Georg Åberg vuonna 1928 paraativarustuksessa. Hän osallistui Helsingissä järjestettyyn Vapaussodan päättymisen 10 v. juhlaparaatiin ja ratsasti Lestimäelle näyttäytymään upean armeijan hevosen kanssa. Vikellys oli hänen erityisosaamisensa. Hän oli lapsesta asti ollut tekemisissä hevosten kanssa ja tuli niiden kanssa mainiosti toimeen.  (LN)

Suutarilan Lestimäeltä oli Lappeenrannan rakuunoissa noin vuosina 1928-1929 Georg Emil Åberg (synt. 1907) ja hänen isänsä Emil Åbergin sisaren Edla Markelinin ottopoika Vilhelm Gabriel Rask (synt. 1906) noin vuosina 1927-1928. Markelinin kulman lähelle Vesimiehentielle 1950-luvun lopulla talonsa rakentanut Theodor Edward Salmi (synt. 1909, Pietarsaari) oli Lappeenrannan rakuunoissa vuosina 1931-1933.

Alla olevan koosteen tekstissä keskitytään etupäässä rivimiehistöön ja vuosiin 1925-1932. Mukana on vertailun vuoksi kuvia vuosilta 1922-1923 jolloin appiukkoni isä Allan Theodor Albert Nordman (synt. 1901, Helsinki) palveli rakuunoissa. Kuvissa on esim. miekan kahvassa kolme väistökaarta, joista kaksi poistettiin muutaman vuoden käytön jälkeen. Myös vaatetuksessa on eroavaisuuksia.

Ilman tarkempaa erittelyä käytän tekstissä yleisesti nimitystä rakuuna.

Postikortti vuodelta 1922 tai 1923, Lappeenrannan rakuunarykmentin punatiiliset kasarmit, jotka valmistuivat 1889-1893. Valmistuessaan ne olivat suunnittelultaan aikaansa edellä. Kasarmeissa oli mm. vesijohto- ja viemäriverkosto mutta lämmityksen osalta oli parantamisen varaa. Kivikasarmit olivat varsinkin talvisaikaan kylmiä ja kolkkoja. Kasarmialuetta ympäröi piikkilanka. (AN)

Lappeenrannan rakuunat osallistuivat Helsingissä 16.5.1928 järjestettyyn Vapaussodan päättymisen 10 v. juhlaparaatiin. Tanskan kuningas Kristian X oli samaan aikaan kolmipäiväisellä valtiovierailulla ja kunnioitti paraatia läsnäolollaan. Rakuunat esiintyivät vikellysnäytöksessä Kallion pallokentällä.

Asiaa uutisoi HS 17.5. 1928:

Uudenmaan Rakuunarykmentin tunnus, URR.

Hämeen Ratsurykmentin tunnus, HRR. (kuvat kirjasta ISP)

Joukko-osastot

Lappeenrantaan muodostettiin ratsuväen joukko-osasto Suomen Rakuunarykmentti keisarin asetuksella 17.4.1889. Lappeenranta valittiin hyvän ilmastonsa ja kulkuyhteyksien ansiosta. Kaupunginvaltuusto myönsi korvauksetta joukko-osastolle maa-alueen kaupungin laidalta. Varuskuntaan rakennettiin punatiiliset kasarmit.

Vuonna 1901 keisarin asevelvollisuuslain myötä Rakuunarykmentti lakkautettiin ja tilalle muodostettiin Suomenmaalainen rakuunarykmentti.

Ennen vuotta 1920 ratsuväkijoukkojen osastot olivat sijoitetut Helsinkiin, Hämeenlinnaan ja Viipuriin. Vuonna 1920 armeijan johto päätti ratsuväen yhdistämisestä omaksi yhtymäksi, Ratsuväkiprikaatiksi jonka sijoituspaikaksi tulisi Lappeenranta.

Uudenmaan Rakuunarykmentti siirrettiin Helsingistä 8.-13.1.1921 Lappeenrantaan. Hämeen Ratsurykmentti saapui elokuun lopulla 1921 Hämeenlinnasta Lappeenrantaan. Viipurista vuoden 1921 alussa Lappeenrantaan muuttanut Karjalan ratsujääkärirykmentti liitettiin HRR:iin.

Uudenmaan Rakuunarykmentti (Rakuunapatajoona) toimi itsenäisenä joukko-osastona vuoteen 1989 saakka. Nykyään ratsuväen perinteitä edustaa enää pieni Maasotakoulun alaisuudessa oleva varusmiesosasto.

Ismo Talka, rakuunakomentaja 1994-1997, everstiluutnantti evp ja Rakuunakilta ry:n puheenjohtaja 2002-2007 selventää 8.2.2012 lähettämässään sähköpostissa seuraavasti:  
"Maasotakouluun kuuluvat Rakuunakomentajan alaisuudessa Rakuunaeskadroona eli Lippueskadroona ja Rakuunasoittokunta, jotka vaalivat rakuunaperinteitä."

Sekä Georg Åberg että hänen ottoserkkunsa Vilhelm Rask palvelivat todennäköisesti Uudenmaan Rakuunarykmentissä. He molemmat olivat kotoisin Helsingin pitäjästä ja äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Ruotsinkieliset pyrittiin sijoitettiin kaksikielisen Uudenmaan Rakuunarykmentin toiseen eskadroonaan, jossa komennuskielenä oli ruotsi. Opetus oli kuitenkin kaikille suomenkielinen.

Theodor Salmi oli syntynyt Pietarsaaressa ja oli ruotsinkielentaitoinen. Sotilaspassin mukaan hän oli URR:n 4. eskadroonan ratsujääkärinä 12.3.1930 - 9.3.1931. 

Allan Nordman oli äidinkieleltään myös ruotsinkielinen. Hänellle oli hevosen käsittelyä opetettu jo Helsingissä Kasarminkadun talleilla ennen kuin URR siirtyi Lappeenrantaan.

