Pirjo Kaihovaara:

RITUAALIT, MYYTIT JA SYMBOLIT - TYÖVÄENLIIKE USKONNON JA POPULAARIKULTTUURIN VÄLISSÄ
Kokousraportti ITH:n Linzin konferenssista 9.-13.9.1997
 

Die 33. Linzer Konferenz der ITH (Internationale Tagung der Historikerinnen und Historiker der Arbeiterinnen- und Arbeiterbewegung) 1997
 

Työväenliikkeen historian tutkijoiden (ITH) 35. konferenssi kokoontui Linzissä, Itävallassa syyskuussa 1997. Satakunta tutkijaa 28 eri maasta pohti työväenliikettä sosiaalisen elämän muotona, jolla on yhteisiä piirteitä uskonnon ja populaarikulttuurin kanssa. Esittelen tässä artikkelissa konferenssissa käytyä keskustelua ja siitä saamiani vaikutelmia. Esittely perustuu osittain konferenssissa tekemiini muistiinpanoihin ja osittain osanottajille jaettuihin kirjallisiin alustuksiin.

Monet konferenssin esitelmät olivat ranskankielisiä, ja niiden referoinnissa voi olla puutteita. Muistiinpanoihin perustuviin katsauksen osiin on suhtauduttava kirjoittajan tulkintoina, joissa voi olla myös väärinymmärrettyjä kohtia. Aiheista kiinnostuneille suosittelen alkuperäisten tekstien lukemista. Konferenssissa jaettuun aineistoon voi tutustua (linkki:) Työväenliikkeen kirjastossa.

Konferenssin alustukset käsittelivät aihepiiriä sekä teoreettisella tasolla että eri maiden historiallisista lähtökohdista käsin. Pääpaino oli työväenliikkeen ja uskonnon suhteiden ja samankaltaisuuksien vertailussa - populaarikulttuurin puolelta työväenliikettä ei monissakaan alustuksissa tarkasteltu.
 

Kansalaisuskonto, poliittinen uskonto, työväenliike

Yksi konferenssin pääteemoista oli nimeltään "Kansalaisuskonto, poliittinen uskonto ja työväenliike" (Zivilreligion, politische Religion und Arbeiterbewegung). Aihetta lähestyttiin monesta eri näkökulmasta. Johdannossaan Berthold Unfried Itävallasta tarkasteli työväenliikettä ja sen manifestaatioita osana eurooppalaista yhteiskunnallista kehitystä historiallisen sosiologian keinoin. Hän näki työväenliikkeessä harrastetut  rituaalit ja liikkeen käyttämät symbolit representaation muotoina, jotka toimivat poliittisina siteinä ja integroivat joukkoja liikkeeseen. Tässä mielessä työväenliike muistuttaa maallistunutta tai kansalaisuskontoa. Durkheimilainen analyysi soveltuu työväenliikkeenkin rituaalien tarkasteluun. Niin uskontoelämässä kuin työväenliikkeessäkin sosiaaliset suhteet syntyvät käytännöissä, jotka sitovat yksilöä yhteisöön ja vahvistavat sosiaalista identiteettiä. Työväenliikkeellä on monia ulottuvuuksia, joihin mahtuu yhtä hyvin "pyhittäminen" kuin "tieteellinen" suhtautuminen elämän ilmiöihin.

Unfrieden mukaan työväenliikettä voi lähestyä myös weberiläisittäin tarkastelemalla sitä osana sekularisaatioprosessia. Työväenliike rikkoi toisaalta maagista kuvaa yhteiskunnasta, mutta loi samalla uusia kaavamaisia näkemyksiä siitä. Liikkeen politiikka saattoi ulottua myös ajattelun rationaalisten aspektien yläpuolelle. Samoin kuin kristillinen ajattelukin myös työväenliike pyrki holistiseen maailmankatsomukseen.

Unfried esitti konferenssin pohdittavaksi kysymyksen, ovatko uskonnon ja työväenliikkeen omaksumien käytäntöjen analogiat järkeviä. Ranskan vallankumouksesta lähtien työväenliike ja uskonto ovat esiintyneet rinnakkain samoilla elämän alueilla. Mikä on ollut pyhää? Millaisia symbolisia muotoja se on saanut? Millaisia traditioita työväenliike on synnyttänyt luomaan ja ylläpitämään identiteettejä? Miten työväenliike on erotellut hyvän ja pahan? Muiden muassa näissä kysymyksissä liike on joutunut ottamaan mittaa kristillisestä ajattelusta.

Työväenliike on myös joutunut luomaan omaa kieltään kohdatessaan esimerkiksi yksilön kuoleman. Työväenliikkeen hautajaistavat ja -perinteet ovat syntyneet sekularisoituneen ideologian vastineena uskonnon hallitsemilla alueilla. Toisaalta kristillisyys on ollut eurooppalaisen kulttuurin peruselementtejä. Monet symbolit on lainattu siltä. Työväenliike kansalaisuskontona sai vaikutteensa kristillisyydestä, mutta myös kansankulttuurista (popular culture). Usein se käytti näiden tarjoamia muotoja, mutta loi niihin uudet sisällöt. Äärimmilleen vietynä uusi kansalaisuskonto ilmeni totalitarismina.

Konferenssi käsitteli kansalaisuskontoa sosiaalisen muotona eikä pyrkinyt ideologiakritiikkiin. Sen sijaan alustuksilla ja keskusteluilla haluttiin täsmentää kansalaisuskonnon ja poliittisen uskonnon käsitteitä. Tänään poliittinen uskonto termillä on negatiivinen sävy. Alkujaan termin taustalla oli Unfrieden mukaan positiivinen ja liberaali suhtautuminen politiikkaan. Poliittinen uskonto -ajattelu oli lähellä työväenliikkeen alkuperäistä tavoitetta luoda tarkoitusta elämään. Tähtäimessä oli kokonaisnäkemys, joka toimisi rahafetisismin vastapainona.

Maurice Agulhon pohdiskeli kokoukselle jaetussa alustuksessaan (Religion civile et mouvement ouvrier en France au XIX siécle) kansalaisuskonnon syntyä käsitteenä ja historiallisen kehityksen tuloksena. Katolisen ylivallan vastainen reaktio käynnistyi Ranskassa jo ennen työväenliikkeen aikakautta ja sai kansalaisuskonnon muodon. Kamppailun kärjessä oli liberaali porvaristo, filosofeja ja vapaa-ajattelijoita.

