1994

Tero Tuomisto :

Pukinmäen Suomalaiset

- lyhytikäinen, merkittävä 1920-luvun yhdistys

Boxbacka oli pieni huvilayhdyskunta pääradan varressa, kun ensimmäinen maailmansota päättyi. Sosiaalihallituksen tilasto-osan mukaan yhdyskunnassa oli 198 kiinteistöä vuonna 1920. Asukkaita oli 1120.

Kylä oli alkanut varsinaisen kasvunsa kahden seikan vauhdittamana. Ensimmäinen rautatiepysäkki oli avattu kesäajaksi vuonna 1886. Vuosikymmentä myöhemmin pysäkki muuttui ympärivuotiseksi. Oma rautatiepysäkki lisäsi paikkakunnan vetovoimaa pääkaupungin seudulle virranneen muuttoliikkeen keskuudessa.
 

PALSTOITUS KASVATTAA ASUKASMÄÄRÄÄ

Varsinainen kasvun aika alkoi kuitenkin vasta vuonna 1907, jolloin maanmyyntiyhtiö Boxbacka AB ryhtyi palstoittamaan ja myymään huvilatontteja kaikille halukkaille. Voimistuneen kasvun seurauksena oli, että kylän asukasmäärä arviolta kaksinkertaistui vuosikymmenessä.

Palstanmyynnin periaatteena oli, että Savelan puolelta kaavoitettaisiin pikkuisia palstoja suomenkielisille työmiehille ja pääradan pohjoispuolelta vähän suurempia tontteja ruotsinkieliselle herrasväelle. Myynti ei käynyt ihan suunnitelmien mukaan. Monilla suomenkielisillä työmiehillä oli erehdyttävästi ruotsinkielinen sukunimi ja muutakin sellaista tapahtui, mikä sotki alkuperäisiä suunnitelmia.

Ensimmäisen maailmansodan vuosina suomalaistuminen jatkui. Paikkakunnalla tehtiin linnoitustöitä ja venäläistä sotaväkeä oli myös majoitettuna. Kun lisäksi junaliikennettä heikennettiin, oli häiriöistä seurauksena se, että monet varsinkin varakkaammista huvilanomistajista halusivat siirtyä muualle. He myivät talonsa nopeasti katsomatta niinkään ostajan äidinkieltä.

Kylä sai suomenkielisen enemmistön siihen mennessä, kun Helsingin kaupunki osti 1917 maayhtiön osakekannan ja siitä tuli samalla maalaiskuntaan kuuluvan Boxbackan kylän suurin maanomistaja. Samalla loppui palstojen myynti.
 

MIKÄ NIMEKSI?

Vanhin tiedossa oleva merkintä Boxbackasta on elokuun 10. päivältä 1435. Ruotsin sen ajan valtaherrat, arkkipiispa Olof, Skaran piispa Sigge ja valtakunnan päämies Engelbrekt Engelbrektinpoika seka eräät muut allekirjoittivat tuona päivänä Tukholman Långholmenilla Boxbackan tilaa koskeneen rälssikirjan. Sillä sai perinnöllisen aatelisoikeuden "Nisse Pederson af Boxbacka i Hellsinge Sochn" eli oman aikamme suomenkielellä Niilo Pietarinpoika Pukinmäestä, Helsingin pitäjästä.

Kirjuri kirjoitti satojen vuosien ajan ck:n yleensä vakiintuneena Iyhennyksenä X:ksi. Kun 1910-20-lukujen taitteessa ryhdyttiin Boxbackassa tutkimaan mikä olisi paikkakunnan ruotsinkielisen nimen kantasana, filosofian maisteri Aarne Europaeus (myöhemmin Äyräpää) selvitti historiallisiin dokumentteihin nojautuen, että kantasana oli bock eli pukki eikä esimerkiksi box eli säilio, huone.

Selvityksessä ilmeni myös, että kartanon omistajasuku Bock käytti sukunimeään 1600-luvulla ck:lla kirjoitettuna. Paikkakunnan nimeksi voitiin 1921 suomenkielisten keskuudessa omaksua Pukinmäki.

Nimeen liittyneet pohdiskelut ja yhteydenotot pohjustivat samalla hyvin merkittävän yhdistyksen syntymistä. Suomalaisuuden Liiton periaatteisiin tukeutuen sai alkunsa Pukinmäen Suomalaiset-yhdistys. Perustaminen ja jo sitä edeltäneet yhteiset pohdinnat olivat osoitusta kylän suomenkielisen väestön kasvaneesta itsetunnosta.
 

"SUOMALAISUUDEN ASIAN AJAMISEN TARPEELLISUUS ..."

