MaTaPuPu

Malmi

Aikajana

Elinkeinoelämä

Muistelmat

Merja Salanko-Vuorela:

Vanhan Malmin henki ja elämä olivat elokuvateatterit eli levarit. Teattereista Helios oli erikoistunut amerikkalaiseen tarjontaan. Kino sen sijaan tarjosi parhaimmat kotimaiset uutuudet, juuri niitä samoja ihania romanttisia ja nostalgisia tukkilaiselokuvia ja rakkaustarinoita, joista me saamme nyt olohuoneissamme nauttia. Tuskinpa Malmilta löytyy toista yhtä pitkää elokuvauraa tehnyttä kuin isäni Ilmari Salanko, monille myös tuttu pitkäaikaisesta päivätyöstään Malmin Renlundilla. On hetki muistella levarien kulta-aikaa. 

- Aloitin 9-10-vuotiaana, aluksi Kinon mainosten jakajana tolppiin, myöhemmin paikannäyttäjänä. Sain erikoisluvan toimia koneenkäyttäjänä sodan aikana v. 39-42. Vuonna -42 jouduin sotaan ja sodan päätyttyä vielä pohjoiseen karkottamaan saksalaisia pois maasta. Levarikoneen käyttäjäksi palasin vielä sodan jälkeen ja toimin siinä tehtävässä päätyöni ohessa noin kahdeksan vuotta ja myöhemminkin satunnaisesti, kertoo Ilmari Salanko.

- Mainoksia piti jakaa aina Tikkurilaa ja Hakkilaa myöten, olihan se pikkupojalle melkoinen reitti varsinkin kovilla tulipalopakkasilla. Leipä oli kuitenkin tiukassa eikä työntekoa tuon ikäisenä pidetty minään kummajaisena. Pikkupojan tienesteistä saatiin hieman jatkoa särpimelle. Paikannäyttäjänä olin vuosina 36-39. Teattereissa oli tuolloin puupenkit, mutta kummassakin Malmin elokuvateatterissa oli tuossakin suhteessa omat erityispiirteensä.

Helioksessa oli muutama topattu tuolirivi, mutta Kinossa neljä oikeata aitiota, joka oli tosi hienoa. Aitioista varasivat paikat aikaisnäytöksiin ns. paremmat malmilaiset niin arkena kuin pyhänäkin, mutta myöhäisnäytöksissä kundit ja friidut äännehtivät mojovasti muiskautellen suutelukohtausten värittämiseksi. Moni romanssikin on alkunsa saanut juuri Kinon herkissä tunnelmissa.
 

Elokuvatoiminta vilkasta

- Elokuvakoneenkäyttäjä minusta tuli vähän sattumalta, jatkaa Ilmari Salanko. Kun paikannäyttäjänä olin saanut yleisön turvallisesti paikoilleen, kipusin konehuoneeseen, jossa sain vähitellen osallistua koneen käyttöön. Talvisodan alettua hankki Kinon omistaja Jalmari Heino minulle erikoisluvan, jolla sain käyttää elokuvakonetta, mutta vain Kinossa. Nuorta poikaa tarvittiin koneenkäyttäjäksi kun miehet lähtivät sinne jonnekin. 18 vuotta täytettyäni hankin sitten jo virallisen pätevyyden.

- lltanäytökset alkoivat kello 7 (19) ja kello 9 (21) ja teatterit sulkeutuivat noin kello 11-11.30 (23-23.30). Mykästä filmistä ja hanurinsoittajasta esityskankaan syvennyksessä oli jo päästy. Tuli ääni ja mustavalkoinen kuva. Myös väri ja laajakangas ehtivät vielä minunkin aikanani.

Tavallisesti esitettiin kaksi eri filmiä viikossa. Poikkeuksen tekivät jotkut tosi suositut kotimaiset, jotka pyörivät kaksikin viikkoa. Tällainen oli mm. Siltalan pehtoori. Elokuva tuli ensiesitykseensä yleensä sunnuntaisin ja kun ennakkoon tiedettiin elokuva hyväksi, oli teatterin edessä jopa jonoa. Erityisesti muistan Lapatossu-filmien suosion. Sota-ajan saksalaissuosikki oli Malmillakin Kristina Söderbaumin Lumpeenkukka. Sen sijaan propagandistiset saksalaiset tiedotuselokuvat, joissa nähtiin mm. uusi V2-ase, eivät Malmilla saaneet vastakaikua.

