Sodan jälkeisessä Suomessa perheillä oli monenlaisia ongelmia. Lapsia perheisiin syntyi myös paljon, puhutaan ns. suurista ikäluokista. Tuossa tilanteessa kirkko ryhtyi rakentamaan monenlaisia uusia työmuotoja, joilla perhettä voitaisiin auttaa ja tukea. Syntyi perheneuvontatyö, sekä lasten ja nuorten keskuudessa tehtävä kerhotyö. Malmin nuoren seurakunnan aloittaessa toimintansa vuonna 1953 käynnistyivät uudet työmuodot myös Malmilla.

Päiväkerhon pito aloitettiin Malmilla syksyllä 1957. Päiväkerhon kokoontumispaikkana oli vanha lihantarkastamo, nykyinen kirkkoherranvirasto. Kirkkoherranviraston tilat, sekä Malmin suomalaisen että ruotsalaisen (nykyinen Markus församling) seurakunnan, olivat rakennuksen yläkerrassa. Alakertaan oli sisustettu kaksi kerhohuonetta. Toinen, nykyisen kirkon puolella oli kai tarkoitettu aikuisten toimintapiireille, toinen taas oli kalustettu lasten kerhohuoneeksi. Päiväkerhoa tai leikkikoulua, kuten silloin puhuttiin, ohjasi Haikaraisen täti. Apunaan hänellä oli isoäiti-ikää lähentelevä Kanervan täti.

Nykypäivän päiväkerhosta tuo leikkikoulu poikkesi selkeästi. Pikemminkin kyseessä oli puolipäivätarha- tai oikeastaan esikoulutoiminta. Leikkikoulussa oltiin kuutena päivänä viikossa, arkisin yhdeksästä yhteen ja lauantaisin, joka tuolloin oli muita työpäiviä lyhyempi aikuisillakin, leikkikoulu päättyi jo kello kahdeltatoista. Kerhossa myös ruokailtiin. Kanervan täti valmisti aamupäivän aikana alakerran keittiössä puuro- tai velliaterian ja se syötiin aikuisten kerhotilan pitkän pöydän äärellä.
 

Kerhopäivät kuluivat monenlaisen puuhailun merkeissä. Aamu alkoi hartaudella ja jollain hengellisellä lastenlaululla. Aamupäivään mahtui satuhetkeä, laulua, piirtämistä, askartelua ja ohjattua ja vapaamuotoista leikkiä. Eräänä kertana piirroksia lähetettiin myös Yleisradion lastenohjelmaan. Muutaman viikon kuluttua sitten lauantai-illan lastentuokiossa lasten kanssa jutusteleva täti-ihminen tarkasteli meidän piirustuksiamme ja kertoi koko kansalle nimeltä mainiten, mitä kukin lapsi oli piirtänyt paperiinsa. Kerran viikossa kerhossa kävi myös vierailija, joka varsinaisesti huolehti uskontokasvatuksesta. Tavallisimmin tuo henkilö oli maisteri Laitinen eli pitkään Malmin seurakunnan naisteologina, lehtorina ja lopulta pappina ja kappalaisena toiminut Anna-Maija Laitinen, jonka työalueeseen lapsityökin tuohon seurakunnan alkuaikaan kuului. Raamatun kertomukset tulivat tutuiksi milloin piirustusten milloin flanellografikuvien (flanellikankaalle kiinnitettyjä värikkäitä pahvikuvia) tai rainakuvien (diakuvien) avulla. Joskus jopa saimme nähdä elokuvaprojektorilla esitettyjä elokuvia.

Televisio oli tuohon aikaan vasta tekemässä tuloaan suomalais- koteihin, useimmat meistä kerholaisista kai olimme nähneet televisioesityksiä Kirkonkylän ja Malmin raitin kulmassa sijainneen Salomaan sähköliikkeen näyteikkunassa, jonka ulkopuolelle iltaisin tuota ihmelaitetta kokoonnuttiin katsomaan, harvan kodissa televisio kuitenkaan vielä tuolloin oli.