Yhdistys perustettiin Soinisen kokeilukoululla (nykyisen Mikael Soinisentien varrella) lokakuun 23. päivänä 1921 pidetyssä yleisessä suomenkielisten kokouksessa. Paikalla oli pöytäkirjan mukaan yli kaksikymmentä henkilöä. Kaikkiaan 23 henkilöä liittyi illan mittaan jäseneksi uuteen yhdistykseen. Perustamiskokouksen avaussanat lausui filosofian tohtori Aarne Laitakari "tekemällä selkoa suomalaisuuden kehityksestä maassamme ja suomalaisuuden asian ajamisen tarpeellisuudesta niissä oloissa, joissa ruotsalaisen asutuksen keskuudessa eläessämme olemme".

Lisäksi puhui agronomi Kaarlo M. Soininen, kouluhallituksen pääjohtajan, professori Mikael Soinisen poika. Hän puolestaan "lyhyesti selosti perustettavan yhdistyksen lähintä ohjelmaa".

Perustamishetkellä paikkakunnalla oli olemassa vasta kaksi muuta kansalaisjärjestöä, joten kokemuksia yhdistystoiminnasta ei paljoakaan ollut. Vuonna 1912 oli huvilayhdyskuntaan perustettu Boxbacka frivilliga brandkår eli vapaapalokunta. Tammikuussa 1921 oli perustettu ensimmäisenä urheiluseurana Pukinmäen Naisvoimistelijat. Se oli sääntöjensä mukaan jo vahvasti suomalaisuusaatteen läpitunkema. Ensimmäisenä puheenjohtajana oli tohtori Laitakarin puoliso, voimistelunopettaja Anna-Liisa Laitakari.

Paikkakunnan kattoi lisäksi porvarillisen väestön yhteisenä järjestönä ruotsinkielinen Malmin suojeluskunta, jonka toiminta painottui lähinnä aseharjoituksiin ja osin myös urheiluun. Se organisoitiin kielikiistojen takia uudelleen parikin kertaa.

Kokouksen osanottajat päättivät yksimielisesti perustaa suomalaisyhdistyksen. Sääntöluonnos oli valmisteltu ennakolta. Sen tarkastus sujui joustavasti ja se hyväksyttiin muutoksitta.
 

TARKOITUS "HERÄTTÄÄ JA VAHVISTAA"

Kokous valitsi johtokunnan, jonka puheenjohtajaksi tuli johtaja Juho Wähä-Erkkilä, varapuheenjohtajaksi voimistelunopettaja Anna-Liisa Laitakari ja sihteeriksi agronomi K.M. Soininen, joka huolehti myös rahastonhoitajan tehtävistä. Ensimmäisen johtokunnan muut jäsenet olivat kirjapainonjohtaja Kaarlo J. Forsström, rouva Olga Helin ja varajäseninä rouva Maria Nordling ja fil.tri Aarne Laitakari.

Sääntöjen tarkoituspykälän mukaan tavoitteena oli "herättää ja vahvistaa suomalaista kansallistuntoa jäsentensä ja paikkakuntalaisten keskuudessa työskentelemällä sivistyksellisten ja taloudellisten, kunnallisten y.m. edistysharrastusten elvyttämiseksi paikkakunnalla". Sosiaalihallitus hyväksyi Pukinmäen Suomalaiset ry:n yhdistysrekisteriin helmikuun 20. päivänä 1922.

Sääntöjen mukaan yleisiä kokouksia oli vuosittain vähintään kaksi, keväällä ja syksyllä. Johtokunta kokoontui tiheämmin. Alkuvuosina yleisiä kokouksia saattoi olla neljäkin vuoden aikana.

Yhdistyksen jäsenmaksu oli aluksi 20 markkaa vuodessa. Myöhemmin se laskettiin 10 markkaan. Rahavarat talletettiin Osuuskassojen Keskuslainarahasto-Osakeyhtiön karttuvalle talletustilille. Tilin valinta oli sikäli luontevaa, että Juho Wähä-Erkkilä oli Keskuslainarahasto -Osakeyhtiön johtaja. Rahasto toimi samassa talossa kuin Pellervo-seura, jonka konsulenttina työskenteli puolestaan K.M. Soininen.

Varat karttuivat hitaasti, sillä vasta toukokuussa 1923 saldo ylitti 1000 markkaa. Vastakirjan viimeinen merkintä tehtiin toukokuun alussa 1926, jolloin tililtä nostettiin kaikki kertyneet varat 3000,95 mk.

Kun seuran viimeinen vuosikokous kirjattiin pöytäkirjaan syyskuussa 1928, jäi koko varsinaiseksi toiminta-ajaksi vain seitsemän vuotta. Muutaman viimeisen vuoden aikana johtokunnankin kokouksia oli enää yksi tai kaksi vuodessa. Viimeisen vuoden 1928 aikana ei pöytäkirjaan kirjattu enää ensimmäistäkään johtokunnan kokousta.
 