Agulhon löytää kansalaisuskonnon käsitteelle erilaisia ulottuvuuksia. Tasavaltalaisten kansalaisuskonto oli kilpaileva järjestelmä kristinuskolle tai juutalaisuudelle järkeä ylistävine kasvatusihanteineen, juhlineen ja riitteineen. Uudemman kansalaisuskonnon suuntauksen hän löytää isänmaallisuutta ja kansallismielisyyttä korostavasta profaanista toiminnasta, joka ei ole antikatolista.

Työväenliikkeen asenteista hän hahmottaa kolme teemaa: 1) työväenliike ei ole hyväksynyt isänmaalliskansallista "uskontoa" 2) työväenliike on ollut taipuvainen luomaan eräänlaista omaa "uskontoaan" 3) työväenliike on tuntenut viehtymystä vapaa-ajattelijoiden militanttiin uskonnonvastaisuuteen.

Philippe Burrin jatkoi käsitteiden määrittelyä esitelmässään Religion civile, religion politique, religion séculière. Käsitteitä tarvitaan analysoitaessa poliittisen ilmiön uskonnollisia piirteitä ja vertailtaessa politiikkaa ja uskontoa. Kansalaisuskonto, poliittinen uskonto, maallistunut uskonto ovat käsitteitä, joilla on pitkä historia, mutta jotka ovat jääneet tutkimuksen marginaalialueille. Burrin lähtee liikkeelle Rousseaun kansalaisuskonnon määrittelystä, jonka tämä antaa teoksessaan Yhteiskuntasopimus. Inhimillisyyden uskonnon, kansalaisen uskonnon (religion du citoyen) ja papiston uskonnon lisäksi neljäntenä modaliteettina on kansalaisuskonto, jonka piirteisiin kuuluu yhteiskuntasopimuksen kunnioittaminen ja suvaitsevaisuus.

Kansalaisuskonnon käsite on Burrinin mukaan kokenut renessanssin erityisesti Yhdysvalloissa, jossa sitä on soveltanut Raymond N. Bellah käsitellessään amerikkalaisen poliittisen kulttuurin perusarvoja. Kansalaisuskonnon käsitettä voidaan käyttää kollektiivisen identiteetin muotojen tutkimiseen, olipa kohteena jokin poliittinen ryhmittymä tai koko kansakunta.

Poliittisen uskonnon käsite kattaa Burrinin mukaan periaatteen, jossa poliittinen muodostaa ulkopuolisista arvoista riippumattoman instituution. Siihen liittyy tendenssi ottaa politiikan käyttöön yleensä uskonnon dominoimia asenteita kuten tottelevaisuus ja kunnioitus. Maailmansotien välissä käsitettä alettiin soveltaa kuvaamaan poliittisia järjestelmiä, joissa harrastettiin poliittisen yhteisön pyhittämistä. Käsite sopii metaforaksi silloin, kun politiikka on käsitteenä rationaalisen yläpuolella. Käsite soveltuu myös politiikan ja muiden sosiaalisen elämän sekulaaristen ilmiöiden vertailuun, jos niille on tyypillistä "pyhittyminen" (esim. tiede, urheilu).

Burrin pohdiskelee artikkelissaan, onko poliittisen uskonnon käsitettä lähestyttävä fenomenologisesta vai funktionaalisesta suunnasta ja millaiseen käyttöön käsitettä voidaan soveltaa. Hänen mukaansa käsite on luonteeltaan ideaalityyppi, jota voidaan pitää tietynlaisten poliittisten ilmiöiden mahdollisena dimensiona (esim. stalinismin, natsismin, "uuden politiikan tutkimisessa). Sosiaaliset ilmiöt, joihin käsitettä voidaan soveltaa, muistuttavat uskonnollisuuden hallitseman traditionaalisen yhteiskunnan kokonaisvaltaisuutta. Ilmiöistä voidaan löytää tiedostamattomia ajatuksellisia uskontoperäisiä piirteitä. Poliittisen uskonnon käsite auttaa myös näkemään rakenteellisia samankaltaisuuksia politiikan ja uskonnon välillä. Erityisesti sitä voidaan soveltaa jatkumisen, kuoleman ja muistamisen identiteettejä vahvistavien piirteiden ja rituaalisen ja symbolisen yhdessäolon muotojen tutkimiseen.

Burrinin mukaan poliittisen ja uskonnollisen maailmoista löytyy samankaltaisuuksia mm. seuraavilta tasoilta:
- molemmissa on kollektiivisia piirteitä
- suhteet traditioihin, menneisyyteen ja tulevaisuuteen ovat keskeisellä sijalla
- hyvän ja pahan erottelua painotetaan molemmissa
- symbolit ovat tärkeitä molemmille

Lopuksi hän tarjoili mielenkiintoisia lähestymistapoja kysymykseen, miksi poliittisiin liikkeisiin kehittyy uskonnollinen dimensio tiettyinä aikoina. Vastauksia voi etsiä ottamalla tarkastelun kohteeksi 1) liikkeen ideologinen orientaatio (nationalismi/kollektiivisuus vai liberalismi/yksilöllisyys) 2) liikkeen rakenteellistamistaso (moderni yhteiskunta - vastakulttuuri) ja 3) liikkeen konteksti (teollistumiskriisi - uusi elämän tarkoitus).

Danielle Tartakowsky käsitteli alustuksessaan juhla- ja mielenosoituskulkueita Ranskassa (Cortèges traditionnels et manifestations de rue en France). Hänen mukaansa kadulla on ollut merkittävä asema Ranskan politiikassa 1700-luvulta vallankumouksesta lähtien. Hän pohdiskeli mm. edustavatko kollektiivinen toiminta ja suora demokratia jotain perustavaa laatua olevaa asiaa poliittisessa järjestelmässä, joka perustuu ajatukselle yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista. Ranskassa katu on toiminut keinona konstruoida ja osoittaa massojen voima; poliittisen tahdon ilmentymänä ja vastapainona äänestyksille.

Tartakowsky analysoi kadun merkitystä julkisena tilana samoin kuin eri muistomerkkien asemaa erilaisten juhlien symboleina. Hän arvioi heinäkuun neljännentoista päivän ja vapunpäivän suhdetta ja niiden merkitystä eri kansalaispiirien identiteetin muodostukselle. Hän löysi ranskalaisesta käytännöstä erilaisia mielenosoitustyyppejä, joita erotti mm. niiden suhde valtiovaltaan.

Tartakowskyn alustuksessa vertaillaan monia symboleja (esim. punaiset kukat vs. kielot, punainen lippu vs. trikolori) ja niiden käyttöä. Tilan ja ajan maallistuminen ja uusi pyhittäminen leimaavat monia juhlia. Ranskan vallankumouksen symbolit ovat saaneet Ranskan perinteestä poikkeavia käyttötapoja naapurimaissa, esimerkiksi Belgiassa ja Italiassa.