Niinpä nuo filmiesitykset ovat tapahtumana jääneet elämysvoimaisesti ainakin omaan mieleeni. Ehkä tuota elämysvoimaisuutta omalta osaltaan on lisännyt myös noiden filmien aiheet. Yleensä ne kertoivat lähetystyöstä ”pakanamailla” ja ”pakanamaan” asukkaat olivat oudon näköisiä, mustia, eli sen ajan kielellä ilmaistuna ”neekereitä”. Romaaneja, eli sen ajan kielellä ”mustalaisia”, me kaikki Malmin ja Tapanilan lapset olimme tietenkin nähneet koko ikämme kaduilla ja kodeissamme myymässä käsitöitä ja tarjoamassa povauspalveluita, mutta ainuttakaan nykyiselle kansainväliselle Malmille ominaista tummaihoista me emme olleet nähneet elävänä, emme varmaan olleet edes tienneet, että sellaisia ihmisiä on olemassa.

Joskus tuon viikoittaisen opetustuokion saattoi myös pitää joku muu seurakunnan työntekijä. Heidän joukostaan muistan ainakin Malmin seurakunnan poikatyön uranuurtajan, armoitetun kertojan Sakari Salovuoren. Malmin seudulla seikkaillut Tunturi Joonas ja hänen ystävänsä, malmilaiset pojat, Salovuoren nuorisoromaanien hahmot, tulivat kuitenkin tutuiksi vasta myöhemmin poikakerhovuosina.
 

Malmin seurakunnan ensimmäisen päiväkerhon lapsikatras muodostui eräänlaisesta ydinjoukosta, joka oli mukana pari vuotta ja lapsista, jotka vain lyhyen aikaa viihtyivät kerhossa ja sitten hävisivät pois. Useimmat lapset olivat kotoisin Malmilta, minä ja eräs naapurin poika asuimme juuri ja juuri Tapanilan puolella. Mukana oli myös useamman Yrttimaantien varren puutarhuriperheen lapset kaukaa ”maalta”, Pohjankylästä, Suutarinkylän rajalta. Tuohon joukkoon kuuluivat Rimpin Kaarina, Dahlgrenin Sinikka, Saraperän Markku ja Laineen Jorma. Kun me muut tulimme aamuisin kerhoon jalkaisin tai talvella potkukelkoilla, nuo ”maalaislapset” toi paikalle ilmeisesti aina vuorotellen joku heidän vanhemmistaan autolla. Naapurinpoika Matti Palonen ei koskaan saanut kasvaa aikuiseksi. Kansakouluikäisenä alkanut syöpä vei hänet mukanaan.

Malmilaislasten joukosta muistan nimeltä Salovuoren Eeron, Toivion Erkin ja Virtasen Keijon, joka oli kai kovasti kiinnostunut koneista ja moottoreista. Elävänä muistissani on hänen leikkinsä, jotka inspiroivat meitä muitakin. Välillä hän oli ”Ojasen Mersu”, Ojasen taksiasema sijaitsi Siltamäessä nykyisen Vantaan puolella Kirkkotien ja moottoritien välissä. Ojasen Mersua leikittiin juoksemalla pöristen auton moottorin ääntä matkien. Toinen hänen leikkinsä oli ”Karavelli”. Aeron (Finnair) hankkimat Caravel-lentokoneet olivat juuri aloittaneet liikennöintinsä Seutulan (Helsinki-Vantaan) lentokentältä. Karavellissä juoksu ja pörinä tapahtui kädet sivuille siiviksi levitettynä.

Malmilta olivat kotoisin myös Fingerosin Paula ja Ari. Fingerosin kuljetusliikkeen autoja oli joskus parkissa heidän kotitalonsa lähellä Kotitiellä, jonka läheltä oma kotimatkani kulki. Niinpä oma puinen rekkani muuttui kotileikeissäni Fingerosin rekaksi. Paulan kanssa leikit yhdistyivät vielä myöhemmin, kun valmistuimme samalta luokalta ylioppilaiksi Malmin yhteiskoulusta.

Vanhoihin malmilaissukuihin kuuluivat Alhon Maj-Lis ja Laurilan Johanna. Kelloseppä Alhon liike sijaitsi Malminraitin alkupäässä ja siinä ehti myös Maj-Lis kelloseppänä palvella malmilaisia ennen kuin talo hävisi uuden liikerakennuksen tieltä. Johannan isä oli monessa mukana ollut fil. tohtori Aarne Laurila.