Minulle tämän jutun kirjoittajana mieleenpainuvimmat elokuvat olivat tietenkin sunnuntain lastennäytökset, jotka ainakin viisikymmenluvun alkuvuosina olivat kovin suosittuja. Nonstopina pyörivät sarjakuvasankarit olivat lähiseudun lasten ja aikuistenkin suurta huvia. Muistan hyvin konehuoneen tuoksun, kun kerta toisensa jälkeen konehuoneen reiästä silmää räpäyttämättä tuijotin filmejä.

Myös koululaisille järjestettiin esityksiä muutaman kerran vuodessa. Filmit olivat yleensä historiallisia, isäni jatkaa. Esitystapakin kehittyi elokuvan myötä. Mm. valoja opittiin käyttämään siten, että osajako ajettiin puolihämärästi, jotta mattimyöhäiset löysivät paremmin paikkansa.
 

Kilpailua Tapanilan kanssa

Malmin elokuvateattereiden Kinon ja Helioksen kesken ei juuri kilpailua esitettävistä elokuvista tunnettu, olihan kummallakin oma vankka kannattajajoukkonsa. Se, joka piti amerikkalaisesta, valitsi Helioksen. Kinon uutuudet olivat kotimaisten ystävien suosiossa.

Paitsi varsinaisen maksavan elokuvayleisön, oli Kino myös teatterin liepeillä norkoilevien pikkupoikien lempiteatteri. Tämä taas johtui Kinon muuten tiukkana tunnetusta vahtimestarista Kukkosesta. Kukkonen pelasi jalkapalloa Malmin Ponnistajissa ja pikkupojat olivat Kukkosen sydäntä lähellä. Arki-illoin kun esitettiin jotain hyvää filmiä, pojat roikkuivat ulko-oven suussa. Sopivasti elokuvan alettua Kukkonen vinkkasi pojat sisään. Samoin poistumisovesta pojat kävivät "asialla". Kun yksi poistui, tuli neljä tilalle. 

- Vaikka malmilaiset teatterit näyttivätkin elokuvansa aina sulassa sovussa, oli lähistöllä myös Kino Tapanila, jonka elokuvatarjonta oli samantyylistä kuin Malminkin. Uuden kotimaisen filmin esittämisestä oli tarkkaa. Uusi filmi piti saada molempiin yhtä aikaa, jotta kilpailulta katsojista vältyttäisiin. Yleensä Malmin Kino sai aina ensimmäisen uuden filmin, mutta jos kopiota ei Tapanilaan samanaikaisesti tullutkaan, käytettiin taksia ja ajettiin samalla kopiolla molemmissa teattereissa. Tapanila aloitti täytekuvilla ja odotti kunnes taksi toi Malmilta jo ajetun kelan, kertoo Ilmari Salanko.

Palava kela vesiastiaan

- Kun muistelen entisajan elokuvateattereita, en malta olla käsittelemättä myös koneenkäyttäjäkoulutusta ja teattereiden turvallisuutta, hymähtää Ilmari Salanko.

Filmit olivat erittäin herkkiä syttymään. Niinpä koneenkäyttäjän koulutukseen sisältyi 10 päivän luennot palopäällystökoulussa ja koeajot suurissa teattereissa kuten Bio Rexissä ja Kino-Palatsissa. Ajokoe suoritettiin filmitarkastuslautakunnan koeteatterissa.

Kinossa kuten muissakin teattereissa oli selvä ja tilava poistumisovi ja lisäksi varauloskäynti, molemmat selvästi punaisella valaistut. Katsomossa oli päävalaistuksen lisäksi varavalaistus ja merkkivalaistus, jotka voitiin kytkeä päälle teatterin aulasta. Konehuoneessa oli itse koneiden lisäksi tarkasti määrätty kalustus, mm. vesiastia, johon filmikela mahtui palon syttyessä, ja asbestiliina, joka voitiin heittää palavan koneen päälle. Mahdollisen palon syttyessä yleisötilaan näkyvät esitys- ja katseluluukut laskeutuisivat automaattisesti alas.
 

Nyt on aikaa muistella

- Ennen filmin lävitse suunnattu kirkas ja kuuma valo saatiin aikaan tasavirralla + ja - hiilien valokaarella. Nykyään toimitaan toisin, mutta missäs sitten ei olisi muutosta tapahtunut, lausahtaa nyt jo yli 40 vuotta Tapaninvainiossa asunut Malmin poika Ilmari Salanko. 12-14 tunnin työpäivät ovat vaihtuneet eläkepäiviin, mutta samoja hyviä kotimaisia katsotaan edelleen, ei enää konehuoneen tirkistysaukosta vaan nyt kotitelevisiosta.