Kuolemaan liittyvät rituaalit ovat osa katujen manifestaatioista, joista käydään kilpailua eri kansalaispiirien kesken. Hautausmaat ovat olleet kokoontumispaikkoja ja hautajaismenot ovat politisoituneet. Katumielenosoituksissa on sekoittuneena uskonnollisia, kansankulttuurista omaksuttuja ja karnevalistisia piirteitä.

Katujen ja mielenosoitusten merkitystä politiikan teossa korosti myös Hector Cordone laajassa alustuksessaan Argentiinan kansanliikkeistä, erityisesti peronistisesta liikkeestä (Quelques reflexions sur les mobilisations populaires et le mouvement ouvrier argentin, notamment pendant le premier peronisme 1946-1955). Argentiinan liikkeiden historiassa hegemonia oli vuorotellen anarkosyndikalistisilla, sosialistisilla ja kommunistisilla ryhmittymillä. Sotilasvallankaappauksen jälkeisen tilanteen korvasi Juan Peronin ja syndikalistien liitto, jossa katumielenosoitukset toimivat poliittisen vallan keskeisenä välineenä.

Katujen hallinta ja mielenosoitukset inspiroivat konferenssiyleisön keskustelemaan mm. katumielenosoitusten psykologisista seikoista (ilo ottaa kadut haltuun!), niiden spektaakkeliluonteesta ja mediatapahtumamerkityksestä. Ranskan katumielenosoitukset ovat saaneet vaikutteita mm. sotilasparaateista. Niiden välityksellä kulkueisiin liittyvät tavat ovat levinneet myös protestanttisiin maihin, joissa ei ollut katolisten kulkueiden perinnettä. Katumielenosoituksissa on voinut yhdistyä spontaanisuus ja organisoidut toimet.
 

Stalinismi poliittisena uskontona: stalinismin puoluerituaalit

Nicolas Werthin alustus käsitteli Neuvostoliitossa  syntynyttä myyttiä "aidosta proletaarista" (A la recherce du "Prolètaire authentique": les origines du mythe ouvrièriste en URSS). Vuonna 1929 lanseerattu kampanja tähtäsi "sosialistisen kilpailun" aikaansaamiseen. Työläisiä houkuteltiin ryhtymään "iskurityöläisiksi". Stalin julisti työn luonteen muuttuvan sosialistisessa kilpailussa kunnian ja sankaruuden asiaksi. (Historioitsija Andrea Graziosi on kutsunut kampanjaa "työläisvastaiseksi työläisyydeksi" (antiworker "workerism"). Kampanjan funktiona oli massojen mobilisoinnin ohella vahvistaa työväenluokan yhteyttä puolueeseen ja bolshevikkihallituksen legitimiteettiä.

Werth toi esiin syitä, joiden vuoksi työläismyytti sai vastakaikua vain hetkellisesti ja vain tiettyjen työläispiirien parissa. Hänen mukaansa työläismyytistä seurasi, että sosialismin konstruoiman "uuden ihmisen" prototyypiksi sopivat kokeneimmat, poliittisesti korrekteimmat ja dynaamisimmat tehdastyöläiset. Kommunistityöläisten ylentäminen vastuullisiin asemiin ja "porvarillisten spesialistien" viraltapano - kulttuurivallankumous - osana työläismyytin rakentamista kesti vain pari vuotta. Työläismyyttikampanja soveltui luultua huonommin stalinilaiseen "populismiin". Werthin mukaan muut ideologiset konstruktiot kuten sabotoijamyytti tai salaliittolaishahmo soveltuivat siihen paremmin. Työläismyyttiä "myytiin" myös ulkomaille, missä se sai kapitalismille vaihtoehtoja etsivien työläisten parissa paremman vastaanoton kuin Venäjällä.

"Autenttisen proletaarin" käsite liittyy Leninin luokasta vieraantumisen teoriaan, jossa tehdään ero "autenttisten proletaarien" ja "poliittisesti vähemmän tietoisten" välille. Werth käsitteli myös "puolueen proletaarisen legitimiteetin" ongelmaa. "Autenttisen työläisen" määrittely oli tärkeää tämän legitimiteetin ylläpitämiselle. Sorvin ääreltä saapuneen luokkaidentiteetti nojasi kylliksi proletaariseen kokemukseen.

Werth esitteli myös työläismyytin alkuperää. Hän yhdisti sen "vasemmistobolshevismin" konstruoimiin kolmeen myyttiin (konekulttuurin vapauttava voima, proletariaatti uuden yhteiskunnan luojana, sosialismi ihmiskunnan uutena uskontona), "vasemmistokommunistien" ajatuksiin työläisvaltiosta ja "neuvostotaylorismiin".

Keskustelussa tuli esiin mm. venäläisen kulttuurin poikkeavuus länsimaisesta perinteestä. Vanha ortodoksinen uskonnollisuus ja yhteisöllisyys loivat pohjaa myyteille. Stalinistinen puolue-elämä ja ylennyskäytännöt perustuivat kritiikin ja itsekritiikin yhdistelmälle, joka on luonteeltaan kollektiivinen toimenpide. Julkinen ja yksityinen eivät eriytyneet. Hyvä ja paha olivat selkeitä kategorioita. Stalinismissa myytti tuli näkyväksi ja sitä käytettiin hyväksi. Stalinismille oli tyypillistä asioiden voimakas ja tiheä rituaalisointi ja symbolisointi.
 

Sosialidemokratian uskonnollisuutta muistuttavat muodot

Sebastian Prüfer käsitteli alustuksessaan saksalaista sosialidemokratiaa 1800-luvun loppupuolella ja tarkasteli sen uskonnonomaisia piirteitä (Die frühe deutsche Sozialdemokratie 1863 bis 1890 als Religion: Zur Problematik eines revitalisierten Konzepts). Hänen lähtökohtanaan oli havainto, että läntiseen modernisoitumiseen kuuluvassa sekularisoitumisprosessissa uskonnollisuudesta omaksuttiin maallisen alueelle mm. kieleen, symboleihin ja rituaaleihin liittyviä muotoja sekä yksittäisiin ajatusmuotoihin ja historialliseen ajatteluun liittyviä sisältöjä. Tämä koski joko tietoisesti tai tiedostamatta myös eurooppalaisia työväenliikkeitä.