Johannasta mieleeni muistuu aina näpäys, jonka Kanervan täti minulle antoi. Tuohon aikaan SOK:lla oli Katriina-kahvin lisäksi markkinoilla Johanna-merkkinen kahvilaatu. Sen innoittamana ilkuin Johannalle, että hän on Johanna-kahvi. Kuullessaan tuon Kanervan täti lausahti ykskantaan: ”On sitä Simo-kahviakin.” Kun en ollut aivan varma, ettei niin voisi olla, loppui minun hauskutteluni Johanna-kahvilla siihen.

Meidän paikallisten lisäksi kerhossa oli mukana myös Haikaraisen tädin tytär Helena, joka yhdessä äitinsä kanssa tuli päivittäin keskustasta Malmille. Koulujen loma-aikoina äitinsä mukana Malmille tuli niin ikään perheen poika Raine. Myöhemmin Raine Haikarainen toimi vuosia Malmilla nuoriso- ja rippikoulupappina. Malmin lentokentän ja sen toiminnan suojelijana hänet myös olemme saaneet tuntea. Keitähän vielä tuohon lapsijoukkoon kuului?
 

Ruokailun jälkeen pukeuduttiin tavanomaisimmin ulkoilua ja ulkoleikkejä varten. Tuolloinen Malmin kirkkopuisto tarjosi leikeille monia mahdollisuuksia. Piha-alue oli paljon laajempi kuin nykyisin. Kapea Kirkonkyläntie mutkitteli Pohjoisen kansakoulun aidan reunaa, koko nykyisen Kirkonkyläntien linjaus oli vanhaa kunnantalon piha-aluetta. Vanhan kunnantalon eli Malmin väliaikaisen kirkon ja nykyisen kirkkoherran viraston lisäksi pihalla oli Kirkonkyläntien reunassa vanha pitkänomainen puurakennus, jossa aikoinaan oli sijainnut kunnan virastoja, kirkkoherran viraston lähellä, Kunnantien reunassa kaksikerroksinen asuinrakennus, jossa asui ja piti vastaanottoaan seurakunnan diakonissa. Sairaalatien reunassa oli suuri puuvaja, joka tarjosi oivia mahdollisuuksia vaikkapa piilosleikkeihin. Alhaalla Sairaalatien lähellä oli myös kaksi kaivoa, joista meitä kai oli varoitettu samoin kuin ojasta, joka kulki Kirkonkyläntien varren talon edessä, mutta kaivojen päälle oli kivaa kiivetä. Luultavasti ainoa kerhoaikani vaaratilanne syntyi, kun kaivon betonipäällisessä ollut puinen luukku petti erään tytön alla ja hänen vartalonsa putosi kaivon sisälle. Käsillään hän pystyi kuitenkin kannattelemaan itseään kunnes joku aikuinen ehti hätiin.

Aikuisia me lapset pihalla näimme moniakin. Seurakunnan työntekijät liikkuivat kansliaan. Suuri osa heistä asui Kunnantien varteen ensimmäisen kerhosyksyn aikana valmistuneessa seurakunnan asuintalossa. Osa heistä oli ”tärkeitä” eivätkä meidän lasten olemassaoloon pihalla juuri reagoineet, osa taas tuli meille kerholapsille hyvinkin läheisiksi ja toimivat myös meidän kasvattajinamme, leikittäjinämme. Seurakunnan ylivahtimestari, Kohosen setä ja talonmiesvahtimestari, Myllärin setä olivat meille poikalapsille ehkä tärkeimmät. Heidät näki aina milloin minkäkin työkalun kanssa kulkemassa pihalla ja usein me myös saimme ”auttaa” heitä. Molempien vahtimestarien puolisot, Kohosen täti ja Myllärin täti, myöhemmin Siltamäen seurakuntakodin vahtimestarina toiminut Anna Mylläri, olivat myös niitä mukavia aikuisia ihmisiä, jotka kuuluivat tuohon kasvuympäristöön. Seurakunnan luultavimmin nuorisopappina toimi pastori Perttula, myöhemmin Korson kirkkoherra. Hänellä oli kirkkoherranviraston edessä parkkeerattuna joku pienikokoinen auto. Varmaan nuoren papin auto oli iäkäs. Talvisin se ei yleensä käynnistynyt ja silloin ohjelmanumerona pihalla oli tuon auton käyntiin työntäminen. Vahtimestarit ja papit kai sitä autoa varsinaisesti työnsivät, mutta koko lapsilauma oli myös puuhassa mukana.
 

Pihamaan ympäristö tuli parin vuoden aikana myös tutuksi. Kunnantien ja Sairaalakujan kulmassa oli terveystalo. Sen neuvolassa kävimme kerhoaikana neuvolatarkastuksessa ja kaikille meille siellä annettiin myös poliorokotukset. 1950-luvun puolivälissä Suomessa oli laaja polioepidemia ja meitä haluttiin varjella tuolta pelottavalta kuulostaneelta taudilta, lapsihalvaukselta. Terveystalon yläkerrassa sijaitsi kouluhammashoitola. Alle kouluikäisten lasten hammashoito ei tuolloin kuulunut yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin, joten ”kouluhammashoitolan kamaluus” ei meille tuolloin vielä valjennut. Hoitotuolien yläpuolella olevat suuret lamput näkyivät yläkerran ikkunoista ulos, kai paikan hajukin leijui ulos. Juttuja siitä, mitä siellä tehdään, oli tietenkin joku kuullut ja osasi siten valistaa tietämättömiä. Kouluvuosien alettua, tuli tuo paikka tutuksi muutamaksi vuodeksi. Oppikoulun alettua, ei taloon enää asiaa ollut, koska oppikoululaisiakaan ei kunnallinen hammashoito tuolloin koskenut.

 Terveystalon vieressä Sairaalakujan varrella oli metsäpalsta, joka keväisin oli täynnä valkovuokkoja, joita kävimme poimimassa. Vastapäätä terveystaloa Kunnantien varrella nykyisin olevan pysäköintiaukion alueella sijaitsi tuolloin seurakunnan omistama asuinrakennus, jossa asui seurakunnan väkeä, ainakin Myllärin vahtimestariperhe. Sen vieressä oli eläinlääkäri Backmanin omistama alue monine asuin- ja eläintenhoitorakennuksineen.

Seurakunnan työntekijöiden asuintalo valmistui kai talvella 1957-58, Kirkonkylän- ja Kunnantien kulmassa, paikalla johon myöhemmin rakennettiin sairaalan henkilökunnan asuinkerrostalot oli tuolloin vielä vanha, rappeutunut puutalo, jonka palotikkaat olivat erikoiset, rullalla olevat narutikkaat, kaikkialla muualla Malmilla oli pieneen kasaan taitettavat metallitikkaat, jollaiset palotarkastus oli omaankin kotitalooni vaatinut asennettavaksi.

Kirkonkyläntien toisella puolella oli Kansakoulu ja sen kummallakin puolella poliisilaitoksen tiloja, varsinainen poliisiasema kirkon suunnasta katsottuna oikealla ja vanhassa puisessa kansakoulurakennuksessa, kivirakennuksen vasemmalla puolella sijaitsivat rikospoliisin tilat. Koulun Piha-alueen vieressä, nykyisen uudisrakennuksen paikalla oli Finkenbergin talo. Sen alakerrassa oli kirja- ja paperikauppa, joka puheessa tunnettiin Malmin ruotsalaisena kirjakauppana. Toisessa alakerran liikehuoneistossa oli ruumisarkkuliike. Sairaalatien ja Kirkonkyläntien kulmassa, nykyisen Kirkonkyläntien alla oli urheilukenttä, joka sekin tuli tutuksi vasta myöhemmin kouluvuosien luisteluharrastuksen myötä. Leikkikoulun aikana sen sijaan tuli tutuksi seurakunnan asuintalon taakse valmistunut Malmin ilmeisesti ensimmäinen leikkipuisto, jossa oli hiekkalaatikko, pari keinua ja yksi kaarimainen kiipeilyteline. Talvella siellä oli myös liukumäki ja seurakunnan työntekijöiden isompien lasten rakentama komea kaksikerroksinen lumilinna. Tuohon lapsikatraaseen kuuluivat myös silloisen kirkkoherran Lauri Huovisen lapset, joten varmaan nykyinen Helsingin piispa Eero Huovinenkin oli yksi noista rakentajista.
 

Kerhovuosien huipentumina olivat joulu- ja kevätjuhlat, kuten oikeassakin koulussa. Noita juhlia varten harjoiteltiin ohjelmaa, yhteislauluja, laululeikkejä, pieniä näytelmiä, itse muistan myös lausuneeni runoja, varmaan niitä siis esittivät myös jotkut muutkin. Päällimmäisenä muistona on kuitenkin yhdessä tekeminen, joka oli hauskaa ennen juhlia ja tietenkin itse juhlassa. Suomalaisen perinteen mukaisesti valokuvia on otettu vain juhlasta ja juhlapukuihin pukeutuneista ihmisistä. Niinpä varmaan ainoat tuosta Malmin ensimmäisestä päiväkerholaisten joukosta otetut valokuvat ovat myös tuollaisista hetkistä. Alla olevat kuvat ovat joulujuhlasta, mitä todennäköisimmin vuodelta 1957.

Juhlan pitopaikkana oli Malmin vanhan kirkon Kirkonkyläntien puoleinen sivusali.

Takana Haikaraisen täti, vieressä seisomassa Pekka Raukola.
Takarivissä toinen oikealta Matti Palonen, Raine Haikarainen (?) keskirivissä Vasemmalta Sinikka Dahlgren, Johanna Laurila, oikealla Kaarina Rimpi, kirjoittaja.
Eturivissä toinen vasemmalta Markku Saraperä, viides vasemmalta Helena Haikarainen.

Vasemmalla kirjoittaja, Matti Palonen, merimiespukuinen poika Keijo Virtanen, vieressä Helena Haikarainen äitinsä kanssa, oikealla Raine Haikarainen (?), mies oikealla Aarne Laurila.

Joulupukki kertoilemassa lapsille juttujaan.

Rahaa kerhotoiminnan pyörittämiseen oli ilmeisesti niukanlaisesti. Seurakunta varmaan budjettirahoistaan suoritti suurimman osan toiminnan kustannuksista. Vanhemmat maksoivat kuukausittain jonkinlaisen summan, joka kai peitti ruokailunjärjestämisestä muodostuneet kustannukset. Mutta lisää rahaa piti jostain saada. Anna-Maija Laitinen organisoi lasten vanhemmat talkootyöhön kerhon hyväksi. Kerholaisten äidit kokoontuivat jonkinlaisiin ompeluseurailtoihin, joissa he valmistivat hankkimistaan tarvikkeista vaatteita ja sänkyvaatteita nukkeleikkeihin, sekä käsitöitä myyjäisiin. Isät puolestaan pitivät omia iltojaan, joiden aikana nikkaroitiin ja korjailtiin kerhon rikkimenneitä leluja. Rahamäärä, joka siten kertyi, oli kuitenkin varmaan suhteellisen pieni.

Lisärahoitusta kerholle järjesti Aarne Laurila. Hän oli tuolloin tekemässä tutkimustyötä lisensiaatti- ja väitöskirjaansa varten Frans Emil Sillanpäästä ja hänen tuotannostaan. Hän organisoi Malmin kirkkoon kirjallisen matinean, johon sai itsensä nobelkirjailijan saapumaan. Tilaisuuteen myytiin lippuja ja siten kasaan kertyneillä varoilla paikattiin toiminnan kassavajetta. Tilaisuudessa tietenkin me lapset esitimme jotain laulua tai muuta ohjelmaa ja sitten Aarne Laurila haastatteli F. E. Sillanpäätä, joka kertoili jotain. Tilaisuuden lopulla lapset kerääntyivät yhteiskuvaan Sillanpään eli Taatan kanssa.

Vasemmalta eturivissä kirjoittaja, Maj-Lis Alho, ?, Pekka Raukola, Helena Haikarainen, Kaarina Rimpi, ?, Jorma Laine (?)

Vasemmalla kirjoittaja, Kaarina Rimpi, Markku Saraperä, Sinikka Dahlgren, Sillanpään vasemmalla polvella Jorma Laine (?)