Uudenmaan Rakuunarykmentin lippu, URR.  (kuvat kirjasta VN)

Hämeen Ratsurykmentin lippu, HRR.

Eskadroona

Uudenmaan Rakuunarykmenttiin ja Hämeen Ratsurykmenttiin kuului kumpaankin 5 varusmieskoulutusta antavaa perusyksikköä eli eskadroonaa ja näiden lisäksi Ratsuväen aliupseerikoulu.

Majoitustilat

Hämeen Ratsurykmentillä ja Uudenmaan Rakuunarykmentillä oli käytössään yhteensä 8 kasarmirakennusta. Rakennukset olivat kolmikerroksisia. Yhdellä eskadroonalla oli yleensä käytössään yksi kerros. Tuvat olivat puulämmitteisiä. 

Palvelusaika ja palvelukseenastumisikä

Palvelukseen astunut oli neljän kuukauden mittaisen alokasajan alokas. Valan vannottuaan hänestä tuli ratsusotilas (HRR) tai rakuuna (URR).
Nuorempien ratsumiesten erikoiskoulutusjakso kesti neljä seuraavaa palveluskuukautta. Vanhempien ratsumiesten koulutuskausi, kertaus- ja täydennyskoulutuskausi käsitti palvelusajan loppuosan. Vuoden palveltuaan rakuunasta käytettiin nimitystä ulaani ("Vanha Keventäjä"). Ulaanin päiväraha oli 5 markkaa. Alle vuoden palvelleiden päiväraha oli 1 markka. Sotilakodissa kahvi ja pala piirakkaa maksoi markan.

Yleisenä haukkumanimenä oli käytössä mm. hakkapeliitta ja husaari.

Palvelusaika 1920-luvulla oli erikoisaselajeissa, joihin ratsuväki luettiin, kolme kuukautta pidempi kuin jalkaväessä, ollen 15 kk - 2 vuotta. Yleisin aika oli 15-18 kuukautta.  Rauhan aikana palvelukseen otettiin vuosittain yksi ikäluokka, asevelvolliset, jotka sinä vuonna täyttivät kaksikymmentäyksi (21) vuotta.

Vuoden 1932 asevelvollisuuslailla miehistön palvelusaika lyhennettiin 350 vuorokauteen.

Georg "Jorkka" Åberg (4.1.1907-3.8.1976), Lappenrannan rakuuna, "luurankopuvussa". Miekan nahkalenkki on kierrettynä ranteen ympärillä. Päähine on mallia m/27. Lisää Jorkasta: Lestikuja 3 ja Kytöpolku 29. (AV)

(Ase)takki

Rakuunoiden "luuranko-takki" oli Suomen armeijan takki vuosimallia 1922 m/22. Väri teräksenharmaa. Valmistettu n.s. diagonaalikankaasta, sarkakankaasta tai muunlaisesta pehmeäpintaisesta villakankaasta. Edessä oli 8 isoa leijonanappia (vaakunanappia). "Luurankokuvio" muodostui kahdeksasta alaspäin kapenevasta vaakasuorasta rivistöstä kaksinkertaisia 10 mm:n levyisiä harmaita silkkikaluunoita, jotka lähtivät napeista ja muodostivat terävän kulman rintamuksessa. Takki oli 5 cm yleistä pukua lyhyempi, vartaloa myötäilevä malli. Selkäsaumoissa vaakunakuviolliset vyönkoukut. Etureunoja ja helmaa kiersi harmaa nauhapäärme. Kaulus vähintäin 5 cm korkea, tummanharmaa, takkia tummempi, kaulalle kohoava kaksinkerroin taittuva.

Hihankäänteet oli leikattu kaareviksi ja niissä oli kaksi hihan suuntaista näpinläpeä joiden päässä oli isot vaakunanapit. Silkkikaluunat harmaat. Käänteet takkia tummemmat, samoin kuin kaulus, tummanharmaat.

Käytössa oli myös harmaa villapaita.

Housut

M/22:ssa vaatetukseen kuului sarkakankaiset tummanpunaiset ratsuhousut, "apinahousut", "hurmahousut". Niissä saattoi olla kangas- tai nahkapaikat takapuolen ja sisäreisien kohdalla. 1920-luvulla paikat olivat vaatteiden kulumisen takia hyvin yleiset. Rakuunoilla oli ulkoreiden puolella saumanauhana (lampasse) kaksi 7 mm leveää keltaista kaistaletta 10 mm päässä toisistaan.

Allan Theodor Albert Nordman (9.2.1901-7.3.1967), kuvattu Lappeenrannassa vuonna 1922. (LN)

Päähineet

Vuonna 1928 käytössä oli teräksenharmaa kesäpäähine, soikea venesuikka m/22, valmistettu sarkakankaasta, n.s. diagonaalikankaasta tai muunlaisesta pehmeäpintaisesta villakankaasta. Päällä keskikohdalta kaartuva, alaslaskettavilla käänteillä, kummankin käänteen yläreunassa pieni vaakunanappi.
M/ 27 oli valmistettu villakankaasta. Väri ruskeanvihertävänharmaa. Soikea, veneenmuotoinen. Molemmat mallit pysyivät ratsastaessa päässä leuan alta kiinnitettävän kiiltonahkaremmin avulla, muulloin remmit käännettiin lakin sisään.

Vuonna 1928 käytössä oli talvipäähineenä joko m/22 jossa ei ollut lippaa tai lipallinen m/27. Niitä käytettiin ristiin pukumallin kanssa. Päähine oli valmistettu harmaasta sarkakankaasta. Turkisosat olivat lampaannahkaa, joko valkoista, mustaa tai harmaata. Myös talvilakissa oli kiiltonahkainen leukahihna.