KIELIKYSYMYS ENSIMMÄISENÄ

Suomalaisyhdistyksen sai liikkeelle todellinen into, osittain ehkä suorastaan kiihko kielikysymyksessä. Käytännössä toiminta sisälsi paljon muutakin, kuten säilyneet pöytäkirjat, kirjeenvaihto ja muistiinpanot kertovat.

Heti ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa marraskuun 3. päivänä 1921 ryhdyttiin valmistautumaan syyskokoukseen kolmea viikkoa myöhemmin. "Ohjelmaksi päätettiin koittaa virallisten asiain lisäksi saada esitelmiä, laulua, soittoa, kansantanssi, kahvitarjoilua y.m."

Jo kolmannessa johtokunnan kokouksessa, kokeilukoululla tammikuun 12. päivänä 1922, nousivat aiheiksi myös ne kysymykset, jotka tulivat jatkossa painottumaan erittäin voimakkaasti. Seuraavaan kevätkokoukseen helmikuun alussa otettiin keskusteluteemaksi "yhdyskuntamme teiden kunnossapito ja valaistus". Alustajaksi lupautui arkkitehti Karl Nyman.

Tämä kaksijakoisuus tuli leimaamaan suomalaisyhdistyksen toimintaa koko sen lyhyeksi jääneen kauden aikana. Toisaalla oli suomalaisuuteen liittyviä puheenvuoroja ja toisaalla oli ponnisteluja oman kylän kunnallisten olojen kohentamiseksi. Eri kokouksia elävöitti lisäksi runsas ja suurelta osin itse toteutettu kulttuuriohjelma.
 

JÄSENISTÖN RAKENNE

Säilyneen jäsenluettelon mukaan jäsenenä oli toiminnan kestäessä kaikkiaan 61 henkilöä. Ensimmäisenä kirjattiin luetteloon perustamiskokouksessa johtaja Juho Wähä-Erkkilä ja viimeisenä marraskuun 15. päivänä 1926 kansakoulunopettaja, tehtailija K.A. Weiste.

Jäsenistön pääpaino näyttää olleen keskiluokassa tai ylemmässä keskiluokassa. Ammattinimikkeissä esiintyvät esim. maisterit, tohtorit, arkkitehdit, rakennusmestarit, konttoristit, faktorit, kauppiaat ja opettajat. Mukana oli runsaasti rouvia ja neitejä, muutama koululainenkin ja yleisesti ilmaisten useita huvilanomistajia. Ruumiillisen työn tekijöitä oli niukemmin, vain muutama puuseppä ja viilari.

Mukana olivat suurin piirtein kaikki ne suomenkieliset, jotka seuranneina vuosikymmeninä tulivat olemaan mukana Pukinmäen kylän ja vuodesta 1946 alkaen Helsingin yhden kaupunginosan toiminnan eturivissä. Perustavassa kokouksessa liittyi edellä jo mainittujen ohella mukaan mm. fil.tri Kalle Teodor Jutila. Hän oli sittemmin agraaripolitiikan professori, ministeri, Suomen Pankin johtokunnan jäsen ja sotien jälkeen Suomen Washingtonin suurlähettiläs.

Toukokuussa 1922 mukaan tuli fil. maisteri Kaapre Tynni (kirjailija Aale Tynnin isä). Kaupunginagronomi Arvo Tamminen liittyi jäseneksi helmikuussa 1925. Hän oli myöhemmin mm. kunnanvaltuuston jäsen. Yhdistyksestä ei tullut kielikysymyksen takia mitään yleistä kansalaisjärjestöä. Tuon aikakauden Suomessa oli lisäksi monia muitakin yhteiskunnallisia raja-aitoja, joita ei tavattu ylittää.

Yhdistyksen porvarillista maailmankatsomusta kuvasti jäsenrakenteen ohella sekin, että keulahahmot olivat samalla aktiivisesti mukana suojeluskuntatoiminnassa. Juho Wähä-Erkkilä oli Malmin ruotsinkielisen suojeluskunnan esikunnan jäsen 1919. Aarne Laitakari oli puolestaan samassa tehtävässä myöhemmin aina 1920-luvun lopulle, jolloin hän siirtyi Malmin suomenkieliseen suojeluskuntaan.

Alusta alkaen yhdistyksellä oli yhteyksiä muidenkin Helsingin pitäjän suomalaisyhdistysten kanssa. Yhteydenpidon ohella ne järjestivät vuorotellen myös kesäjuhlia. Pukinmäen osalle juhlien järjestämisen piti tulla helatorstaina 1924, mutta ne pidettiin ilmeisesti voimien puutteessa sitten Tikkurilassa.
 

SUOMALAISUUTTA ERI TAVOIN

Suomenkieltä ja suomalaisuutta valaistiin yhdistyksen tilaisuuksissa hyvin monella tavalla. Ensimmäisessä syyskokouksessa marraskuussa 1921 alusti neiti Minnie Perttula, Yhdysvaltojen Hancockissa sijainneen Suomi-opiston johtajatar, Amerikan-suomalaisten "riennoista ja pyrkimyksistä".

