MaTaPuPu

Malmi

Kapteenskan mäki

 
Julkaistu aiemmin Malmin Kuvalehdessä 1994.  Kuvat skannattu suoraan malmin Kuvalehdestä, paitsi viimeinen kartanon irtaimiston huutokaupasta otettu kuva ja lehtileike.

Sinikka Heikkilä:

Kapteenska, kenraalitar, kreivitär

Kuvateksti: Manjefa (Manya) Multanovskaja ja papukaija Zagula. - Kuvan antoi Malmin Kuvalehden käyttöön Sirkka-Liisa Qvanberg (o.s. Pulkkinen).

Kuka muistaa vielä kapteenskan? Kuka muistaa Tapaninkylästä Karhusuontien ja Uimarannantien kulmasta mahtavan kartanon, jossa asusti hienosti ja hyvin erikoisesti pukeutunut venäläisrouva papukaijoineen ja koirineen, taisipa kartanon puistossa aika ajoin vilistä venäläistä sotilasta, emigranttiväkeä ja hevosiakin? Ja eikös siellä ollut koirakin?

Moni 40- ja 50-luvun pikkupoika muistelee vielä noita aikoja. Muistaa ainakin sen, että kartanon suureen puistoon ei saanut mennä. Mutta silti sinne mentiin, laskettiin mäkeä kartanon puiston jyrkästä rinteestä aivan päärakennuksen portaiden edestä Vantaalle päin, kiusoiteltiin papukaijaa ja riemastuttiin, kun se kiroillen lensi pakosalle. Monille silloisille pikkupojille tuon kartanon puiston läpi kulkeminen oli suorastaan pakollista, tarjosihan se suorimman reitin uimarannalle. Joku muistaa kuulleensa tunnelista, joka lähti kartanolta ja vei joelle päin; eikös sinne jonnekin kuulema ollut tapettu hevosiakin...? Entä kartanon kummitus?

Harvempi kuitenkaan muistaa, tai tiesikään tarkemmin, kuka tuo hieno venäläisrouva oli, mistä hän tuli ja miksi, millaista elämää hän eli. Päällimmäiseksi muistoksi monille jäi kuva haulikolla kartanollaan lapsia uhkailevasta kapteenskasta, joka vihasi lapsia.
 

Kapteenska piti lapsista

Epäilyn kapteenskan lapsivihamielisyydestä kumoaa jyrkästi Uimarannantien varrella jo vuodesta 1929 asunut Aulis Rimpi. Hän muistaa miltei päivittäin nähneensä rouva Multanovskajan kävelevän kotinsa ohi aina tummissa, maahan saakka ulottuvissa vaatteissa, hattu päässä. Kaupassa hän kävi useasti, Tapaninkylän Elannossa, joka sijaitsi nykyisen Kirkonkyläntien varrella talossa, missä nyt toimii Onnin auto. Rouva jakeli lapsille karamelleja tai rahaa palkkioksi ovien avaamisesta, tavaroiden kantamisesta tai muuten vain, huonosti suomea puhuen. Jollekin avun antajalle ja kassin kantajalle muistaa Aulis Rimpi kapteenskan lahjoittaneen kristallipikarin!

Lastenkutsujakin kapteenska järjesti pelaten niissä lasten kanssa tammea ja muita pelejä. Mukana oli myös Nietu-poika, kapteenskan Venäjältä mukanaan tuoma, vähän yksinkertaisena pidetty, jota toiset lapset mielellään kiusoittelivat.

Mäkeä laskettiin kartanon pääoven edestä joelle päin siperianhernepensas- ja kuusiaitojen välistä kulkevaa kujannetta pitkin. Kukapa tällaista jatkuvaa kotirauhan häirintää kestäisi, vaikka lapsista pitäisikin! Aulis Rimpi pitääkin täysin oikeutettuna sitä, että kapteenska hätisteli lapsia pois, joskus myös suojellakseen lintua, Zagulaa, jota pahimmat rauhanhäiritsijät heittivät kivillä. Tämä Zagula muuten osasi, paitsi kirota mehevästi suomeksi, viheltää ja laulaa, myös komentaa talon koiraa Narsia, pitää sitä kurissa; koira totteli komentoja, vaikka sitten nolostuikin kovasti huomattuaan, että komentelija oli lintu. Zagula haudattiin kuoltuaan kartanon puistoon hopealippaassa näin kerrottiin; toisten muistojen mukaan arkkuna oli puinen, lasikannella varustettu laatikko.


Kuvateksti: Tapaninkylän kartano Vantaan rannalta katsottuna 1952. - Valok. Aarne Laurila.

Tekstissä mainittu ja kuvassa etualalla näkyvä hernepensasrivistö on vieläkin tallella Malmin uimarannalle vievän kujan varrella.

Juhlavaa elämää

Äitinsä Aulis Rimpi muistaa kertoneen yhtä ja toista kapteenskasta, hänen menneisyydestään, tulostaan Suomeen ja elämästään täällä. Kapteenskan mies lienee ollut korkea-arvoisempikin sotilashenkilö kuin kapteeni? Myös äiti oli tiennyt kertoa suurista juhlista, joita kartanossa vietettiin. Valkoisten hevosten muodostamalla nelivaljakolla ajeltiin? Karhukin oli kotieläimenä, tallusteli kettinkiin sidottuna kartanon puistossa? Vai olikohan tämä sittenkin Schüttin aikaa, sen saksalaisen herrasmiehen, jolta Multanovskaja kartanonsa osti? Entä tämän kapteenskan mies se kapteeniksi kutsuttu hän lienee palanut Venäjälle, eikä takaisin tullut. Mutta milloin ja miksi?

Hilkka Vuorio muistaa enemmän. Hänen isänsä omisti Uimarannantien varrella kasvihuoneita. Sieltä Manjefa Multanovskaja kävi ostamassa kukkia ja Hallan Hilkka - tuolloin noin kymmenvuotias - kantoi ostokset kotiin. Siitä syntyi ystävyys. Hilkasta tuli vähitellen rouva Multanovskajalle jonkinlainen luottohenkilö. Hän kävi asioilla Stockmannilla ja Fazerilla tilaamassa hajuvesiä ja muita kauneudenhoitotarvikkeita sekä gramofonilevyjä. Mukanaan hänellä oli kapteenskan kirjoittamat ohjeet, joiden mukaan venäjänkielentaitoiset myyjättäret toimittivat halutut tavarat kartanoon.

Tultuaan kapteenskalle tutuksi Hallan Hilkka myöhemmin kutsuttiin kartanoon milloin pelaamaan tammea, milloin kuuntelemaan gramofonia, milloin muuten vain juttelemaan. Osallistuipa hän kutsuttuna vieraana myös venäläisille emigranteille järjestettyihin kutsuihin, vaikka kapteenska muutoin ei juuri naapureihin yhteyttä pitänyt. Näillä kutsuilla soiteltiin gramofonia ja pianoa sekä vietettiin hilpeätä elämää. Venäläiset vieraat Hilkka Vuorio muistaa aina iloisina seuraihmisinä.
 

Rohkea nainen

Hilkka Vuorio muistaa myös, että Multanovskaja Suomeen tullessaan oli jo leski. Hänen miesvainajansa oli ollut arvokas herra, vallan valtioneuvos ja aatelinen. Kreivitär itse tuli Suomeen vuori-insinöörin, kapteeni Latzkin mukana, joka tuli johtamaan ja valvomaan vallihautojen rakentamista ja hoitoa. Pesti oli alunperin kolme kuukautta. Maamme ja Malmin seutu lienevät kuitenkin miellyttäneet pariskuntaa paljonkin, kun he ostivat täältä talon asettuen siihen asumaan. Molemmat olivat varakasta ja hienoa sukua. Kapteeni lähti noutamaan Venäjältä omaisuuttaan, jonka sanottiin olleen huomattava. Sille retkelleen hän kuitenkin jäi; myöhemmin kapteenska näki jossain emigranttien lehdessä ilmoituksen hänen kuolemastaan.

Kapteenska oli omapäinen, rohkea nainen. Sota-aikana hän ei suostunut lähtemään pommisuojaan vaikka häntä sinne houkuteltiin. Hänellä oli ase ei kuitenkaan haulikko, vaan salonkikivääri. Se oli aina ladattuna makuuhuoneen nurkassa. Ampumataitoinen hän oli, oikein mestariampuja. Toisilta emigrantti-venäläisiltä Hilkka kuuli, että rouva Multanovskaja oli voittanut ampumakilpailussa hevosen, joka oli oikein keisarin vaunuhevonen. Tämä musta hevonen tuotiin Suomeen; sitä hoiti täällä Lindroos-niminen mies.

Hilkka Vuorio muistaa kartanon komeana ja hienona, joskin vähitellen rappeutuvana. Moderneja mukavuuksiakin talossa oli. Joen rannassa oli pumppuhuone, jonka avulla joesta nostettiin vettä taloustarpeisiin, kahteen kylpyhuoneeseen ja WC:hen. Kapteenskan apuna oli palvelustyttöjä ja ainakin kapteenin aikana sotilaspalvelijoita. Puutarha oli hienosti hoidettu, suihkulähdekin oli jäljellä ovat vieläkin sen jäännökset kartanon tontilla, sen kivijalan lähistöllä. Päärakennuksen lisäksi tontilla oli muonamiesten asuntoja sekä rakennus, joka oli vuokrattu karamellitehtaaksi.

Vähitellen kuitenkin kapteenskan omaisuus alkoi huveta. Sodan jälkeen määrätyt uudet verot pakottivat kapteenskan vähitellen, pala palalta myymään valtakuntaansa, niin kipeätä kuin se hänelle tekikin; "aina kun myy maata, myy palan sydämestään", muistelee Hilkka Vuorio hänen sanoneen.

Huhuttiin, että kapteenska elää nälässä ja kurjuudessa. Tästä käytiin valittamassa sosiaalivirastossakin, josta tieto tarkistettiin ja todettiin perättömäksi. Viraston edustajien kartanossa tekemällä vierailulla oli kapteenskan pyynnöstä mukana myös Hallan Hilkka. Hän sai tehtäväkseen seurata tilannetta ja mikäli siinä tapahtuisi muutoksia ottaa yhteyttä viranomaisiin.

Manjefa Multanovskajan kuoltua vuonna 1950 hänen omaisuutensa peri Suomen valtio. Venäläiset ystävät olivat tätä ennakoiden kehottaneet rouva Multanovskajaa tekemään testamentin. Hilkka Vuorio muistaa hänen kuitenkin vastanneen: "Jos Suomen valtio minun omaisuuteni saa, tapahtuu oikeus; olen kiitollinen niistä vuosikymmenistä, jotka olen saanut tässä rauhallisessa maassa".
 

Komean tilan menneisyys

Kartano Åsmuksen tilan päärakennus purettiin pahasti rappeutuneena vuonna 1957. Sen kerrotaan kuuluneen pääkaupunkiseudun vanhimpiin puisiin rakennuksiin; rakennusvuotena mainitaan seinähirsiin tehtyjen merkintöjen mukaan 1811. Kartanon mahtavuutta kuvastavat sen mitat: pituutta oli 24, leveyttä 13 metriä ja tilavuutta 1360 kuutiota.

Åsmuksen tila lienee saanut nimensä sitä 1500-luvun puolivälissä viljellen Åsmus Perinpojan mukaan. Koko 1500- ja 1600-lukujen ajan se oli talonpoikaisomistuksessa, vuodesta 1608 lähtien ratsutilana. 1700-luvulla tilan omistajia olivat lääninkamreeri Johan Alopaeus (aateloituna Nordeswan) vuosina 1768-85, aatelinen everstiluutnantti Lars J. Jägerholm 1790-luvun alkuun saakka ja sen jälkeen luutnantti Eric Nordenborg ja hänen vaimonsa Anna Armfelt. Suurmaanomistaja Henrik Sohlbergin poika hovioikeuden auskultantti Henrik Johan Sohlberg osti perintorustholli Åsmuksen vuonna 1806 6.000 riikintaalerilla; hänen aikanaan rakennettiin myöhemmin rouva Multanovskajankin omistuksessa ollut kartano.

Viime vuosisadan loppupuolella saksalaissyntyinen Karl Schütt osti Åsmuksen. Uuden Suomen mukaan hän loi siitä itselleen ja perheelleen palatsimaisen kodin: 

    "Järeät hirsiseinät vuorattiin ulkoapäin paikoitellen kaksinkertaisella vanulevyllä, päälle pingoitettiin vuoraushuopa ja ulommainen kerros naulattiin paksuista punttilaudoista. Sisäpuolella useiden huoneiden permannot tehtiin parketista, seinät verhoiltiin kankailla, jotka maalattiin, katot saivat koristeelliset kipsivaloksensa ja maalauksensa. Taiteellisesta puolesta vastasi italialainen maalari, jonka Schütt oli tätä varten kutsuttanut kartanoonsa. Maailmanmatkaajana Schütt keräsi kartanoonsa taidetta ym. harvinaisuuksia miltei kaikilta maailman ääriltä." 

Tämän loiston himmentyneisiin jäännöksiin saivat Hallan Hilkka, Aulis Rimpi ja monet muut 40-luvun malmilaislapset tutustua. Heidän silmissään vanha kartano oli yhä vertaansa vailla oleva palatsi. Muistoissa sen loisto on vain entisestään kirkastunut.

Kartanon irtaimiston huutokauppa


Heikki Eklund lähetti 11.1.2008 "sekalaisista papereistani leikkeen Helsingin Sanomista vuodelta 1950". joka mukavasti täydentää Sinikka Heikkilän kirjoituksen tietoja. Kuka mahtoi huutaa arvokkaaksi osoittautuneen taulun?


Takaisin alkuun ; Multanovskajan tarinan 2. osa