Päähineisiin kiinnitettyinä kokardeina oli ylinnä valtakunnan kokardi ja sen alapuolella leijonakokardi.

Vilhelm "Ville" Gabriel Rask (16.3.1906-6.2.1940). Miekan nahkalenkki roikkuu vapaana. Päähine on mallia m/22. Lisää Villestä: Lestimäki, Edla Markelin. (LN)

Nahkavyö

Vyö m/22 ruskeaa nahkaa, leveys 4,5 cm, kiinnitetään mustaan suorakaiteen muotoiseen laattasolkeen, jossa keskustaa ympäröi laakeriseppeleaiheinen, kohoava koriste jonka keskessä kohoava vaakunaleijonan yläosa.

Mallissa 27 vyö ja miekankannatin olivat tummanruskeaksi värjätyt, muuten samanlainen kuin m/22.

Lisätietona: vuonna 1927 otettiin käyttöön kaksipiikkisellä soljella varustettu päällystön nahkavyö m/27. Se oli malliltaan kansainvälistä nk. Sam Browne- tyyppiä. Sen vasemmalla sivulla oli alaspäin kiinnitetty messinkirengas 2,5 cm leveää miekankannatinta varten.

Miekankannatinta pitivät ratsain palvelevat vyössä aina ja muut vain miekkaa kantaessaan. 

Kesätakki (-pusero)

Pitkät hihat, taskut etusivuilla helmassa, yksirivinen piilonapituslista ulottui noin rinnan puoleenväliin asti. Teräksenharmaata villakangasta. Kaulus tummanharmaa.

Jalkineet

Saappaat olivat usein kovinkin kuluneet ja paikatut.  Koroissa oli pientä hevosenkenkää muistuttavat korkoraudat estämässä kulumista. Kannuksia sai käytttää vasta valan vannottuuaan. Ratsailla ollessa käytettiin kannuksia, jotka olivat jalkineisiin kiinnitettäviä metallisia piikejä tai pyöriä. M/22 mustat saappaat saapashousujen ja ratsuhousujen ohella.
M/27 ruskeat saappaat.

Mustat kumikalossit olivat vapaaehtoiset. Kannuksia varten oli messinkilevyillä reunustetut leikkaukset.

Jalkarätit olivat flanellia. Sukkia ei armeijan puolesta jaettu.

Theodor "Teuto" Edward Salmi (9.10.1909-8.11.1970) talvivarusteissa turkkiin pukeutuneena. Turkkia jouduttiin pesemään lähes viikottain, sillä hevoset tahrivat sitä kaulallaan tai turvallaan.  Lisää Teutosta osoitteessa Vesimiehentie 51. (MS)

Päällystakki ja turkki

M/22 väriltään teräksenharmaa villainen päällystakkikangas tai n.s. diagonaalikangas. Vuori harmaa. Päällystakki oli kaksirivinen pitkä takki, joka oli ratsumiehillä 5 cm pidempi verrattuina useimpiin aselajeihin. Vasemman taskun sisällä oli nahalla vahvistettu aukko miekkaa varten. Kaulus tummanharmaa, alaskäännetty.
M/27 takki oli pituudeltaan sama kuin m/22, valmistettu villakankaasta ja väriltään ruskeanvihertävänharmaa. Päällystakkia kutsuttiin mantteliksi.

Itsenäisen Suomen alusta asti ratsuväki käytti myös lampaannahkavuorilla varustettua ratsuturkkia. Lievettä ja etureunaa kiersi lampaannahkainen turkisreunus, jonka piti olla kauluksen kanssa saman värinen. Turkissa oli vasemmassa taskussa aukko ja kannatinkoukku miekkaa varten. Napituksena oli 6 kpl puunappuloita ja nahkalenkit. Päälikangas sama kuin päällystakissa. Pituus 10 cm polven yläpuolelle.

(Sade)viitta

Vapaaehtoinen lisävaruste, joka napitettiin sisäpuolelta, väriltään teräksenharmaa. Valmistettu päällystakki- tai n.s. diagonaalikankaasta. Kaulus tummanharmaa.

Käsineet

Ruskeat nahkahansikkaat. Talvella myös rukkaset. 

Theodor Salmen rakuunakaveri Eino Leino maaliskuu 1931. Kuvaaja: Valokuvaamo Finlandia, Turku. (MS)

Alusvaatteet

Talviaikaan käytettiin flanellisia alusvaatteita, jotka olivat pehmeitä ja miellyttäviä käyttää. Kesällä alusvaatteiden materiaalina oli karkea, kova, valkoinen kangas, joka aiheutti helposti hankaumia ratsastaessa.

Olkaimet

Olkaimet kuuluivat asetakkiin, kesätakkiin, päällystakkiin ja turkkiin. Olkaimet olivat jäykät, värillisellä veralla päällystetyt ja pituudeltaan hartian mukaiset. URR:llä tummansininen keltaisella reunuksella, keltainen Rakuunarykmentin tunnus. HRR:llä tummanpunainen keltaisella reunuksella, keltainen Ratsurykmentin tunnus.

Aseistus

Ratsuväen kevyet aseet olivat: miekka, ratsuväen kivääri ja pistin, pikakivääri, konekivääri, pistooli ja käsikranaatti. Kivääri ja miekka olivat henkilökohtaista aseistusta ja ratsumiesten pääaseita.

Ratsuväen miekka

Erilaisia m/1865 sapelinkahvoja, keskimäisessä kahvassa käytetty hain nahkaa. Lähde: Ase-lehti 6/2010

Kaksi m/1865 sapelia, ylimmässä tavanomainen vaatimaton terä, jota useimmiten tässä mallissa tapaa. Lähde: Ase-lehti 6/2010

Suomeen oli venäläisten jäljiltä jäänyt useita tuhansia tsaarin ajan armeijan käyttämiä miekkoja. Taistelumiekoista valtaosa oli lievästi kaarevia Shashkoja m/1881. Pukuaseista tyypillisimpiä olivat upseerisapelit m/1909 ja m/1913. Niiden lisäksi oli käytössä myös ratsuväen upseerisapeleita m/1809.

