KOTINA KONTULA

Kontulasta tuli minun kotini yli kymmeneksi vuodeksi ihan sattumalta. Olin nuorena maalta tulleena ja keskikoulun käyneenä hakeutunut töihin pääkaupunkiseudulle. Työskentelin pankissa, ja sen kiinteistönvälityksen kautta hain asunnokseni aravayksiötä. Asuin silloin alivuokralaisena yhdessä kuuden muun tytön kanssa vanhan vuokraemäntäni huoneistossa Kruununhaassa.

Sain kuin sainkin sen aravalainan ja Naapurintielle rakennettavan yksiön, jota kävin katsomassakin kun se vielä oli ihan keskeneräinen. Bussi kulki Vesalaan, jonka pysäkiltä piti kävellä Kontulaan. Naapurintie 2:n asunnot valmistuivat syksyllä 1965, ja pääsin muuttamaan yksiööni vähän ennen joulua. Pankissa ollessani olin aloittanut lukion Valtion Iltaoppikoulussa. Seuraavana keväänä, siis keväällä 1966, minulla oli ylioppilaskirjoitukset, ja anoin työnantajaltani kahden ja puolen kuukauden palkatonta virkavapaata kirjoitusten ajaksi. Minulle ei kuitenkaan sellaista myönnetty, joten jouduin sanomaan itseni irti. Rahapula oli asuntolainan takia ankara, ja niin jouduin peruuttamaan mm. jääkaapin tilauksen, joka hoidettiin yhteistilauksena kuten säleverhotkin.

Muuttaessani tyhjään asuntoon olin äärimmäisen onnellinen siitä, että se oli niin puhdas ja koskematon. Kalusteista hankin vain välttämättömimmät, nekin velaksi. Se tunne vapaudesta omien seinien sisällä oli huikea. Kirjoitukset ja lakkiaisetkin menivät onnellisesti ohi, ja hakeuduin taas töihin. Raha oli kuitenkin erittäin kireällä seuraavat kymmenen vuotta, vaikka otin alivuokralaisen. Kaikki veronpalautuksetkin vein suoraan lainan lyhennyksiksi.

Aloitin biologian opiskelun yliopistossa syksyllä 1966 työn ohessa. Sain luvan käydä työajalla kasvitieteen luennoilla. Kiire oli alituinen ja omatunto huono sekä yliopistolla että työpaikalla. Kontula tuntui kuitenkin kodilta, ja liikenneyhteydetkin paranivat kun Naapurintielle alkoi kulkea 94 V:n bussivuorot. Arkisin kävin töissä, iltaisin ja viikonloppuisin luin tentteihin. Koska minulla ei ollut parveketta, menin viikonloppuna usein viereiselle kalliolle istumaan ja lukemaan.

Ulkoilumaastot olivat siinä ihan ympärillä. Porttitien ja Kontulantien varrella oli suota, jossa kasvoi mm. karpaloita. Jossain vaiheessa Porttitien varrelle alettiin ajaa täyttömaata, ja se vaihe oli ankean näköinen, vaikka pikkutyllit siitä pitivätkin. Palvelut olivat aluksi vähissä, mutta Elannon kaupassa Porttikujalla sai sentään tehtyä ruokaostokset. Sitten rakennettiin ostarikin, jonne myöhemmin tuli jopa uimahalli. Siellä ostarilla minä keräsin opiskelutoverini kanssa nimiä adressiin, jolla vastustettiin Nesteen suunnitelmia rakentaa öljynjalostamo Hankoniemen Tvärminneen.

Kontulan paljon puhutuista järjestyshäiriöistä minä en tiennyt mitään muuta kuin lehdestä lukemani. Itse en sellaisia nähnyt. En kai käynyt niillä paikoilla, joissa häiriöitä oli. Ainoa ja hauskakin tapaus sattui Naapurintie 2:n kohdalla olevassa pienessä metsikössä, jossa usein kävelin. Vastaani tuli kaksi pikkupoikaa, jotka sanoivat: "Nyt me raiskataan sut". Minä kysyin kiinnostusta teeskennellen, että mitä sellainen on, mutteivät pojat osanneet selittää.

Keväällä 1968 menin töihin Helsingin yliopiston Viikin laitoksille. Kuljin useimmiten työmatkat kävellen Myllypuron kautta metsään ja sieltä Viikin pelloille. Matkalla näkyi vuodenaikojen vaihtelu unohtumattomalla tavalla. Talvella oli joskus kahlattava syvässä lumessa. Kovalla pakkasella pelloilta nousi usva, ja keväällä oli tulvavettä ja jäänpalasia. Kesällä taas saattoi nähdä keltavästäräkin. Olen ottanut paljon valokuvia näillä työmatkoilla.

Marja-Liisa Lindell kesällä 1976 Keinulaudantie 5:n parvekkeella. Kuva Erkki Lindell.

Kävin muutama vuosi sitten katsomassa vanhaa kotiseutuani, eikä sitä enää samaksi tunne. Se täyttömaa-alue kasvaa koivikkoa, ja kaikki istutetut puut ja pensaat ovat isoja. Suot on rakennettu täyteen uusia taloja ja ostari on muuttunut täysin tuntemattomaksi.

Kontula on säilynyt mielessäni paikkana, jossa oli jotain hohtoa . Siellä oli minun ensimmäinen oma kotini, jossa sain asua vapaana. Talous oli koko ajan kireällä, mutta sain kuitenkin lainat maksettua. Kun sitten kesällä 1975 menin naimisiin, myin yksiöni juuri eronneelle naiselle. Muistan ajatelleeni, että minulla oli edessäni onnellinen elämänvaihe.