Laajassa alustuksessaan Prüfer käsitteli sosialismin kristillistä pohjaa, uskonnollisuudesta omaksuttua kielenkäyttöä, "uskomussisältöä" (ideologiaa), rituaaleja, puoluetta kirkkona, varhaisen puoluesosialismin uskontomaisia piirteitä, sosialidemokraattisia ja muita uskontodiskursseja, sosialismia uskonnon korvikkeena ja puoluesosialismin ei-uskonnollisia ja uskonnollisia peruselementtejä.

Varhaisessa sosialistisessa liikkeessä oli sekä uskonnollisuuteen perustuvia yhteiskuntanäkemyksiä että uskontokritiikkiä. Jotkut näkivät sosialismin aidon kristillisyyden toteutumisena, johon veljeyden ja tasa-arvon vaatimukset sopivat hyvin. Prüferin mukaan varhaisen sosialidemokratian eräitä piirteitä voidaan pitää lähellä kristillisen lahkon tietoisuutta. Toisaalta sosialistisessa retoriikassa käytettiin ilmaisuja kuten "taivas maan päällä", jotka olivat pikemminkin vaatimuksia oikeudenmukaisuudesta kuin uskonnollisia lausumia. Sosialidemokratia ryhtyi täyttämään tarpeita, joihin oli haettu vastauksia uskonnosta (vapauttajahahmot, tarve uskoon, itsetietämykseen ja todellisuuskuvaan, integraatiotarpeet jne.). Se pyrki täyttämään "maailmankatsomuksellista tyhjiötä".

Prüfer käsitteli alustuksessaan sekularisoitumisprosesseja, joiden osaksi "poliittiset uskonnot" voidaan tulkita. Uskontodiskurssi kuului poliittisen ja yhteiskuntataloutta koskevan diskurssin ohella saksalaiseen kulttuurikontekstiin, jonka suunnasta eri yhteiskuntapiirit kamppailivat. Uskonto ja politiikka kietoutuivat yhteen.

Axel Körner vertaili alustuksessaan "Kirkonvastaiset aatteet ja uskonnolliset muodot" (Antiklerikale Ideen und religiöse Formen) työväenkulttuuria Ranskassa ja Saksassa vuosina 1830-1890. Hänen lähtökohtanaan aiheen käsittelyyn oli sosiaalisen miljöön käsite. Sen kautta hän tarkasteli työväenkulttuurin omaksumia käytäntöjä ja rituaaleja, mm. musiikkia ja runoutta, osana sosialistisen vaihtoehtokulttuurin kehitystä. Unelma "toisesta maailmasta" levisi Ranskassa mm. "goguettien", lauluryhmien, kautta. Myös antiklerikalismi levisi laulujen välityksellä. Toisaalta sosiaalinen ja tasavaltalainen Kristus kuuluu monien laulujen kielikuviin. Uskonto toimi välineenä tarjoamalla käyttökelpoista kieltä ja symboliikkaa. Vasta kommuunin jälkeinen aika tarjoaa ateismille sijaa. Saksalaisessa työväenliikkeissä harrastettiin uskonnollisen ja kirkollisen mallin tyylillistä ja symbolista hyväksikäyttöä.

Körner valaisee monin esimerkein työväenliikkeen laulukulttuurin piirteitä ja kehitystä sekä Ranskassa että Saksassa. Rituaalit, esimerkiksi työväen juhlamenot, toimivat emotionaalisena kiinnikkeinä, joilla vahvistettiin puolueen yhteyttä joukkoihin. Vallankumousmuistot ja niihin sidoksissa olevan kollektiivisen muistin rakentuminen palvelivat Ranskassa erottumista muista yhteiskunnallisista ryhmistä. Uusia identiteettiä vahvistavia käytäntöjä ja rituaaleja syntyi mm. vallankumouksellisten marttyyrien kunniaksi (Lasallekultti, barrikaaditaistelijat 1948 ja 1971). Työväenlauluilla oli vastaava sosiaalipsykologinen merkitys kuin liturgisilla lauluilla uskonnon piirissä.

Paule Verbruggen esitteli Belgian sosialidemokraattisen liikkeen katolisille rituaaleille ja symboleille luomia vaihtoehtoja (Alternatives for the traditional religious perception in the socialism of Ghent, 1870-1914). Hän totesi, etteivät antiklerikalismi ja vapaa-ajattelun leviäminen merkinneet rituaalien ja symbolismin katoamista työväenliikkeestä varsinkaan katolisen tradition dominoimassa maassa. Verbruggen löysi sosialisteilta monia uskonnollisperäisiä myyttejä: myytit varhaiskristittyjen elämäntavasta, Eedenin puutarhasta ja tulevasta messiaasta kuvasivat sosialistien menneisyyden ja tulevaisuuden näkymiä. Työväenliike kohotti omat sankarinsa pyhimyksiksi. Juhla- ja muistopäiviä vietettiin uskonnollisia juhlia muistuttavin menoin. Vapaa-ajattelijat kehittivät rituaaleja erilaisia elämän käännekohtia kuten häitä ja hautajaisia varten. Nämä seremoniat muistuttivat usein kirkollisia menoja. Sama koski symboleja: kansantalot olivat "sosialismin temppeleitä", sosialismi, vapaus ja työ visualisoitiin sosialistisessa taiteessa allegorioiden välityksellä jne. Esimerkkinä Verbruggen käytti Marianne-hahmoa sosialistisessa taiteessa.

Verbruggen mukaan kirkollisten rituaalien, symbolien ja myyttien käyttö ei Gentissä ollut tulosta tietoisesta suunnitelmallisesta politiikasta. Koska rituaalit ja symbolit nojautuivat katolisuuden hallitsemaan kansankulttuuriin, niiden analysointi auttaa ymmärtämään työläisten todellisuutta, ajattelua ja mentaliteettia siirtymäkaudella katolisesta yhteiskunnasta maallistuneeseen. Sen sijaan kansalaisuskonnon tai poliittisen uskonnon käsite ei Verbruggenin mukaan kovin hyvin soveltunut belgialaiseen sosialismiin huolimatta siitä, että silläkin oli omat irrationaaliset elementtinsä.
 

Synkretismia, kansankulttuuria vai uskonnonkorviketta?

Christine Colletten teemana oli Kansainvälinen usko: rituaalit ja liturgiat brittiläisen työväenliikkeen internationalismissa 1918-1939 (The International Faith: Rituals and Liturgies of the British Labour Movement Internationalism, 1918-1939). Hän analysoi internationalismia, "sosialismin sielua", uskona ja poliittisena teologiana, joka tarjoaa oman elämäntarkoituksensa ja tulevaisuudennäkymänsä. Tästä näkökulmasta hän tutkii brittiläisen työväenliikkeen ajatusmaailmaa, toimintaa, rituaaleja ja liturgioita. Internationalismissa kirkkoa edusti Sosialistinen internationaali (Labour and Socialist International, LSI) hierarkisine rakenteineen. Internationalismin visio perustui uskoon, että työtätekevien kansainvälisen yhtenäisyyden kautta saavutetaan taivas maan päällä. Tämä olisi yhteiskunta, jossa työnteko on miellyttävää ja arvostettua. Sen saavuttaminen olisi "taistelevan proletariaatin lopullinen voitto" (Fiedrich Adler). Internationalismilla oli taivaansa mutta myös helvettinsä, sota ja fasismi.

Internationalismi oli eurooppa-keskeistä. Se jakautui sosialistiseen ja kommunistiseen internationaaliin vastaavalla tavalla kuin kirkkokunnat protestanttiseen ja katoliseen kirkkoon. (Collette huomauttaa, että Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa, missä katolinen kirkko oli vahva, kommunismi sai vahvemman jalansijan kuin protestanttisen uskon maissa.)

Kansainvälisyysusko eli Euroopan työläisten keskuudessa. Se oli tehokkainta kansan uskontona. Sen riitit ja liturgiat juontuivat kansankulttuurista. Collette vertaa osallistumista työväenliikkeeseen kirkossa käyntiin. Osallistuminen ei useinkaan ollut pysyvä, laskettavissa oleva ilmiö, vaan ihmiset osallistuivat sattumanvaraisesti yleisen asennoitumisensa pohjalta. Maksavien jäsenten - jotka useinkin olivat enimmäkseen miehiä - ohella työväenliikkeen "joukkoihin" kuului esimerkiksi työläisnaisia ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä.

Britanniassa sosialismi ja uskonto eivät olleet kilpailuasemissa keskenään vaan täydensivät toisiaan. Tähän vaikutti mm. se että anglikaaninen kirkko ei ole luonteeltaan dogmaattinen.

Collette määrittelee rituaaleiksi sellaiset kansainvälisyysuskoa ylläpitävät joukkokokoontumiset, joissa osallistumisen konventiot ovat selvät. Liturgiat hän määrittelee kommunikaatiometodeiksi, tavoiksi ilmaista uskoa ja luoda myyttejä.

Collette tarkastelee lähemmin kansainvälisyyden toteutumista työväen sivistys-, kasvatus- ja koulutusorganisaatioissa, työväenurheilutoiminnassa, esperantisti-liikkeessä ja musiikin ja taiteen alueilla. Hän päätyy toteamaan, että kansainvälisyysusko ei ole uskonnon sekularisoitumista vaan pikemminkin vaihtoehtoinen "gospel", oma teologian alueensa. Päämääränä on ollut yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja vapauden toteutuminen proletariaatin maailmanlaajuisessa yhteisössä. Usko tähän vaati yksilöllistä tahtoa ja tekoja.

Andrzej Chwalban aiheena oli puolalaisten sosialistien suhde uskonnollisiin menoihin ja symboleihin 1870-1939 (Les socialistes polonais face aux signes et symboles religieux 1870-1939). Puolassa katolinen kirkko säilytti vahvan asemansa sosialististen aatteiden leviämisestä huolimatta. Ensimmäisen polven sosialisteihin kuului uskovaisia, uskonnollisiin asioihin välinpitämättömästi suhtautuvia ja ei-uskovaisia. Chwalba tarkastelee uskovaisten sosialistien suhdetta uskonnollisiin seremonioihin ja maallistumisen vaikutuksia siihen.

Puolassa vapunpäivän vietto osuu yhteen pyhän Adalbertin ja pyhien marttyyrien Jacobin ja Philippen muistojuhlien kanssa. Toukokuun ensimmäistä päivää on juhlittu sekä sosialistisena että kirkollisena juhlana. 1930-luvulle asti uskovaiset työläiset aloittivat vapunpäivän vieton aamumessulla. Kirkkoihin mentiin punaisiin hihanauhoihin ja huiveihin sonnustautuneina, merkit rinnassa. Liput jätettiin messun ajaksi kirkon eteen.

Messuja pidettiin myös mm. ensimmäisten sosialistien, Varsovan puolalaisten marttyyrien ja vuosien 1905-07 vallankumouksen uhrien kuoleman vuosipäivinä. Uuden puoluehuoneiston, työväenklubin tai -talon käyttöönottoa juhlittiin pyhin toimituksin. Katolinen mielipide hyväksyi uskovaisten sosialistien toimet. Sen sijaan jotkut sosialistijohtajat paheksuivat sitä, että kerättiin rahaa uskovaisten työläisten "votiivimessuihin". Suhtautuminen lakkoihin oli uskovaisten työläisten keskuudessa ristiriitaista.

Sosialistit saattoivat laulaa messuissa patrioottisia ja kansallismielisiä lauluja. Toisaalta perinteisiä uskonnollisia ja patrioottisia lauluja ruvettiin pitämään melkein vallankumouksellisina. I maailmansodan jälkeisinä vuosina tilanne muuttui monessa suhteessa. Silti Puolassa eli "kaksoislojaalisuus" - oltiin uskollisia sekä liikkeelle että kirkolle.

Chwalba tarkasteli myös muita puolalaisen työväenliikkeen omaksumia uskonnollisuuteen liittyviä tapoja mm. uskonnollisperäisiä tervehdyksiä, ristin käyttöä, sosialististen juhlien pyhittämistä ja uskonnollisen kielen käyttöä. "Abramowskin metodi" tarkoitti uskonnollisen kielen suosimista käytännöllisistä syistä aatteen ymmärrettävyyden parantamiseksi, mutta myös vuosisadan alun sensuurin hämäämiseksi. Puolassa julkaistiin sosialistisia saarnoja, katekismuksia ja kymmeniä käskyjä. Vapaa-ajattelijoilla ei ollut paljon vaikutusvaltaa. Uskonnollisia elementtejä käytettiin runsaasti myös työväenliikkeen kuvakielessä. Enkeli saattoi olla rankaiseva hahmo tuoden mieleen vallankumouksellisen proletariaatin, Karl Marxin kuva muistutti isä-jumalaa, jne.

Lopuksi Chwalba tarkasteli puolalaisten sosialistien suhtautumista kristillisiin juhliin, jouluun ja pääsiäiseen, ripille pääsyyn, hautajaisiin ja muihin seremonioihin sekä maallistumiskehitystä Puolassa.