Ranskalainen ratsuväen miekka m/1822. Tähän ranskalaiseen ratsuväen lujarakenteiseen miehistömiekkamalliin kuului kaareva terä, messinkinen kolmihaaraisella väistökaarella varustettu kahva sekä kirkas metallituppi. Ne olivat enimmäkseen Chatellerault-asetehtaan 1870-luvulla valmistamia. Miekkoja tarjottiin Ranskasta muiden asekauppojen yhteydessä 4000 kpl:een erä hintaan 50 mk/kpl. (Miekka Suomessa)

Tunnistamaton Allan Nordmanin rakuunakaveri vuonna 1922. Miekassa on kolme väistökaarta, miehistömiekasta poistettiin myöhemmin kaksi. Ainoastaan upseereiden käyttöön jäi kolmella kaarella varustettu miekka. (AN)

Vuosina 1919-1920 jaettiin ranskalaiset ratsuväen miekat varikoista ratsain palvelevien joukkojen käyttöön. Samalla poistettiin suuri osa siihen asti käytettyjä sekalaisia miekkoja. Malli 1881, lievästi kaareva miehistöase, jätettiin kuitenkin harjoituskäyttöön. Sitä kannettiin olkahihnassa siten, että kahvan väistökaari ja terä osoittivat miehen vasemmalla sivulla taaksepäin.

Ratsain palvelevan miehistön saatua ranskalaiset miekkansa kului vuosia ilman että muiden teräaseiden käyttöön hankkimisessa tapahtui sanottavaa edistymistä.

Miekkojen epäkohtana oli se, että ne kuluttivat vaatteita ja vuonna 1921 ehdotettiin, että miekka siirrettäisiin ratsuväessä kiinnitettäväksi satulavarusteisiin.

Huhtikuun 23. päivänä 1922 vahvistettiin uusi valtakunnan sotavoimien virkapukuja koskeva päätös. Sen mukaan miekka kuului jokaiselle ratsain palvelevalle. Ratsuväessä miekan terän muoto vahvistettiin kaarevaksi entisen suoran asemesta ja tuppi kirkaspintaiseksi. Ratsuväen upseerimiekkaan kuului leijonakuvioinen ja aliupseerimiekkaan kolmihaaraisella väistökaarella varustettu kahva. Miehistömiekka korvattiin käytännössä ranskalaisella mallilla 1822.

Ratsuväen miehistömiekka (Miekka Suomessa).  Kahvan kierteet olivat metallisia piikkejä, joten miekkaa käytettiin ainoastaan nahkakäsineet käsissä.

Palvelusmiekan nahkavyöhön kiinnittämistä varten vahvistettiin käyttöön erityinen nahasta valmistettu miekankannatin. Tuppea vasemmalla kädellä kannatettaessa se lukittiin noin 40 cm pituisen nahkahihnan päässä olevaan hakaan ja vyötärön tasalle nostettaessa lyhyen metalliketjun koukkuun. Ratsailla miekka kiinnitettiin satulavarustukseen kuuluvaan kannikkeeseen hevosen vasemmalle kyljelle.

Toukokuussa 1924 puolustusministeriö lähetti koko sotavoimat kattavana laajana jakeluna miekkojen hankintaa koskevan kiertokirjeen.

Suomen sotavoimien virallisten miekkamallien sarjahankinnat alkoivat 1920-luvun puolivälissä jatkuen toisen maailmansodan aikaan asti. Valmistajiksi valittiin Solingenin tehdaspaikkakunnan tunnetuimpia firmoja Saksassa, kuten mm. Carl Eickhorn, Weyerberg, Kirschbaum & Co (WKC), E. & F. Hörster, F.V. Höller sekä Alexander Coppel GmbH & Co. Tehtaat käyttivät omia tunnusmerkkejään, jotka kaiverrettiin tehtaalla miekan teräosan tyveen. Lukuisista valmistajista johtuen eivät miekat olleet täysin samanlaisia vaikka kaikille oli toimitettu yhtevät piirustukset ja perusvaatimukset. Eräät yksityiset liikeyritykset toivat myös Suomeen miekkoja kuten esim. Suojeluskuntain Kauppa Osakeyhtiö eli SKOHA.

Puukkopistimet tilattiin etupäässä kotimaisilta tehtailta enimmäkseen vuoden 1924 tienoilla. Tärkein valmistaja oli Hackman & Co Sorsakoskelta.

Ratsuväen tärkein teräase oli koko 1920-luvun alkupuoliskon ajan ranskalainen miekka m/1822. Uudenmaan Rakuunarykmentin ja Hämeen Ratsurykmentin ohella sitä ehti käyttää jo vuonna 1920 Viipurissa lakkautettu Karjalan Ratsujääkärirykmentti.

Allan Nordmanin rakuunakaveri (Erik Moberg?) 1922. Olan yli vasemmalle kulkevan olkainhihnan "rähinäremmin" tarkoituksena oli tukea vyötä miekan painoa vastaan. (AN)

Muutaman vuoden käytön jälkeen ilmeni, että miekkamalli oli suomalaisille liian pitkä ja raskas. Vuosien 1923-1925 aikana miekkojen 92 cm pitkän terän päästä katkaistiin 12 cm ja tynkä hiottiin uudelleen miekankärjen malliseksi. Tupen keskikohdasta poistettiin 12 cm pituinen pala ja ylä- sekä alaosat yhdistettiin hitsaamalla. Samassa yhteydessä sahattiin kahvan kaksi väistökaaren sivuhaaraa pois ja niiden liitoskohdat hiottiin sileäksi.