Syyskokouksessa lokakuussa 1922 kertoi maisteri Kaapre Tynni Inkerin oloista, "kuvaten Inkerin heimoon kuuluvien suomalaisten kansallisuustaistelua venäläistä vaikutusta ja valtaa vastaan", kuten pöytäkirjaan tiivistettiin. Inkeriläissyntyinen Tynni puhui myöhemminkin tästä aihepiiristä. Hän oli Suomeen tulleiden inkeriläisten pakolaisten järjestön johtaja.

Toukokuussa 1922 avasi puheenjohtaja Wähä-Erkkilä kokouksen muistuttaen, että "se oli omistettu kansallisen suurmiehemme J.V. Snellmanin muistolle". Hän puhui myös "Suomen kansan suomalaisen sivistyksen" kehityksestä ja Snellmanin osuudesta siinä. J.V. Snellmania muistettiin yhdistyksen tilaisuuksissa myöhemminkin.

Suomalaiseen kulttuuriin paneuduttiin lukuisien, eri aiheita kosketelleiden esitelmien avulla. Maisteri Aarne Europaeus (myöhemmin arkeologian professori Aarne Äyräpää) kertoi helmikuussa 1922 Pukinmäen vaiheista "alkaen hamasta muinaisuudesta asti".

Maaliskuussa 1923 kertoi opettaja Aliina Soininen kirjallisuudesta, "kuvaten varsinkin hyvän ja huonon kirjallisuuden vaikutusta ihmismieleen, varsinkin nuorisoon". Tohtori K.T. Jutila kertoi toukokuussa 1924 "eri kansojen tavoista". Marraskuussa 1924 kertoi tohtori Aarne Laitakari, myöhempi Geologisen tutkimuslaitoksen johtaja ja professori, varjokuvien avulla kullankaivuusta Lapissa. Myöhemmin hän esitelmöi mm. jalokivistä. Iltoihin sisältyi paljon muitakin sivistäviä esitelmiä, matkakuvauksia, vanhojen perinteiden esittelyjä, kunnes ne alkoivat loppua vuoden 1925 kuluessa.

Kokouksien päätteeksi olleessa ohjelmallisessa osuudessa oli myös lausuntaa, murrepakinoita, musiikkiesityksiä, keväällä 1922 aikaansaadun oman kuoron lauluesityksiä, leikkejä jne. Pukinmäen Naisvoimistelijoiden ryhmät esittivät joskus tanhuja tai voimistelunumeroita.

Toukokuussa 1924 on pöytäkirjaan kirjoitettu ohjelmaluettelon kohdalle lainausmerkkeihin sana "radio". Kenties silloin on kuunneltu yhdessä ajan uutuutta, kidekonetta.

Kokoukset ja illanvietot niiden yhteydessä lujittivat paikkakunnan suomalaisten keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Kun yhteisenä pohjana oli suomalaisuuden asia, ei toiminnassa näytä olleen säröjä.
 

KYLÄTEILLE OIKEAT NIMET

Yhdistyksen toiminnalle ei luonnollisestikaan riittänyt se, että suomenkieltä ja suomenmielisyyttä vaalittiin muutaman kerran vuodessa kokouksien ja joidenkin iltamatilaisuuksien yhteydessä Pukinmäen kokeilukansakoululla. Yhdistyksen suurena tehtävänä ymmärrettiin olevan suomen kielen saattaminen yhdyskunnassa siihen asemaan kuin asujaimiston enemmistö edellytti.

Jo maaliskuussa 1922 nousivat esille Pukinmäen kyläteiden nimet. Niiden suomennoksia ei pidetty kaikin osin oikeina. Johtokunta valmisteli ja yleinen kokous hyväksyi laajan luettelon tiennimien suomennoksia, joista osa oli uusia.

Helsinki oli alueen suurin maanomistaja. Yhdistys lähetti huhtikuussa 1922 nimiehdotuksensa kaupungin maatilahallitukselle (vastasi vuonna 1987 lopetettua maatalouslautakuntaa), jonka alaisuudessa entisen Boxbacka AB:n maat olivat. Samalla toivottiin, että pitemmille teille tulisi useitakin tienviittoja. Suomenkielisen nimen tulisi olla ensimmäisenä. Ehdotukset eivät kuitenkaan edenneet.
 

PELTINEN KILPI

Hyvin olennainen asia oli rautatiepysäkin nimen muuttaminen yhdistyksen toivomalla tavalla. Kevätkokouksessa helmikuun 11. päivänä 1923 päätettiin "pitemmän keskustelun jälkeen" esittää valtionrautateille, että Boxbackan pysäkin suomenkieliseksi nimeksi määrättäisiin Pukinmäki. Asia eteni hitaasti. Sitä pohdittiin johtokunnassa vielä vuoden 1924 alussa.