Keskustelussa Ute Mohrman täydensi uskonnonkorvike -teemaa kertomalla Saksassa esiintyneistä Jugendfeier -rituaaleista. Niitä harrastettiin alueilla, joilla ei ollut katolista liikettä ja niissä oli antiklerikaalisia elementtejä. Ne palvelivat identiteetin muodostusta ja niissä oli kvasiuskonnollisia piirteitä.

Internationalismi-alustus kirvoitti keskustelua siitä, miten yhteiskuntien erot vaikuttivat ideologisten muotojen omaksumiseen. Danielle Tartakowsky täsmensi symbolien käyttöä koskevaa tarkasteluaan huomauttamalla, että Ranskassa sosialistien ja kommunistien käyttämät symbolit eivät eronneet paljonkaan toisistaan 1920-luvulla. Punainen lippu oli yhteinen. Eroavuudet olivat peräisin Saksasta. Kansanrintamalla oli vain vähän symboleita. Bruno Groppo täydensi keskustelua huomauttamalla, että Espanjan sisällissodalla oli oma vaikutuksensa kansainvälisen työväenliikkeen symboleihin. Italian työväenliikkeen ominaispiirteisiin kuului Matteotti-kultti. Janusz Zarnowski korosti sitä, että työväenliikkeen suhdetta uskontoon tuli tarkastella eri tasoilla: liikkeen militantit olivat usein ateisteja, tavallisilla osallistujilla oli yhteyksiä sekä kansankulttuuriin että kirkkoon ja lisäksi oli niitä, joiden ajatusmaailmaa ja käyttäytymistä leimasi antiklerikaalisuus; he eivät käyneet kirkossa, mutta eivät kuuluneet ateismin kannattajiinkaan.
 

Työväenliikkeen uskonnollisille menoille rinnakkaiset muodot? Hautajaisriitit (Parareligiöse Formen in der Arbeiterbewegung?)

Paul Pasteur käsitteli alustuksessaan Työväenliike ja kuolema (Le mouvement o la mort) kuoleman representaatioita työväenliikkeessä monesta eri näkökulmasta. Suhtautuminen kuolemaan ja siihen liittyviin rituaaleihin on vaihdellut. Vallankumoukselliseen käytäntöön kuuluu biologisia, kansalaistoimintaan liittyviä, kulttuurisia ja filosofisia sisältöjä, jotka torjuvat kuolemaa. Hautajaisriittien tarkoituksena on ollut toimia elävien keinona käsitellä kuolemaa. Työväenliike ei ole välttynyt omaksumasta tapoja, jotka 1800-luvulta lähtien ovat vallinneet suhtautumisessa kuolemaan: ajatus muistoissa säilymisestä ja käynnit hautausmailla tiettyinä päivinä ovat osa riittejä.

Konstruoidessaan suhdettaan kuolemaan työväenliike on samalla käynyt läpi historiaansa, luonut identiteettiään. Muistaminen, kunnioitus ja esimerkillisyys ovat olleet johtavia teemoja kuolemaa käsitelleissä kirjoituksissa. Työväenliike on taistellut saadakseen oikeuden muistaa kuolleitaan, järjestää kulkueita ja muistotilaisuuksia jne. Työväenliikkeen piirissä on syntynyt kuolemankultin piirteitä, johon kuuluu työläissankarien tai marttyyrien esimerkin korostaminen. Muistaminen ja kuoleman kunnioittaminen on ollut poliittisen taistelun kohde.

Pasteur toteaa, että kuolemanteeman tutkimuksen lähdeaineiston löytäminen on vaikeaa. Hän on käyttänyt mm. negrologioita, työväenliikkeen julkaisemia toimintakalentereita (joihin on merkitty muistopäiviä), työväenliikkeen lauluja ja kuva-aineistoa luodakseen kuvaa siitä, miten kuolemaa on käsitelty työväenliikkeessä. Tulokseksi hän on saanut, että kuolemalla on ollut työväenliikkeelle symbolista arvoa. Kuolema saa paikkansa liikkeen tai puolueen sosiaalisessa ja poliittisessa hierarkiassa ja sillä on oma tehtävänsä pyhien asioiden ulottuvuudella. Erityisesti työläis- ja vallankumousjohtajien väkivaltainen kuolema on koskettanut kansan tuntoja. Pasteur luettelee tästä lukuisia esimerkkejä.

Myös arkipäiväinen kuolema on voinut olla työväenliikkeessä asia, jolla on ollut symbolista arvoa. Työtapaturmien, sotatapahtumien ja rasismin uhreina kuolleet tai sosiaalisten epäkohtien kuten työttömyyden vuoksi menehtyneet ovat olleet erityisen muistamisen kohteina.

Pasteur sivuaa esitelmässään myös vapaa-ajattelijoiden liikettä ja sen pyrkimyksiä edistää ei-kirkollisia hautausmenoja ja polttohautausta.

Pasteur käsittelee työväenliikkeen uusien hautausriittien etsinnän eräitä yksityiskohtia. Punaisten lippujen ja ammattiyhdistyslippujen seremoniaalinen käyttö yleistyi jo 1800-luvun jälkipuoliskolla hautajaisissa. Mutta vaikka työväenjohtajat ovat tähdänneet hautajaisten politisoitumiseen ja siirtymiseen yksityisestä sfääristä kohti julkista, ovat monet ajalle tyypilliset hautajaisrituaalit säilyneet. Työväenyhteisöllä on ollut tarve kiinteytensä ja yhteisöllisyytensä säilyttämiseen. Kokoontuminen hautajaisiin on palvellut tätä. Monet rituaalit kuten ruumiinvalvojaiset, musta väri (esim. lippujen surunauhat), hiljaisuudella kunnioittaminen, hautajaiskulkueen tietty järjestys on omaksuttu yleisesti vallinneista hautajaismenoista. Kuitenkin työväenliike on kehittänyt menoihinsa uusia ominaispiirteitä, joita Pasteur luettelee.

Pasteur analysoi myös työväenliikkeen hautajaispuheiden diskurssia etsien esimerkkinsä ranskalaisten, itävaltalaisten ja saksalaisten kommunististen ja sosialidemokraattisten työväenjohtajien hautajaisissa esitetyistä puheista. Puheissa on heroisoivia piirteitä; perhe jää niissä usein taka-alalle. Eräät asiat ovat olleet työväenliikkeen hautajaisissakin tabuja. Esimerkiksi itsemurha ei ole ollut työväenliikkeessä hyväksytty asia.

Pasteur tuo esiin polttohautauksen erityisenä proletaarikulttuurin levittämänä hautauskäytäntönä. Se levisi erityisesti saksankielisen Euroopan työväenliikkeessä. Pasteur tarkastelee myös tuhkauskäytännön yleistymistä ja vaikutuksia hautajaismenoihin.

Dino Mengozzin teemana olivat maallistuneet hautajaiset ja työväenliike Italiassa (Obseques Laiques et mouvement ourvier en Italie). Kuolemaan liittyy sekä tietoisia että tiedostamattomia eleitä ja käytäntöjä, jotka paljastavat salaisia tuntoja mutta myös tarkoitusperäisiä ideologisia asioita, poliittisia aatteita ja yhteiskunnan ajatusmaailmaa. Hautajaiset voivat edustaa työväenliikkeelle monia asioita: identiteetin rakennusta, protestia, tulevaisuuden kuvia. Ne heijastavat työhön perustuvan aktiivisen elämän ideaaleja, joita ohjaa maallinen aatemaailma. Se hylkää kirkon ajatuksen työstä tuskan ja vaivan lähteenä, kirouksena. Hautajaiset ovat politisoimisen väline, joka käyttää näennäispoliittista kieltä esitelläkseen uusia arvoja.

Mengozzin mukaan hautajaiset tuovat esiin työläisille ominaisia suhtautumistapoja, jotka ovat hävinneet urbaaneilta alueilta. Hautajaiset ovat kokoelma vanhoja ja uusia tapoja, jotka paljastavat jotain pitkäkestoisista mentaliteeteista. Hautajaiset luovat uusia "suojeluspyhimyksiä" ja muuttavat kuolemaan liittyviä tunteita. Sosialistisiin hautajaisiin liittyy optimismia. Sen voi havaita esim. postikorteista, joita on tehty kauniiden hautajaisten muistoksi. Niistä näkyy kiintymyksen ja intiimin yhteenkuuluvuuden tunteita. Tässä mielessä työväenliikkeen ja kuoleman suhteen tarkastelu vahvistaa hautajaisriittien merkityksen integraatioriitteinä. Poliittiset liturgiat vastaavat tarpeeseen suojautua "metafyysiseltä tartunnalta"; yhteys menetettyihin ritualisoidaan ja heihin viitataan kuolemattomina ja esi-isinä.(Claude Rivière).

Agulhonin ja Vovellen tutkimusten mukaan vuosina 1830-1940 ja vuoden 1860 jälkeen jakobinismin perintö aktualisoituu poliittisessa toiminnassa; työväenliike ottaa käyttöön siviilihautajaiset, joista tulee massatapahtumia. Olkoon tämän muutoksen agentit poliittisia (Agulhon) tai uuden kollektiivisen tunteen ilmentymiä (Vovelle), seremonioiden analyysi kertoo meille mm. sen, etteivät hautajaismenoja ohjaavat rituaaliset tavat kiinnity enää entisellä tavalla uskontoon. Kuolemattomuuskin maallistuu ja identifioituu muistoksi, jonka kukin jättää ystävilleen.

Italiassa siviilihautajaisia alettiin viettää Napoleon Bonaparten ensimmäisen hallintokauden aikana (1796-1799). Kansallisvaltion muodostamisen aikoihin siviilirituaaleista tuli keino luoda kansallista identiteettiä.

Kirkko ei tuolloin suostunut järjestämään kirkollisia hautajaisia entisille taistelijoille kuten Garibaldin sotilaille. Näin hautajaisista muodostui symbolisia tilaisuuksia tai ne kehittyivät poliittisen ja antiklerikaalisen taistelun välineiksi.

Mengozzi tarkasteli myös vapaa-ajattelijoiden liikettä, joka syntyi Brysselissä 1857 ja omaksuttiin pian Italiassakin. Siviilihautajaiset kuuluivat antiklerikaalisten liigojen, isänmaallisten yhdistysten ja työväenyhdistysten sääntöjen määräyksiin. Vapaa-ajattelijat pyrkivät eliminoimaan uskonnon vaikutuksen yhteiskuntaan ja valtioon monin tempauksin.

Kuolemaa koskeva maallistumiskehitys oli osa laajempaa kiinnostusta luoda apuverkostoja, kehittää yhteisöelämää ja pyrkiä vastaamaan modernin elämän erilaisiin vaatimuksiin. Aktiivisen elämän maallistuneisiin ihanteisiin kuului solidaarisuus, pyrkimys kohottaa moraalia ja sosiaalisuutta ilman kirkollisuutta ja traditionaalista hyväntekeväisyyttä.

Antiklerikalismista tuli erilaisten kansanpiirien politisoitumisen pääasiallinen tekijä. Se edusti pyrkimystä autonomiaan, joka uhmasi viime kädessä kirkon valtaa ja katolilaisuuden paternalismia ja fatalismia. Työläisvakuutusrahastot edistivät osaltaan kuolemaan liittyvien uhkien pienenemistä ja kollektiivisen vastuun kasvua.

Jos on totta, että kuolemaa koskevista tavoista voi tehdä päätelmiä suhtautumisesta elettyyn elämään, maallistuneet hautajaisparaatit olivat osoitus työväenjärjestöjen (jotka yhä useammin maksoivat kuolleitten jäsentensä hautajaiskulut) pyrkimyksestä hylätä katoliset riitit.

Hautajaiset olivat myös vetoomuksia erilaisten poliittisten vaatimusten puolesta. Ennen kaikkea ne edustivat tilaisuutta osoittaa sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden olemassaolo. Niiden kautta tulivat esiin sekä traagiset työtapaturmat ja kurjuuden ja epätoivon provosoimat itsemurhat mutta myös luokkataistelulle pohjautuva yhteiskunta yleisemminkin. Köyhimpien nopea maahanpanon vastakohtana uskonnolliset hautajaismenot rikkaille "egoisteille" kertoivat epätasa-arvosta. Kuolema, joka käsitettiin tasa-arvoiseksi, olikin ainakin sosialistien propagandassa yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ilmenemismuoto, jota kirkollinen ulkokultaisuus vei eteenpäin.

Pyrkimys korostaa suurmiesten erinomaisuutta johti kansalaishyveiden esille tuomiseen. Niitä viljeltiin negrologeissa ja hautajaispuheissa. Hyveisiin kuului olla hyvä perheen huoltaja (hyvä aviomies, hellä isä, väsymätön työntekijä) ja yhteiskunnan jäsen (uskollinen aatteelle, epäitsekäs, veljeyttä ja ihmisrakkautta harrastava).

Oli kysymys myös liikkeen jäsenten kiinnittämisestä, heidän varustamisestaan puoluekurilla ja -identiteetillä. Kuolemattomuus rakennettiin biografioilla, rituaalipäivien viettämisellä (vuosijuhlat, muistojuhlat) ja esittelemällä puolueen genealogian kulmakiviä. Perustajien, edelläkävijöiden ja liittolaisten suurista muotokuvista syntyi moraalista vaikutusta luovien erinomaisten persoonallisuuksien galleria.

Keskustelussa tuotiin esiin, että kuoleman ja hautajaisten tarkastelussa ei pidä tuijottaa vain symboleja ja lainoja uskonnollisista menoista vaan on otettava huomioon työväenliikkeen funktionaaliset tarpeet kuoleman kohtaamisessa. Riitit ja symbolit ovat osa työväenliikkeen kulttuurin ja kansankulttuurin tai arjen kulttuurin kohtaamista, jolla on poliittiset ja sosiaaliset dimensionsa.

Hautajaiset saattoivat eri tilanteissa toimia erilaisten ryhmien kohtaamispaikkana. Hautausmaiden sijainti vaikutti tapaan, miten menot sopivat liikkeen tarkoituksiin. Toisaalta hautajaismenoissa on saatettu korostaa ennen kaikkea kunniallista kuulumista paikalliseen yhteisöön eikä niinkään työväenliikkeeseen. Esimerkiksi mustan värin käyttö hautajaisissa on sitonut työväenliikkeenkin osaksi ympäröivää yhteiskuntaa.
 

Uskonnollisen kansankulttuurin ilmenemismuodot

Anuradha Royn kirjoittaman esitelmän uskonnollisista ja maallisista vaikutteista Itä-Intian työväenluokan musiikissa (The religious and the mundane in the music of the working class of East India (Bengal, Bihar and Assam) esitti Sudeshna Chakravarty. Alustuksessa kuvailtiin monin esimerkein Itä-Intian työväen harrastusta traditionaalisen kansanmusiikin välittämiseksi tähän päivään. Itä-Intian kansanmusiikkia luonnehtii spontaanisuus ja yksinkertaisuus. Se juontaa tavallisen ihmisen luonnollisesta halusta ilmaista ajatuksen ja tunteensa. Työväestön elämäntapa, työn ja taistelun muodot ja kulttuuriset perinteet leimaavat musiikkia. Maaseudun maanviljelijät, puusepät, puunhakkaajat, rakentajat ja käärmeenlumoajat ovat tämän tradition kantajia. Musiikki on kannustanut heitä työssä ja vapaa-aikana. Kansanlaulut ovat ajattomia, mutta niitä on sovellettu uusiin tilanteisiin ja asenteisiin.

Royn mukaan Itä-Intian työväenluokan elämä ja kulttuuri ovat kietoutuneet niin vahvasti uskontoon, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Uskontoon liittyy valtava määrä rituaaleja ja myyttisiä taruja. Niistä syntyneellä musiikilla on rikas inhimillinen ja sosiaalinen sisältö. Ritualismin ja symboliikan takana on aina mukana työläiskokemuksia. Osa kansanuskonnosta on syntynyt avoimessa vastarinnassa eliitin ideologiaa vastaan.

Roy esittelee alustuksessaan Itä-Intian uskonnollisten suuntauksien (mm. hindulaisuus, Krishna-uskonto) monista jumalista, jumalattarista ja taruista kertovia lauluja yksityiskohtaisesti. Kansanuskonnossa eri suuntaukset sekoittuivat, eri kastit ja uskonnolliset yhteisöt kietoutuivat yhteen paikallisten kulttien uskomuksissa ja käytännöissä.

Huyn-Back Chung esitteli Etelä-Korean työläisnaisliikkeen yhteyksiä uskonnollisuuteen (Arbeiterinnenbewegung und Religiösität in Südkorea in den 70er Jahren). Hän toi esiin pyrkimyksen globaaliin historiaan. Historiantutkimuksessa olisi annettava painoarvoa muidenkin maiden kuin Euroopan ja USA:n elämismaailman ymmärtämiselle.

Chungin esitelmän aiheena oli työläisnaisten kollektiivinen mentaliteetti industrialismin alkuvaiheessa. Tutkimus koski työläisnaisten kollektiivista vastarintaa 70-luvulla. Alustus käsitteli naisten elinoloja, kollektiivista vastarintaa, tietoisuutta naiskysymyksestä ja työläisnaisten uskonnollisen mentaliteetin problematiikkaa, jonka taustalla on konfutselainen patriarkaismi. Tutkimus pohjautui työläisnaisilta koottuihin kertomuksiin, haastatteluihin ja työväenliikkeeseen osallistuneiden pappien haastatteluihin.

Korealaisten työläisnaisten mentaliteeteissa sekoittuivat esikapitalistiset ja kapitalistiset tekijät. Traditionaaliset ja konfutselaiset tietoisuusmuodot kuten uhrautuvaisuus, konservatiivinen näkemys naiseudesta, terve moraalisuus ja halu oppia teki naisista kuuliaista työvoimaa. Naisiin vaikutti jossain määrin myös kapitalistinen mentaliteetti, halu pyrkiä eteenpäin elämässä, kaupalliset kulutustoiveet ja kapitalistisen ajanvietteen vetovoima. Naisten lakkoliike syntyi tässä tilanteessa 1970-luvulla ja käynnisti korealaisen työväenliikkeen. Katalysaattorina toimi kristillinen Kaupunkiteollisuuslähetys (Urban Industry Mission), joka auttoi työläisnaisia muuttamaan suhtautumistapojaan ja kamppailemaan oikeuksiensa puolesta.

Bai Ming Haon, Ging Gangin ja Zhang Ming Mingin laatima katsaus Kiinan työsuhteissa tapahtuneisiin muutoksiin (New Changes and Issues in China's Labor Relations) päätti valmisteltujen puheenvuorojen sarjan. Konferenssin varsinaista teemaa ei sivuttu tässä esityksessä.

Konferenssin loppuyhteenvedossa päädyttiin yleistykseen, että työväenliikkeen ja uskonnon suhdetta voidaan tarkastella monesta näkökulmasta: tutkitaan liikkeen uskonnollisuutta muistuttavia piirteitä, tutkitaan piirteitä, jotka liike kehitti korvaamaan alkuperäistä uskonnollista ajattelua ja tutkitaan liikkeen uskonnollisuudelta lainaamia piirteitä.

Vuoden 1998 Linzin konferenssin teemana tulee olemaan "1960-luvun globaalit muutokset" (tarkemmin ITH Newsletter 34. Jg., Nr.1 Oktober 1997)