Vuonna 1928 käytössä oli ranskalaismallinen ratsuväen miekka m/1822.
Sapeli-nimitystä käyttivät sellaiset henkilöt jotka halusivat jollain tapaa erottua. Ohjekirjan mukainen nimitys oli nimenomaan ratsuväen miekka.

Lyhennetystä ranskalaisesta miekasta tuli itsenäisen Suomen ratsuväen varsinainen miehistömiekka, joka oli käytössä talvisotaan asti. Vielä jatkosodan hyökkäysvaiheessa miehistömiekat olivat rakuunoiden ja ratsumiesten sotavarustuksessa. Herkästi ruostuvina ja muutenkin tarpeettomina niiden käytöstä luovuttiin syksyllä 1941.

Theodor Salmi vuonna 1931. Huom. valokuvaamossa on käytössä sama tausta kuin kymmenen vuotta aiemminkin. (MS)

Niklas Nordman selvittää miekan osia seuraavasti: Väistin erottaa tupen ja terän, se estää vastustajan miekanterää pääsemästä liukumaan omille sormille. Vilhelm Raskin kuvassa se on vasemman käden alla. Alaskääntyvä osa on väistimen haara.

Väistinkaari suojaa kahvan ja sormet, se toimii myös nyrkkirautana lähitaistelussa.

Kahvan ympäri on sidottu nahasta valmistettu koriste, joka saattoi olla tupsu, nahasta punottu tiivis "nuijapallo" tai pelkkä nahkaremmi. Se kierrettiin ranteen ympäri estämään miekan irtoamista kädestä ja ratsastaessa vielä lisäksi putoamasta maahan.

Åbergin ja Raskin kuvien miekoissa on yksi hela, jossa on pyöreä lenkki tupen kiinnittämiseen miekan kannattimeen joka oli vyössä kiinni.

Ratsuväellä oli etupäässä yksihelaisia miekkoja. Käytössä oli myös kaksihelaisia ja kaksilenkkisiä malleja lähinnä upseereilla.

Lisää miekkoihin liittyvää sanastoa:

Muu aseistus

Kivääri

Kuva Niitemaan kirjasta.

Pyrittäessä yhdenmukaistamaan joukkojen aseistusta vapaussodan jälkeen hankittiin vuonna 1919 ratsuväkeä varten Ranskan sotasaalisvarastoista ylinnä kuvassa olevan mallin mukaisia saksalaisia 7,92 mm:n mauserkarabiineja m/98a.
Kuvan keskellä olevaan aseeseen liittyy teksti: 1920-luvun puoliväliin mennessä karabiinit vedettiin pois käytöstä ja korvattiin venäläisillä 7,62 mm:n rakuunakivääreillä m/91, niihin oli Suomessa lisätty saksalaismalliset hihnan kiinnikkeet sekä metrijakoinen tähtäinlukko. Kivääriin kuului lisävarusteena rotanhäntäpistin, joka oli huomattavasti lyhyempi kuin jalkaväen käyttämä.
Alinna kotimainen "Pystykorva"-kiväärin m/27 lyhyempi malli ratsuväkeä varten otettiin käyttöön vuonna 1935.

Ampumaharjoitukset sisältyivät koulutusohjelmaan. Alokkaat perehdytettiin kivääriin m/91, jota paranneltiin vuonna 1927 (91/27). Piippu 7,5 cm lyhyempi kuin jalkaväen kiväärissä. Erona vielä alaskäännetty lukon tappi.

Taisteluvarustuksena oli C-96 rakuunakivääri. Ratsuväki käytti lyhennettyä mallia karabiini m/27. Pistin oli Hackman & Co:n valmistama veitsipistin. Pistintä kannettiin nahkatupessa vyövarusteena vasemmalla lonkalla. Ratsuväen kivääri oli pääase taisteltaessa jalan.

Pikakivääri

Pikakiväärinä oli aluksi tanskalainen Madsen pikakivääri m/20. Niitä saatiin Suomeen vuonna 1919 ja niitä jaettiin ratsuväelle kesällä 1921. Niiden tilalle tuli suomalainen Lahti-Saloranta vuodelta 1926 (L/S.26). Siinä luodin alkunopeus on noin 830 m. sek., ase painaa n. 9 kg ja patruunalippaat ovat 20 patruunalle. Seuraavana olikin Suomi-kone-
pistoolit. Pikakivääriä käytettiin ainoastaan jalan taisteltaessa.

1920-luvun alussa ratsuväelle opetettiin Lemon-käsikranaatin käyttöä.

Ratsuväen raskaaseen aseistukseen kuului konekivääri 09, kranaatinheitin ja ratsastavan tykistön sekä panssari- ja panssaritorjuntaosastojen aseet.

Erikseen oli hevosia joilla kantamuksena oli Madsen-pikakiväärin lippaat kantosatulassa. (VN) Eskadroonan konetuliaseet 20-luvulla olivat 6 Madsen-pikakivääriä, joista yhdelle joukkueelle tuli 2 kpl.

Ratsumies hevosineen täydessä kenttävarustuksessa. (VN) Kiväärin kantohihna oli sijoitettu aseen sivulle, jotta asetta oli parempi kantaa selässä.

Täyteen kenttävarustukseen kuului patruunakaulavyö, satulalaukut, huopa, miekka ja liekanuora.

Kannettavia työaseita olivat kenttälapio, kenttäkirves, kenttähakku ja piikkilankasakset. Jokaisella miehellä tuli olla yksi työase.