Helmikuussa 1924 herätti yhdistyksen kokouksessa "kovan mieltenkuohun" tieto siitä, että valtionrautatiet suunnitteli lakkauttavansa kokonaan Boxbackan rautatiepysäkin. Tarkoitus oli siirtää Malmin asemaa pari sataa metriä etelämmäs. "Jyrkkänä mielipiteenä" päätettiin heti lähettää rautateille vaatimus, ettei suunnitelmaa toteuteta. Siitä ei myöhemmin mitään kuulunutkaan.

Yhdistyksen paperien joukossa on syksyltä 1924 muutamia kuitteja, joiden mukaan yhdistys on silloin tilannut peltisen kilven, johon on maalattu sana Pukinmäki. Kysymyksessä oli radanvarren suomalaisyhdistysten samanaikainen yritys vauhdittaa pysäkkien nimien muuttamista.

Valtionrautatiet ei sallinut Pukinmäki-kilven sijoittamista omistamalleen maalle. Suomalaisyhdistys pystytti sen lokakuussa kaupunginagronomi Arvo Tammisen luvalla kaupungin maalle varsinaisen rautatiealueen ulkopuolelle, mutta kuitenkin pysäkin lähelle. Sama tapahtui muillakin asemilla, kilpi sijoitettiin rautatiealueen aidan taakse.

Nimikilpi ärsytti tavattomasti ruotsinmielisiä eikä se saanut olla kauaa paikallaan. Eräänä yönä kilpi katosi ja se löydettiin myöhemmin ojasta lähellä Vantaanjokea. Suomenmieliset laittoivat sen uudelleen paikalleen ja sillä kertaa se sai siihen jäädäkin. Pukinmäki-kilpi päätyi lopulta Laitakarin pihalle moottoripyöräkatoksen reunaan kiinni.

Nimenmuutoskamppailu muhi muuallakin. Pääradan varren suomalaisseurat yhdistivät voimansa ja kävivät 1925 kulkulaitosministeri Kyösti Kallion puheilla. Seurauksena oli, että kesäkuun ensimmäisenä päivänä, toisena helluntaipäivänä 1925 saivat kaikki radanvarren pysäkit ja asemat Rekolaan saakka suomenkieliset nimet.

Pukinmäessä nostettiin aseman katolle uusi kyltti, kaksikielinen Pukinmäki, Boxbacka. Nimikilpi sijoitettiin paikalleen itse asiassa jo edellisellä viikolla. Se sai erään ruotsinkielisen insinöörin raivostumaan ja kulkemaan asemalaiturilla huutaen ennenaikaisen paikoilleen sijoittamisen olevan laiton.

Pysäkin nimen muutoksen yhteydessä muuttui myös koko yhdyskunnan nimi. Nimien järjestys kertoi lisäksi suomenkielisten uuden virallisen aseman.
 

TIEOLOT JA ALUELIITOS

Kielikysymyksen suurin kiihko laantui hiljalleen. Yhdistyksen pöytäkirjoista voidaan arvioida, että painopiste alkoi jo vuoden 1923 kuluessa siirtyä yhä vahvemmin yleisiin kunnallisiin kysymyksiin. Niiden osalta yhdistyksen merkitys ylsi tuntuvasti sen omaa aikaa pitemmälle.

Heti ensimmäisessä yleisessä kokouksessa helmikuussa 1922 käsiteltiin Pukinmäen tieoloja. Arkkitehti Karl Nyman arvioi, että yhdyskunnan "teiden kunnossapito ei ole tyydyttävästi järjestetty". Samalla hän nosti esiin eduskunnassa esillä olleet ajatukset Helsingin seudun alueliitoksista.

Alustaja Nyman arvioi, että Pukinmäen yhdyskunta tulisi jatkossa kuulumaan Helsinkiin. Pöytäkirjan mukaan tästä asiasta ei näytä yhdistyksessä olleen toisenlaisia käsityksiä. Kokous valtuutti arkkitehti Nymanin ja faktori K.J. Forsströmin ottamaan yhteyttä muihin paikkakuntalaisiin kirjelmän laatimiseksi kaupungin rahatoimikamarille (vastaa nykyistä kaupunginhallitusta).

(Kuvateksti: Pukinmäen rautatiepysäkin aluetta Malmin suuntaan 1920-1930-luvulla. Asemarakennuksen katolla on kaksikielinen kyltti Pukinmäki-Boxbacka. Pienempi rakennus vasemmalla on kioski. - Rautatiemuseon kuvakokoelmat.)

Kun asiaa (ja samalla myös tiennimikysymystä) käsiteltiin seuraavassa kokouksessa maaliskuussa 1922, oli osanottajia paikalla ennätyksellisesti peräti yli 40. Suomalaisyhdistys oli aloitteentekijänä asiassa, joka oli todella ajan hermolla ja joka ylitti kielirajat.