Tunnistamattomat Teuto Salmen rakuunakaverit,  vuonna 1931. Kuvaaja: Waalijoki, Lappeenranta. (MS)

Ohjesäännöt

Erilaisia ohjesääntöjä otettiin käyttöön sitä mukaa kun niitä valmistui. Hajanaisina poimintoina mainittakoon esimerkiksi:

Hevoset

Ratsuväkiprikaatissa hevosten määrä vaihteli eri vuosina, yleisesti ottaen määrä 1000 ja 2000 välillä. Kesäkuussa 1922 hevosia oli 1.139. Vuoden 1923 alussa hevosia oli 1.101 ja vuoden lopussa 1.173. Syyskuussa 1925 hevosvahvuus oli 1.261. Huhtikuussa 1937 hevosia oli 1.690. Hevoset olivat aluksi suurelta osalta sotasaalishevosia ja huonokuntoisia. Sairaudet (mm. ähky sekä tarttuvat taudit kuten esim. päätauti, räkätauti, vesikauhu ja kapi) vaivasivat ja ravinto oli niukkaa.

Jokaiselle varusmiehelle pyrittiin antamaan oma nimikkohevonen. Alokas-
aikana joutui vaihtamaan hevosia. Ratsastusopetus aloitettiin "ensi päivästä alkaen".

Sotaministeriö määritteli vuonna 1919 hevosten värit ja merkit. Hevoset jaettiin sen mukaan puhdasvärisiin - mustat, ruunikot, raudikot, hallakot, voikot ja valkoiset (joita peitti kauttaaltaan saman värinen karva) poikkeuksena päistärikot, joissa oli yleisen värin lisäksi valkoisia karvoja sekä sekavärisiin - kimot ja kirjavat.

musta

kiilto-, sysi- ja kulomusta. Mustansävyiset karvat ja jouhet.

valkoinen

valkoisia tai melkein valkoisia .

Vuosi 1922. (AN)

Koulutuksessa käytettiin vuonna 1921 ilmestynyttä G. Öhmanin "Hevosopin käsikirjaa" ja Ratsuväkiprikaatin komentajan eversti G. Londénin kirjoittamaa "Handbok i rittens teori".

Vuonna 1922 ilmestyi eversti Viljo Forssellin kirjoittama "Ratsastajan käsikirja". Otettiin käyttöön "Ratsastussääntö-ehdotus" remonttihevosten (armeijan palvelukseen koulutettava hevonen) koulutuksen osalta. "Ratsastusohjesääntö" sisälsi ohjeita mm. sekä ratsastuksen opettajille että eri ratsastuslajeistä, kuten rata-, este- ja kenttäratsastuksesta.

Ratsuväen päällystöön lukeutuva (v. 1930 URR:n 3. eskadroonan päällikkö) ratsumestari H.A. Wrede ja hänen ratsunsa Morgan. (MS)

Vuonna 1923 ilmestyi G. Öhmanin "Sotamiehen hevosoppi", jossa annettiin erilaisia ohjeita hevosten hoidosta.

Eläinlääkintämajuri L.J. Fabritiuksen oppikirja "Kengityksen käsikirja" ilmestyi vuonna 1924.

Tammikuussa 1928 otettiin käyttöön uusi "Ratsuväen Harjoitusohje- säännön I osa". Se sisälsi yleisiä tietoja ratsuväestä sekä erityisesti ohjeet siitä, miten ratsuväessä suoritetaan harjoitukset ratsain ja jalan.

Hevoset eivät olleet ratsuväessä kulkuvälineitä vaan ne olivat osa aseistusta, tärkeä taisteluväline.

Hevosen ja miehen kuntoa koetellaan estelaukkaradalla. (ISP)

Aseistukseen liittyviä ohjesääntöjä

Vuonna 1922 ilmestyi "Pikakivääri 20" ja aliupseerien kouluttaminen sen tiimoilta aloitettiin.

Puolustusministeriö julkaisi "Ampumaohjesäännön" joka otettiin Ratsuväkiprikaatin käyttöön samoin kuin vuonna 1924 ilmestynyt kirja "Kaasutaistelut".

Ratsusotilaiden vaatetusta eri aikakausilta. Kuva vuodelta 1922. (AN)

Koulutuksesta ja opetuksesta

Kasarmin välittömässä läheisyydessä oli iso "leirikenttä". Se oli pituudeltaan lähes kolme kilometriä ja 1/2 - 3 kilometriä leveä. Harjoitusmahdollisuudet olivat parhaat mahdolliset.

Ratsusotilaan koulutus aloitettiin puuhevosilla ("rusko", kuului tupien kalustukseen) ja tallipalvelun yhteydessä annettiin hevosen käsittelyä koskevia neuvoja. Ulos siirryttyä oli ravia kovennettava asteittain ja esteratsastuksessa lisättävä esteitä.

Ensimmäisen viikon ohjelma sisälsi päivittäin tunnin ajan rataratsastusta. Siitä oli 45 min. tasapainoratsastusta ja voimistelua hevosen selässä sekä 15 min. kevyttä ravia jalustimiin ja ohjaksiin tarttuen.

Toisen viikon aikana tuli 15 min. lisää maastoratsastusta. Kolmannella viikolla koulutus kesti saman 1 t ja 15 min. Neljännellä viikolla suoritettiin yhtenä päivänä 10 km:n, 80 minuutin yhtäjaksoinen maastoratsastus ravin ja käynnin vuorotellessa.

Toisen kuukauden aikana ratsastuskoulutus pidennettiin kahdeksi tunniksi ja koulutukseen lisättiin esteitä. Kolmannesta kuukaudesta alkaen koulutukseen sisällytettiin vikellys. Viidennellä kuukaudella lisättiin opetusohjelmaan taisteluharjoitukset. Talvella oli hiihtoratsastusta.

Harjoituksissa käytetyiltä hevosilta puuttui usein joko kokonaan tai osin (ratsastajasta katsoen) oikeanpuoleinen korva. Harjoituksissa oli tarkoitus osua miekalla olkisäkkiin tai muuhun kohteeseen ja silloin saattoi vauhdissa viiltää hevosen korvan.

Näin harjoiteltiin miekalla osumista vauhdissa. (kuva: VN). Telineen nokassa on savikartio. Lyöntimaaleina käytettiin myös pajunoksia ja lepänvesoja. Pistomaaleina oli olkipusseja, -palloja ja nukkeja. Harjoitusrata oli n. 100 metriä pitkä.

Päivittäiseen koulutusohjelmaan kuului mm. tallipalvelus, ratsastus, alkeisopetus, valistusluennot, tähtäämisharjoitukset, taistelukoulutus (tutustumista eri aseisiin ja miekalla lyönnin harjoittelua sekä ampumakoulutusta), uintiopetus, aseitten puhdistus ja vaatteiden paikkaus.

Tunnistamaton rakuuna vuonna 1930 "hoplaa" eli seisottaa hevosta takajaloilla. (MS)

Alkeisopetusta varten alokkaat jaettiin neljään luokkaan:
1.) luku- ja kirjoitustaidottomat, sekä heikot luku- ja kirjoitustaitoiset
2.) kansakoulun käymättömät, mutta luku- ja kirjoitustaitoiset
3.) osittain kansakoulua käyneet sekä heikoimmin kansakoulun läpikäyneet
4.) kansakoulun käyneet ja suuremman tietomäärän omaavat

Tilapäiskurssinä järjestettiin prikaatin kapellimestarin johdolla vuonna 1926 kaksiviikkoiset laulunjohtajakurssit. Tarkoitus oli kohentaa sotilaslaulujen taitoa ratsuväessä.

Kuva vuodelta 1922. Huom. soittajat takarivissä. Tiedoksi: tarkastuksen yksi muoto oli pääkatselmus. Siinä oli mukana soittokunta ja se päättyi ohimarssiin.(AN)

Ampumaharjoituksiin kuului ammuntoja ampumaradalla, kenttäammuntoja, taisteluammuntaharjoituksia ja ampumaleirejä. Vuodesta 1924 järjestettiin kenttäammuntaharjoituksia myös talvella.

Lisäksi oli marssiharjoituksia kerran viikossa läpi vuoden sekä eskadroonaharjoituksia talvella kerran viikossa ja kesällä kaksi kertaa viikossa. Silloin opeteltiin mm. marssirivistöjen muodostusta, kaartoja, täyskäännöksiä, nopeaa jalkautumista ja ratsaille astumista.

Ratsusotilas opetteli myös pioneerialaan kuuluvia toimia kuten esim. vesistöjen ylittämistä uimalla ja lautoilla, kaivautumista maahan ja varustuksien rakentamista.

Kuva vuodelta 1922. (AN)

Harjoitusohjelmaan kuului erilaiset pitkät ratsastusmarssit. Vuonna 1921 , jolloin URR oli ainoa rykmentti Lappeenrannassa se teki marssin Saimaan kanavalle. Saman vuoden syksyllä se marssi Imatralle.

Allan Nordmanin rakuunakaveri A. Lindholm v. 1922. Lappeenrannan Valokuvaamo. Tämän mallinen miekka lyhennettiin myöhemmin 12 cm:llä. Vaatetuksena kesäpusero m/22. (AN)

Sotaharjoituksia

Vuonna 1926 järjestettiin rauhan ajan suurin kaksivaiheinen sotaharjoitus (manööveri) 16.-18. ja 21.-24. syyskuuta Suomenniemi - Viipuri-alueella. Siihen osallistui koko ratsuväki.

Vuonna 1927 ratsuväki osallistui helmikuussa talvimanööveriin Karjalan kannaksella sekä maaliskuussa ratsuväkiprikaatin talvitaisteluharjoituksiin ja heinäkuussa kesätaisteluharjoituksiin ja vielä elokuussa yhteismanööveriin.

Rykmentin marssiessa harjoituksiin marssirivistö oli noin 10 km:n pituinen.

 

Tässä ollaan menossa talvimanööverille talvella 1931. (MS)

Vuonna 1928 oli talvisotaharjoitus Karjalan kannaksella, siellä oli mukana mm. URR:stä 131 asevelvollista ja 127 hevosta sekä HRR:stä 188 asevelvollista ja 167 hevosta.

Vuoden 1928 kesäsotaharjoitukset pidettiin Kymenjokilaaksossa 3.8-14.8. Näissä harjoituksissa kokeiltiin ensimmäisen kerran kenttäpostin kulkua.

1920-luvulla ei käytössä ollut vielä telttoja. Kesäisin majoituttiin heinälatoihin tai kuivaan aikaan taivasalle. Talvisin majoituttiin erilaisiin seuraintaloihin sekä suuriin maataloihin.

Tunnistamaton Allan Nordmanin rakuunakaveri v. 1922. Miehistön takissa ei ollut rintataskuja. (AN)

Hevoshankinnat

1920-luvulla hevosia hankittiin aluksi kantaeskadroonan koulutettaviksi. Sen jälkeen hankinnoista huolehti erityinen lautakunta, sitten koulun johtaja tai hänen valtuuttamansa upseeri. Hevosia ostettiin mm. Seinäjoeltä, Kokkolasta, Kuopiosta, Helsingistä, Viipurista, Forssasta, Tampereelta ja Turusta. Jonkin verran hankittiin hevosia myös Ruotsista, Virosta, Saksasta, Liettuasta ja Unkarista. Virosta tuotetut hevoset olivat pettymys, niiden kaviot eivät soveltuneet ratsuväen käyttöön.

Eläinlääkäri piti kerran kuussa hevosten terveystarkastuksen.

Hevoset jättivät jälkeensä mittavat kasat lantaa. Kerran vuodessa myytiin huutokaupalla varuskuntaan kertynyt lanta. Ostajina olivat etupäässä lähialueiden maanviljelijät.