Yhdyskunnan tiestö oli varsinkin sadesäällä kehnossa kunnossa. Tienvarret kasvoivat hoitamatonta pensaikkoa. Lisäksi jätehuolto oli puutteellista, ja avo-ojat tuoksahtivat varsinkin helteillä. Vaikka huviloissa alkoi jo olla sähköt, ei tievalaistusta ollut saatu alueelle. Talvisin oli suurena ongelmana teiden auraus.

Rahatoimikamarille lähetettiin Pukinmäestä maaliskuussa 1922 kaksi samansisältöistä kirjelmää, toinen suomeksi ja toinen ruotsiksi. Allekirjoittajina oli huomattavan suuri joukko paikkakunnan palstanomistajia (allekirjoittajana 39 suomenkielistä ja 42 ruotsinkielistä). Joukko ylitti selkeästi yhdistyksen rajat.

Kirjelmissä muistutettiin kaupungin velvollisuuksista huolehtia sen haltuun siirtyneen alueen tiestön kunnosta. Samalla rahatoimikamaria pyydettiin toimimaan nimikilpien paikoilleen asettamiseksi ja nimien oikeellisuuden tarkistamiseksi.

Boxbacka AB oli aikoinaan palstoja myydessään sitoutunut kauppa- kirjoissa rakentamaan tiestön ja huolehtimaan siitä. Kun yhtiö siirtyi kaupungille ja kun se kokonaan purettiin, syntyi uusi tilanne. Kukaan ei tuntunut vastaavan teiden kunnosta. Asiaa mutkisti vielä sekin, että osa yhdyskunnan teistä oli alun alkaen venäläisten linnoitustöiden yhteydessä rakennuttamia sotilasteitä.

Kirjelmän ydin oli kuitenkin toisaalla. Allekirjoittajat lausuivat nimittäin lopuksi

    "sen toivomuksen, että Rahatoimikamari kiirehtisi mikäli suinkin mahdollista, Boxbackan (Pukinmäen) huvilayhdyskunnan liittämistä kaupunkiin. Yhteiskuntamme olojen järjestäminen, ilman sitä, tuottaa suuria vaikeuksia".

Kirjelmästä oli välittömänä seurauksena se, että kaupunki ryhtyikin keväällä 1922 kunnostamaan saviseen maastoon rakennettuja jalankulkua helpottaneita lautakäytäviä, jotka olivat päässeet pahasti rappeutumaan. Työt eivät kuitenkaan jatkuneet enää syksyllä, vaikka tarvetta olisi ollut. Muuten eivät ehdotukset ottaneet tulta.

Kun alueliitosasemaa käsiteltiin seuranneina vuosina, otettiin suomalaisyhdistyksessä kanta pääkaupunkiin liittämisen puolesta. Selkeästi sanottiin ei niille suunnitelmille, joiden mukaan pitäjästä irrotettaisiin Malmi-Tapaninkylän itsenäinen kunta ja Pukinmäki liitettäisiin siihen. Tällä kannalla oli koollekutsuttu paikkakuntalaisten yleinen kokouskin. Mieluiten vaikka tuli saada "yhdyskunnan alue muodostetuksi eri kunnaksi", esitettiin toukokuussa 1925 yhdistyksen kokouksessa, mihin osallistui "runsaasti jäseniä".
 

TAAJAVÄKINEN YHDYSKUNTA

Pieniä edistysaskeliakin saavutettiin. Maalaiskunta suostui heinäkuussa 1922 yhdistyksen tekemään ehdotukseen ja alkoi julkaista kunnallisia ilmoituksia Pukinmäessä yhdistyksen hankkimassa ilmoitustaulukaapissa. Se sijoitettiin lyhtytolppaan lähelle rautatiepysäkkiä, Elannon myymälän luokse. Kaappi oli kaksiosainen, lukollinen ja lasi-ikkunoilla varustettu. Toiselle puolelle yhdistys sijoitti omat kokous- ja muut ilmoituksensa.

Valtionrautatiet ei puolestaan innostunut yhdistyksen tekemästä ehdotuksesta rakentaa kiskojen väliin aita lisäämään liikenneturvallisuutta. Samoin ratkaisematta jäi yhdistyksen ehdotus radan alikulun kohdalle tehtävästä vedenjuoksutusta lisäävästä ojasta. Rautateille kevättalvella 1924 tehty ehdotus saada Pukinmäen seisakkeelle mahdollisuus kappaletavaran vastaanottoon hylättiin myös.

Kun Pukinmäen uusi asemarakennus avattiin vuoden 1934 alussa käyttöön, alkoivat ehdotukset toteutua. Ratapenkereen levennys mahdollisti turvallisuutta lisänneen aidan sijoittamisen. Asemarakennus sai kappaletavaran käsittelyyn ja varastoimiseen sopivat tilat.

Kun aloite Helsinkiin liittymisestä ei edennyt, päätti Pukinmäen Suomalaiset-yhdistys yrittää toista kautta teiden kunnostamisen, katuvalaistuksen, viemäri- ym. asioiden kohentamiseksi. Pukinmäestä oli tullut 1915 ns. taajaväkinen yhdyskunta, mutta se ei ollut muodollisesti järjestäytynyt. Yhdistyksen johtokunnan kokouksessa maaliskuun 16. päivänä 1923 nousi esille ajatus saattaa voimaan taajaväkisen yhdyskunnan järjestyssäännöt.

Seuraavissa kokouksissa asiaa valmisteltiin. Ajatuksena oli, että paikkakunnan olojen kehittäminen olisi mahdollista siinä vaiheessa, kun sillä olisi oma yhdyskunnan valtuustonsa, viisijäseninen hallintonsa ja mahdolliset omat lautakuntansa. Aiheesta tehtiin maalaiskunnan valtuustolle aloite, mutta valtuusto suhtautui siihen kielteisesti. Siinäkin nousi seinä vastaan, vaikka yhdistys pyrki hakemaan päätökseen vielä muutosta Uudenmaan läänin maaherralta.

Jäljelle jäi kuitenkin vielä muita mahdollisuuksia. Pitemmäksi väyläksi jäi pääkaupunkiseudun alueellisen uudelleenjärjestelyn toteutuminen.

Yhtenä mahdollisuutena oli saada aikaan tiehoitokunta tai niinkuin se aluksi pöytäkirjoihin kirjattiin "tielautakunta" tai "tiekunta". Asia nousi esille huhtikuun lopulla 1923. Siinä vaiheessa marraskuussa 1924, kun selvisi ettei kunnanvaltuusto suostu taajaväkisen yhdyskunnan järjestyssääntöjen vahvistamiseen, ryhdyttiin tiehoitokuntaa edistämään entistä pontevammin.

Yhdistyksessä todettiin kuitenkin, että asiaa olisi syytä viedä eteenpäin yksityisten paikkakuntalaisten hankkeena. Yhdistys lupautui tukemaan sitä kuitenkin taloudellisesti. Puheenjohtajaksi kaavailtiin helmikuussa 1926 pidetyssä johtokunnan kokouksessa yhdistyksen jäsentä, kaupunginagronomi Arvo Tammista.

Asia ei kuitenkaan toteutunut seuran toiminta-aikana. Pukinmäen tiehoitokunta syntyi vasta 1920-luvun lopulla. Sillä tuli olemaan keskeinen merkitys tieolojen ja katuvalaistuksen kehittämiseen. Lisäksi sen kautta välittyi seuraaville vuosikymmenille paikallisen yhteistyön perinnettä.
 

"TÄYDET VALTUUDET ..."

Yhdistys laittoi sangen monta asiaa vireille heti ensimmäisinä vuosinaan. Vuoden 1922 toimintakertomukseen kirjasi K.M. Soininen, että yhdistys oli "paikallisiin olosuhteisiin nähden toiminut melko vilkkaasti, elvyttäen huomattavasti näin suurkaupungin liepeillä olevan yhdyskunnan tavallista tympeätä ja kuollutta elämää". Ja lisäksi "jonkunlaisia parannuksiakin" oli saatu aikaan.

Hyvä esimerkki on Pukinmäen oma postitoimisto. Ajatus postitoimiston saamisesta paikkakunnalle nostettiin esille syyskokouksessa marraskuussa 1926. Se toteutui jo seuraavana vuonna.

Toisaalta yhdistyksessä kyllä välillä valiteltiin, että yhdyskunnan asujaimiston vaihtuvuus oli sangen suurta ja toimintaan saatiin vain jo pitemmän aikaa paikkakunnalla vaikuttaneita suomalaisia, ei niinkään uusia. Tehtävät kasautuivat samoille henkilöille.

Esimerkiksi sihteerinä ja taloudenhoitajana toimi koko ajan agronomi Soininen. Puheenjohtajaksi ja hyvin keskeiseksi vastuunkantajaksi tuli jo 1924 tohtori Aarne Laitakari. Varapuheenjohtajana toimivat Mercatorin kirjapainon faktori Kaarlo J. Forsström, maisteri Kaapre Tynni ja opettaja Aliina Soininen. Vahvasti mukana toiminut Wähä-Erkkilän pariskunta muutti paikkakunnalta 1925, kun Juho Wähä-Erkkilä sai pankinjohtajan toimen kotiseudultaan Pohjanmaalta.

Vastuu siirtyi yhä enemmän Laitakarien ja Soinisten harteille, samalla kokouksista tuli pöytäkirjojen mukaan arvioiden muodollisempia. Johtokunnan kokouksiakin pidettiin loppuaikoina kokeilukoulun sijasta joko Laitakarilla tai Soinisilla. Kuvaavaa oli, että esim. toukokuussa 1925 puheenjohtajalle ja sihteerille annettiin "täydet valtuudet" toimia parhaaksi katsomallaan tavalla uudessa yhdistystaloasiassa.

Vuotta 1926 pidettiin jo toimintakertomuksessa "jonkunlaisena lamaannuskautena". Seuraavalta vuodelta ei enää ole säilynyt kertomusta. Innon yleiseen vähentymiseen vaikutti aivan ymmärrettävästi se, että olennaisissa kielikysymyksissä saavutettiin asetettuja tavoitteita.
 

HAAVE PUKINMÄEN SEUROJENTALOSTA

Yhdistyksen yhteisen "kokoushuoneuston tai seuratalon" aikaansaaminen oli puhtaasti paikallinen hanke. Aie virisi yhdistyksessä syksyllä 1924.

Muille paikkakunnan yhdistyksille lähetetyn kirjeen säilyneessä kopiossa korostettiin sitä, että "asialla ei ole mitään tekemistä kieli- tai muun politiikan kanssa". Yhteydenotoissa selvisi, että muutkin yhdistykset olivat kiinnostuneita tulemaan mukaan. Yhdistys siirsi helmikuussa 1925 kassassa olleista varoistaan 2000 mk erityiseen rakennusrahastoon odotetun seurojentalon varalle.

Talohanketta varten muodostettiin "seuratalo komitea", johon kukin mukana ollut järjestö nimesi kaksi henkilöä. Mukana olivat yhdistyksen lisäksi edustajat Pukinmäen Naisvoimistelijoista, Boxbacka frivilliga brandkårista eli vapaapalokunnasta, Helsinge södra skyddskårista eli suojeluskunnasta sekä 1924 perustetusta voimistelu- ja urheiluseura Pukinmäen Ponnistajista (vuodesta 1928 alkaen Malmin Ponnistajat).

Helsingin kaupunginvaltuustolle lähetettiin kevättalvella 1925 taloa koskeva anomus. Yhdistykset pyysivät, että kaupunki "luovuttaisi, joko vapaasti tai pientä vuokraa vastaan" seurojentaloa varten tonttialueen Pukinmäestä. Tontiksi kaavailtiin hyvin keskeistä kumparetta nykyisen Madetojankujan ja Säterinportin rajaamalta alueelta.

Hanke oli paikkakunnan yhdistysten kokonaisuutta ajatellen varsin mittava. Jo vuoden 1925 toimintakertomukseen seuraavan vuoden alussa joutui suomalaisyhdistyksen sihteeri K.M. Soininen kirjoittamaan, että seurojentalohanke oli "toistaiseksi rauennut".
 

YHDISTYKSEN MERKITYS

Yhdistyksen viimeisen kokouksen (22.9. 1928) viimeisessä pykälässä tehtiin kaikesta aikaisemmasta poikkeava päätös. Puheenjohtaja Aarne Laitakari ja sihteeri K.M. Soininen päätettiin saada asetetuksi ehdolle kunnallisvaaleihin. Läsnä oli enää "eräitä yhdistyksen jäseniä". Päätös viittasi siihen, että yhdistys oli jo tehtävänsä tehnyt, muita keinoja oli koeteltava.

Eräiltä osin voisi 1920-luvun Pukinmäen suomalaisyhdistystä verrata nykyajan kaupunginosayhdistyksiin, erityisesti nykyiseen Pukinmäki-seuraan (perustettu 1978). Huomattavana erona on kuitenkin sen liikkeellepannut voima eli kielikysymys, joka jakoi jyrkästi
mielipiteitä paikkakunnalla.

Yhdistys vaikutti voimakkaasti suomenkielisten aseman parantamiseen alkaen paikkakunnan kaksikielisen nimen virallistamisesta. Muutos epäilemättä kohotti paikkakunnan kaikkien suomenkielisten itsetuntoa, etenkin kun he olivat olleet enemmistönä jo jonkin aikaa. Sen työn lisäksi yhdistys sai alulle monta kunnalliselämään kohdistunutta parannusehdotusta. Eräät niistä, kuten tiehoitokunta, kantoivat hedelmää vasta myöhemmin.

Kielikiihkon laannuttua yhdistyksestä muodostui laajasti ymmärtäen niiden henkilöiden yhteinen foorumi, jotka pyrkivät kehittämään tuon ajan Pukinmäen kylää ja tekemään yhdyskunnasta hyvän asuinpaikan. Monet mukana vaikuttaneet osallistuivat paikkakunnan kehittämiseen vielä myöhemmin muilla tavoilla.


LÄHTEET:

Pukinmäen Suomalaiset ry:n arkisto (filosofian tohtori Arvo M. Soinisen hallussa, Pukinmäki, Helsinki)
- pöytäkirjat, toimintakertomukset, jäsenluettelo, Osuuskassojen Keskuslainarahasto-Osakeyhtiön vastakirja, kirjeenvaihtoa 1921-1928.



Takaisin alkuun