Allan Nordmanin rakuunakaveri Helle, Lappeenranta 19.6.1922. (AN)

Päivän palveluksesta

Päiväohjelma oli kaksiosoinen. aamupäivä käytettiin tallipalveluun ja ratsain tapahtuvaan koulutukseen. Iltapäivisin oli oppitunteja, ase- ja ampumakoulutusta, suljetun järjestyksen harjoittelua ja jalkaväen taistelukoulutusta.

Päivän palvelus alkoi arkisin talviaikaan klo 6 aamulla ja kesäkuukausina klo 5.30. Sunnuntaisin ei ollut muuta kuin tallipalvelusta, lisäksi saattoi olla jumalanpalvelus ja/tai jotain yleissivistäviä esitelmiä.

Aamupesu suoritettiin melko kylmässä pesuhuoneessa kylmällä vedellä.

Patjat olivat olkipatjoja ja useimmiten vähintäinkin kehnoja. Sijatessa ne tuli saada mahdollisimman tiiliskivimäisiksi, ne olivat tupatarkastuksissa erityisen huomion kohteena.

Tässä tallissa oli 32 miehistön hevosta. Jokaisen pilttuun edessä on olkipunosta hevosten välisten potkupuomien ja pilttuita erottavien pylväiden alaosan päällystyksenä. Olkipunoksen tekemisen sai rangaistuksena hevosen tai satulavarusteiden laiminlyönnistä. Rangaistuksen antoi ja punoksen pituuden määräsi eskadroonan rehumestari. Kuvaaja: H. G. Lehtinen Lappeenranta. 1930-luvun alku. (MS)

Aamuvoimistelun jälkeen siirryttiin talleille ja vasta hevosten huoltamisen jälkeen oli aamutee. HRR sai teensä ennen talleille menoa koska heidän tallinsa sijaitsivat Linnanmäen takana Saimaan rannalla.

Aamuteehen sisältyi tee, sokeripala ja näkkileipää eli "vaneria", "vanikkaa". Sunnuntaiaamuisin jaettiin veteen leivottu sämpylän kokoinen vehnäpulla.

Päiväohjelma koostui erilaisista koulutustilaisuuksista, oppitunneista ja harjoituksista. Tärkeä osa oli aseiden ja varustusten hoitamisella. Komennus saattoi tulla erilaisiin päivän kestäviin tehtäviin kuten esim. perunateatteriin, keittiöön, leipomoon tai pesulaan.

Vuorokausi jaettiin päiväohjelman mukaisesti neljään osaan: yölepo 8 tuntia, koulutus 5 t 45 min, palvelus 4 t 45 min, muu vapaa-aika 5 t. 50 min. Alokkailla oli palveluksensa ensi viikkoina pakollinen puolitoista tuntinen vuodelepoa, jolloin jokaisen oli riisuttava saappaansa ja asetakkinsa ja levättävä ehdottomassa hiljaisuudessa vuoteellaan.

Vuoteiden patjapussit täytettiin pitkillä ruisoljilla, lakanat saattoi olla risaiset ja peitteet vain puoliksi ehjät. Talvisin käytettiin turkkia peittona. Kiusana olivat luteet ja täit. Jokaisella oli vuoteensa vierellä palli, oppitunnit pidettiin näissä tuvissa. Kuva 1920-luvun alku. (AN)

Ruoan valmistuskalusto oli melko alkeellista, se saattoi olla syynä ruoan jopa heikkoon tasoon. Kuuma vesi keitettiin suurissa muuripadoissa, joiden alla poltettiin metrin pitkiä halkoja. Parannusta saatiin vasta 1920- 1930-lukujen taitteessa kun ruokalaa uudistettiin. Sen jälkeen pystyttiin tarjoamaan erilaisia uuniruokia. Varuskunta-alueella oli kaksi omaa sikalaa, joten sianlihan suhteen oltiin omavaraisia.

Ruokailut keskeyttivät päivän toimia, ne aloitettiin ruokarukouksella. Vuoden 1927 alussa ruokarukouksista luovuttiin.

Ruokana tarjottiin yleensä herne-, peruna- tai kaalikeittoa (enimmäkseen syksyisin) ja silakoista keitettyä kalakeittoa. Keitettyjä perunoita ja kastiketta oli myös sekä veteen keitettyä riisipuuroa. Lisänä näkkileipää.  Maultaan ruoka ei ollut hääppöstä eikä annokset kovin runsaita. Alokkaat varsinkin olivat aina nälissään, vanhemmiten oppi erilaisia pihistyskonsteja.

Päivän palvelus päättyi iltahuutoon tai iltarukoukseen klo 21.

Sauna

Miehistösauna sijaitsi Saimaan rannalla. Viikottainen saunominen kuului palvelusohjelmaan. Tosin rentouttavaa se tuskin oli, sillä harmina rakuunoiden kannalta oli ainainen hoputus ja kiire.

Kuvattu vuonna 1922. Jonkinlainen urheilukilpailu tässä on meneillään, miehet vasemmalla ovat lyhytlahkeisissa housuissa. (AN)

Urheilulajeista mainittiin päiväkäskyissä yleisurheilu, erilaiset pallopelit, uinti, hiihto (murtomaa-, viesti-, tiedustelu- ja ampumahiihto) sekä hiihtoratsastus.

Sairastuminen

Ratsastus aiheutti liki jokaiselle jonkinlaisia hankaumia jopa haavoja. Varsinaisia sairauksia olivat influenssat ja kuumesairaudet sekä sikotauti. Vaikeimmin sairastuneet lähetettiin sotilassairaalaan Viipuriin Neitsytniemelle. Kerran kuukaudessa suoritettiin terveystarkastus sekä veneeristen tautien tarkastus. Tautiin sairastuneet lähetettiin Suomenlinnaan. Siellä vietetty aika oli palveltava ylipalveluna.

Kuvattu vuonna 1922. Tunnistan ainoastaan keskellä seisovan C.G.E. Mannerheimin.  (AN)

Ratsuväen sanastoa: