Kanada – työväenhistorian Klondike

Kanada työväenhistorian Klondikena on kaksimielinen otsikko. Onko Kanada työväenhistorian kultamaa, josta voimme edelleen kaivaa aarteita vai onko sen kultasuoni ehtynyt kuten tapahtui varsinaisessa Klondikessa?

Kanadassa, Yukonin territoriossa sijaitseva Klondike-joki tuli kuuluisaksi 1890-luvulla, jolloin sieltä löytyi kultaa. Ensimmäiset merkittävät löydöt tehtiin 1896, mutta varsinainen kultaryntäys alkoi 1897, jolloin ensimmäiset kaivajat palasivat saaliinsa kanssa ihmisten ilmoille ja tieto löydöstä levisi. Sata tuhatta miestä suuntasi heti matkansa kohti Klondiken laaksoa kaukana lännessä. Varakkaimmat taittoivat matkansa laivalla, köyhimmät patikoivat yli vuorten ja kulkivat loppumatkan meloen tai soutaen. Joillain onnettomilla taivallusta kesti kaksi vuotta, ennen kuin Klondiken kultamaa löytyi. Dawson city kasvoi olemattomasta kylästä yli 30 000 asukkaan kaupunkikeskukseksi, jossa viina virtasi ja kaikki paheet kukoistivat. Jo muutamassa vuodessa ryntäys oli ohi ja äkkirikastumisesta haaveilevat suuntasivat uusille kultakentille. Klondiken nimi jäi elämään muun muassa siitä syystä, että Kanadan hallitus käytti sitä määrätietoisesti houkutellessaan uusia asukkaita maan länsiosiin, ja toki populaarikulttuurin hengentuotteet ovat osaltaan säilyttäneet nimen muistissa ja tuoneet sen uusien sukupolvien tietoisuuteen.

Kumpikin ulottuvuus Klondikesta – kukoistus ja hiipuva into – ovat löydettävässä kanadalaisesta työnväenhistorian tutkimuksesta, tosin laimeammassa muodossa kuin lännen kultamailta aikoinaan. 1970-luvulla näkyvän aseman saavuttaneella työväenhistorian tutkimuksella on vakiintuneita instituutioita, joista kaksi kertaa vuodessa ilmestyvä kaksikielinen aikakauskirja Labour – Le Travail on yksi näyttävimpiä. Lehteä julkaisee Canadian Committee on Labour History eli Kanadan työväenhistorian komitea. Komitealla on muutakin toimintaa. Se muun muassa julkaisee kirjoja ja videoita, järjestää seminaareja, jakaa vuosittain stipendejä parhaista työväenhistorian opinnäytteistä ja pyrkii muillakin tavoin edistämään työväestöön ja työelämään kohdistuvaa tutkimusta. Komitea muistuttaa monin tavoin suomalaista Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuraa, mutta vaikuttaa olevan sekä paremmin resursoitu että monipuolisempi.

Aikakauskirja Labour alkoi ilmestyä vuonna 1976 eli se voi tänä vuonna juhlia 25-vuotista taivaltaan. Julkaisun pääpaino on kanadalaisessa työväenhistoriassa, mutta lehti on luonteeltaan monitieteinen ja sisältää muutakin työväestöön ja työelämään liittyvää tutkimusta. Varsinaiset artikkelit keskittyvät Kanadaan, mutta katsausartikkeleissa käsitellään myös ulkomaista työväentutkimusta. Aikakauskirjaksi Labour on varsin mittava, noin 350-sivuinen. Esimerkiksi viimekeväisessä numerossa oli laajat artikkelit lamakauden Ontariosta, julkisen sektorin työntekijäliittojen historiasta Brittiläisessä Kolumbiassa ja työsuojelusta työpaikoilla. Kun työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura julkaisi viime vuosikirjansa työväestöstä ja huumorista, oltiin samoilla linjoilla myös Kanadassa, jossa Labour julkaisi tutkimusraportin 1930-luvun alun pilakuvista.

Lehti on osa työväenhistorian verkostoa, jossa eri osia on sovitettu yhteen näppärästi. Aika ajoin lehden toimittamisessa avustaa työväenhistoriaan keskittyvä jatko-opiskelija, joka saa Kanadan työväenhistorian komitealta apurahan tähän työhön. Vaatimuksena on, että opiskelija tutkii joko kanadalaista tai newfoundlandilaista työväenhistoriaa. Newfoundlandilaista siksi, että yksi keskeinen linkki verkostossa on Memorial University of Newfoundland, jossa työskentelevät kanadalaisen työväenhistorian johtaviin nimiin kuuluvat professorit Linda ja Gregory Kealey. Gregory Kealey on 1970-luvulta lähtien julkaissut Kanadan työväenliikkeen ja työväestön sosiaalihistoriasta useita kirjoja sekä opettanut työväenhistoriaa omassa yliopistossaan. Hän on myös Labour-lehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja. Linda Kealey puolestaan kuuluu työläisnaishistorian keskeisiin nimiin Kanadassa. Hänen uusin kirjansa on monipuolinen tutkimus työläisnaisten poliittisesta toiminnasta ja sosiaalihistoriasta vuoteen 1920.

Kealeyn pariskunnan ohella keskeinen työväenhistorian tutkija on Bryan D. Palmer, joka on tällä hetkellä Labour-lehden päätoimittaja ja Queens'in yliopiston historian professori. Palmer on varsin johdonmukaisesti edustanut materialistista historiakäsitystä kaikkien diskursiivisten ja lingvististen käänteiden keskellä. Hän on tuottelias tutkija, joka on osallistunut aktiivisesti historiantutkimuksesta ja erityisesti työväenhistoriasta käytyihin keskusteluihin. Esimerkiksi keskustelua kanadalaisen historiankirjoituksen tilasta ja eräiden tutkijoiden ilmaisemaa huolta kansallisen historiankirjoituksen murenemisesta hän kommentoi terävällä puheenvuorolla. ("Of Silences and Trenches: A Dissident View of Granatstein's Meaning", Canadian Historical Review 80 (1999), 676—686). Hän väittää, että nykyisen moniarvoisuutta ja erilaisten näkökulmien oikeutusta puolustavan moniäänisyyden ongelma itse asiassa on, että siitä on tullut uusi konsensus, jossa kaikki käy ja millään ei ole väliä. Työväenhistorian näkökulmasta hän pitää sitä erinomaisen kohtalokkaana, koska subjektiivisuutta ja identiteettien moninaisuutta korostavassa suuntauksessa objektiivisten rakenteiden merkitys unohtuu. Palmer kyseenalaistaa käsityksen inhimillisen toiminnan vapaudesta ja historiallisten subjektien valinnanvapaudesta. Historiantutkimuksen pluralistinen käänne, jossa kansallinen historiankirjoitus on kyseenalaistettu, muuttuu Palmerin tulkinnassa uudenlaiseksi kansalliseksi historiankirjoitukseksi, jossa tuotetaan valistuneempaa ja moniarvoisempaa kansallista yhteisöä. Sen hylkääminen tai muuttaminen ei enää olekaan tärkeää. Näin työväenhistorian poliittinen, radikaali potentiaali tyhjenee. Asetelma on mielenkiintoinen. Oikeistolaisessa tulkinnassa kansallisen historiankirjoituksen hylkääminen tai sen kritiikki uhkaa kansakuntaa ja valtiota. Palmerin vasemmistolaisessa tulkinnassa kansallisen historiankirjoituksen hylkääminen tai sen kritiikki uhkaa työväenluokan pyrkimyksiä uudistaa tai muuttaa kansakuntaa ja valtiota.

Työväenhistoria on melko hyvin etabloitunut kanadalaisiin yliopistoihin. Bryan D. Palmerkin on hyvässä virassa arvostetussa yliopistossa. Erityisen pontevasti työväenhistoriaa edistää jo aiemmin mainitsemani Memorial University of Newfoundland. Se muun muassa pitää yllä työväenhistoriaa koskevaa tietokantaa yliopiston kirjastossa. Kaiken lisäksi tietokantaa päivitetään säännöllisesti, mikä lisää sen käyttökelpoisuutta. Pikainen katsaus kirjallisuusluetteloihin antaa kuvan keskeisistä painopistealueista, joilta kanadalaiset työväenhistorian tutkijat ovat julkaisseet töitään. Erityisen voimakkaasti korostuu siirtolaistutkimus, onhan Kanada edelleen yksi maailman tärkeimmistä siirtolaisia vastaanottavista maista. Tutkimuksia löytyy niin ukrainalaisten, italialaisten, suomalaisten kuin vaikkapa virolaisten ja liettualaisten historiasta Kanadassa. Työväenliikkeessä keskeisiä ryhmiä ovat olleet ukrainalaiset, juutalaiset ja suomalaiset, mikä heijastuu myös tutkimukseen. Viime vuosina on lisäksi alettu enemmän selvittää aasialaisten ja afrikkalaisten tai afrikkalaista alkuperää olevien työläisten historiaa. Etnisiä ryhmiä koskevista tutkimuksista monet ovat perinteisesti olleet melko lailla sukupuolisokeita ja siitä näkökulmasta on huomionarvoista, että yksi ensimmäisiä ja ehkä tunnetuimpia siirtolaisnaisia koskevia tutkimuksia on suomalaissyntyisen professori Varpu Lindströmin kirja suomalaisnaisista Kanadassa (Defiant Sisters: A Social History of Finnish Immigrant Women in Canada. Toronto: Multicultural History Society of Ontario, 1992). Kirja on suomennettu ja julkaistu nimellä Uhmattaret.

Suomalaisten siirtolaisten anti kanadalaiselle työväenliikkeelle on noteerattu muissakin kuin suomalaisten tai suomalaistaustaisten tutkijoiden tutkimuksissa. Tuoreimpana esimerkkinä mainitsen Linda Kealeyn kirjan Enlisting Women for the Cause. Women, Labour and the Left in Canada, 1890—1920 (University of Toronto Press 1998), jossa hän omistaa oman kappaleen kanadansuomalaisten työläisnaisten järjestäytymiselle. Hän on suomenkielisiin lähteisiin paneutuessaan joutunut turvautumaan apuun, koska hän ei osaa suomea, mutta on ilmeisesti arvioinut asian vaivannäön arvoiseksi. Myös suomalaisten metsätyötä ovat ei-suomalaiset historioitsijat tutkineet (esimerkiksi Ian Radforth, Bushworkers and Bosses: Logging in Northern Ontario, 1900-1980. University of Toronto Press 1987). Havaitsin, että suomalaisuuteni oli työväenhistorian tutkijoiden keskuudessa selvästi kiinnostavampi asia kuin se oli joissain muissa yhteyksissä. Toisaalta kanadalaisessa työväentutkimuksessa suomalaisuus jää helposti myyttiseksi ilmiöksi. Jos suomalaisessa naishistoriallisessa tutkimuksessa mieluusti markkinoidaan maailmalle vahvaa suomalaista naista, on sama vahva suomalainen nainen saanut Kanadassa vielä lisämääreen sosialisti.

Jos katsotaan 1900-luvun tapahtumahistoriaa, löydetään kaksi pistettä, joihin monet työväenhistorian tutkijat ovat tarttuneet. Toinen on 1930-luvun lama, jonka vaikutuksia ja seurauksia on käsitelty lukuisissa töissä. Myös naistutkimusta on siltä osin kohtalaisen hyvin olemassa. Vuonna 1933 noin 30 prosenttia työvoimasta oli työttömänä ja laman varjo oli pitkä – ennen toista maailmansotaa työttömyys ei enää laskenut alle 12 prosentin. Samaan aikaan syntyvyys putosi rajusti eli laman vaikutus työväestön elämään oli hyvin moniulotteinen. Näistä kysymyksistä on tehty sekä paikallisia, mikrohistoriallisia tutkimuksia, että laajempia politiikkaa ja suhdanteita yleisemmällä tasolla käsitteleviä töitä.

Toinen tärkeä, dramaattinen vaihe, jota lukuisat työväenhistorian tutkijat käsittelevät, on Winnipegin yleislakko vuonna 1919. Lakko kesti toukokuun puolivälistä kesäkuun 25 päivään. Se oli hyvin nopeasti yleislakoksi levinnyt protesti, johon vaikuttivat suurtyöttömyys ja sodanjälkeinen inflaatio, yleinen lakkoliikehdintä eri puolilla Kanadaa, Venäjän vallankumouksen esimerkki ja nouseva vallankumouksellinen ammatillinen järjestäytyminen. Lakon tavoitteena oli luoda järjestelmä, jossa työehdoista olisi neuvoteltu kollektiivisesti (collective bargaining). Samoin tavoiteltiin parempia palkkoja ja parannuksia työoloihin. Tehtaissa työskentelevien miesten ja naisten lisäksi lakkoon liittyivät julkisen sektorin työntekijät, kuten poliisit, palomiehet, postin työntekijät ja puhelunvälittäjät. Lakkoa johti keskuskomitea, joka pyrki käymään neuvotteluja työnantajien kanssa lakkolaisten puolesta. Työnantajat loivat oman järjestönsä, joka leimasi lakon vallankumoukselliseksi salaliitoksi laillista järjestystä vastaan. Hallitus asettui työnantajien puolelle ja toi lopulta ratsupoliisit tukahduttamaan liikehdinnän. Tilanne kääntyi väkivaltaiseksi yhteenotoksi, jossa yksi kuoli ja lukuisat ihmiset loukkaantuivat. Lakkojohtajat pidätettiin ja kaksi heistä määrättiin vangittaviksi. Lakkolaiset joutuivat luopumaan vaatimuksistaan ja palaamaan töihin. Kesti kolme vuosikymmentä, ennen kuin ammattiliittojen asema tunnustettiin siinä määrin, että työehtosopimusjärjestelmä tuli mahdolliseksi.

Siirtolaisuuden ja keskeisten tapahtumien ohella kanadalaisessa työväenhistoriassa on käsitelty monia samoja teemoja kuin vaikkapa suomalaisessa tai brittiläisessä tutkimuksessa. Teollistuminen, teollisuustyö, ammatillinen järjestäytyminen ja poliittinen järjestäytyminen kuuluvat näihin teemoihin. Työläisperheistä ja lapsityön historiasta on niin ikään tehty mainitsemisen arvoisia tutkimuksia. Esimerkiksi professori Joy Parrin yksi kirja käsittelee Britanniasta 1800-luvulla Kanadaan tehdastyöhön lähetettyjä lapsisiirtolaisia (Labouring Children: British Immigrant Apprentices to Canada, 1869—1924. University of Toronto Press 1994). Parr käyttää tutkimuksessaan aineistona muun muassa lasten kotiin lähettämiä kirjeitä, mikä avaa uusia ulottuvuuksia lasten teollisuustyötä koskeviin keskusteluihin.

Oma lukunsa ovat lännen asuttamista ja rajaseutua koskevat tutkimukset, joille on vaikea löytää vastinetta eurooppalaisesta tutkimuksesta. Sen sijaan Yhdysvalloissa on vastaava vahva tutkimustraditio olemassa. Painotukset voivat vaihdella itsenäistä talonpoikaa ja viljelijäperhettä korostavasta tutkimuksesta työväestöä ja lännen taloushistoriaa koskeviin töihin. Toronton yliopiston historian professori Sylvia Van Kirkin turkiskauppaa koskeva tutkimus (Many Tender Ties. Women in Fur-Trade Society, 1670—1870. Watson & Dwyer Publishing 1980/1999) oli ilmestyessään 1980-luvun alkupuolella uraauurtava työ ja siitä otettiin vuonna 1999 uusintapainos. Kirjassaan Van Kirk tutkii turkiskauppiaiden yhteisöä Länsi-Kanadassa ja keskittyy eurooppalaisten turkiskauppiaiden ja –metsästäjien ja paikallisen alkuperäisväestön välisiin suhteisiin. Otsikon "many tender ties" viittaa läheisiin suhteisiin kahden eri yhteisön välillä. Virallinen yhteiskunta ei tunnustanut parisuhteita, joita paikalliset naiset ja muualta tulleet miehet solmivat, mutta laittomassa parisuhteessa eläville miehille ja naisille kyse oli oikeasta perhe-elämästä. Turkiskauppiaat levittäytyivät Kanadan erämaihin intiaanikansojen keskuuteen suurinpiirtein 1670-luvulta lähtien, mutta valkoisia naisia näihin yhteisöihin muutti vasta 1820- ja 1830-luvuilla. Sylvia Van Kirk kumoaa käsityksen, jonka mukaan vakiintuneen perhe-elämän muodot olisivat löytäneet tiensä erämaihin vasta tässä vaiheessa.

Yorkin yliopisto, Toronto

Vietin vuoden vierailevana tutkijana Yorkin yliopistossa Torontossa. Vaikka en varsinaisesti ollutkaan siellä perehtymässä työväenhistoriaan, tulin kuitenkin sivutoimisesti selvittäneeksi työväentutkimuksen tilaa Yorkin yliopistossa ja yleisemminkin Kanadassa. Kirjoitankin vielä hieman omien havaintojeni ja kokemusteni pohjalta kanadalaisesta työväenhistoriasta sellaisena kuin sen lukuvuonna 1999—2000 opin tuntemaan.

Vuonna 1959 perustettu Yorkin yliopisto on monessa suhteessa Tampereen yliopistoa muistuttava paikka sekä hengeltään että historialtaan. Kun Tampereen erikoisuus olivat opetusjaostot, joiden kautta ei-ylioppilaiden oli helpompi päästä akateemisiin opintoihin käsiksi, Yorkissa on erikseen collegeja ja niin sanottuja bridging programmeja eli sillanrakennusohjelmia, joiden kautta peruskoulunsa kesken jättäneet nuoret tai aikuiset voivat hankkia valmiudet yliopisto-opintoihin. Tästä johtuen Yorkin yliopiston opiskelijoissa on perinteisesti ollut keskimääräistä enemmän aikuisia ja opetusta on painotetusti annettu iltaisin, jotta työssäkäyvät opiskelijat voivat töiden jälkeen käydä luennoilla.

Ohjelmallisesti työväestö- ja maahanmuuttajaystävälliseksi rakennettu yliopisto on etenkin aikaisemmin houkutellut opettajia, joiden maailmankuva on radikaalimpi kuin konservatiivisena pidetyn Toronton yliopiston opettajien maailmankuva. Nämä erot ovat tosin tasoittuneet eikä Yorkin yliopiston opettaja- ja tutkijakunta välttämättä enää kovin paljon poikkea Toronton yliopiston henkilökunnasta, mutta jälkiä radikaalimmasta menneisyydestä on havaittavissa. Yorkin yliopiston historian laitoksen painopistealueisiin on kuulunut työväenhistoria ja monet nimekkäistä työn ja työväestön tutkijoista toimivat edelleen Yorkissa. Kun itse menin historian laitokselle ja kerroin omista tutkimusintresseistäni, mainitsin myös labour historyn eli työväenhistorian. Silloin laitoksen johtaja, jonka omasta julkaisuluettelosta löytyi espanjalaista työväestöä koskevia tutkimuksia, huomautti, että he eivät enää oikeastaan siellä tee työväentutkimusta. Hänen mukaansa monet entiset työväenhistorian tutkijat olivat suuntautuneet kulttuurintutkimukseen tai muihin uudempiin kysymyksenasetteluihin. Hän itse oli parhaillaan saanut valmiiksi kirjan härkätaisteluista. Saman ilmiön havaitsin muutamien muiden kanssa keskustellessani, mutta toki tutustuin myös tutkijoihin, jotka edelleen nimittävät työtään työväenhistoriaksi.

Työväenhistorian näkökulmasta tärkeimmät tuttavuudet olivat Bettina Bradbury, Kathryn McPherson ja Craig Heron sekä tietenkin Varpu Lindström, joka on parhaillaan Yorkin yliopiston naistutkimuksen koulun johtaja. Bettina Bradburyn ja Kate McPhersonin toimiminen Yorkissa professoreina oli itse asiassa yksi tärkeä tekijä, joka sai minut päätymään juuri Yorkin yliopistoon. Heidän lisäkseen kuvittelin tapaavani siellä myös tutkija Lynne Marksin, jonka teksteihin olin viitannut jo artikkelissani "Työväenhistoria taivastielle" (Äänekäs kansa. Väki voimakas 8. Helsinki 1996). Lynne Marks on tutkinut työväestön ja uskonnon suhteita 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Kanadassa, muun muassa työväenluokan tyttöjen liittymistä Pelastusarmeijaan. Hän oli kuitenkin ehtinyt muuttaa työn perässä Kanadan länsirannikolle useiden tuhansien kilometrien päähän Torontosta, enkä näin ollen päässyt hänen kanssaan henkilökohtaiseen kontaktiin.

Bettina Bradburyn tutkimus montrealilaisista työläisperheistä (Working Families: Age, Gender, and Daily Survival in Industrializing Montreal. Toronto: McClelland and Stewart, 1993) on hyvin samantapainen kuin oma väitöskirjani tamperelaisista työläisperheistä, tosin hänen lähestymistapaansa voisi luonnehtia aavistuksen verran luokkatietoisemmaksi kuin omaa tutkimusotettani. Hän painottaa enemmän puutetta ja ongelmia, minä painotan selviytymistä ja toimeentuloa, vaikka monin osin tulkintamme ovat samansuuntaisia. Työläisperheiden lisäksi Bettina Bradbury on tutkinut naisten työtä ja vanhenemista eri näkökulmista. Tällä hetkellä hänellä on meneillään tutkimus naisleskistä ja leskeksi jäämisen merkityksestä 1800-luvun Kanadassa.

Kate McPhersonin tuotantoon olin niinikään tutustunut jonkin verran jo ennen matkaani Kanadaan. Hänen tähän mennessä tärkein kirjansa (Bedside Matters: The Transformation of Canadian Nursing, 1900—1990. Oxford University Press, 1996) on tutkimus sairaanhoitajan ammatin muutoksesta 1900-luvun Kanadassa. Sen lisäksi hän on toimittanut artikkelikokoelmia naishistoriasta ja sukupuolten historiasta (esim. Gendered Pasts. Historical Essays in Femininity and Masculinity in Canada, toim. K. McPherson, C. Morgan ja N.M. Forestell. Oxford University Press 1999). Parhaillaan hän tutkii naisia Länsi-Kanadassa ja muun muassa problematisoi työn käsitettä. On yleisesti tunnettua, että naistutkimus on asettanut kyseenalaiseksi työväenhistorian ja työelämäntutkimuksen aikaisemmin melko kapean ymmärryksen työstä ainoastaan palkkatyönä. Naistutkimuksessa on korostettu, että työtä on myös palkaton työ esimerkiksi kotona. Kate McPherson vie tätä kehittelyä vielä pitemmälle tutkimuksessaan preeriaprovinsseissa asuvien naisten elämästä toisen maailmansodan jälkeisessä Kanadassa. Etenkin elämä intiaanireservaateissa poikkeaa monin tavoin sitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Koska toimeentulomahdollisuudet ovat kovin rajalliset ja sosiaaliset ongelmat tästä johtuen suuria, reservaateissa asuvien naisten tärkeä tehtävä on sosiaaliturvasta neuvotteleminen, sen anominen ja käyttäminen. McPherson pohtii kiintoisalla tavalla, miten tällainen, perheen toimeentulon turvaamiseksi tehty vaivalloinen ja ponnistuksia vaativa toiminta eroaa työstä vai eroaako se siitä.

Craig Heron on sosiaalihistorioitsija, joka on erityisesti keskittynyt työväenluokan historiaan. Hän on aloittanut työelämän suhteiden tutkijana ja julkaissut kirjan työstä ja työläisistä 1800-luvun Ontariossa. Kanadalaisesta työväenliikkeestä hän on kirjoittanut muun muassa kompaktin yleisesityksen, joka palvelee monia työväenhistoriasta kiinnostuneita opiskelijoita (The Canadian Labour Movement: A Brief History. Toronto: James Lorimer and Company, 1996, 2. painos). Heronin tämänhetkiset tutkimukset käsittelevät työväenluokan elämää Hamiltonin teollisuuskaupungissa 1890-luvulta 1930-luvulle. Toinen tutkimushanke käsittelee työväestön vapaa-ajankäyttöä, jossa hän on yhtälailla kiinnostunut raittiusliikkeestä ja viinanjuonnista, kauniimmin sanottuna alkoholikulttuurista.

Näiden hankkeiden kautta Craig Heron on laajentanut toimintaansa akateemisen tiedeyhteisön ulkopuolelle. Hän on yhdessä muiden kanssa perustanut työväestöön ja työväenliikkeen toimintaan keskittyvän museo- ja kulttuurikeskuksen, jonka nimi on Ontario Workers' Art and Heritage Centre.  Museo-sanaa on haluttu tietoisesti välttää laitoksen nimessä. Keskus toimii Hamiltonissa, joka sijaitsee lähellä Torontoa. Hamilton on vanha terästeollisuuskaupunki Ontario-järven rannalla. Vaikka kaupungissa toimii nimekäs yliopisto, McMasters, Hamilton on edelleen monessa suhteessa leimallisesti työläiskaupunki. McMastersissa on arvostettu työelämän tutkimuksen laitos, jossa on lukuvuonna 2000—2001 vierailevana tutkijana työelämäntutkija Antti Saloniemi Tampereen yliopistossa. Laitoksen henkilökunnasta monet ovat yorkilaisen Craig Heronin tavoin aktiivisesti mukana työläisten museo- ja kulttuurikeskuksen toiminnassa.

Kulttuurikeskus on mielestäni kiinnostava ilmiö kanadalaisen työväenhistorian monisäikeisessä kentässä ja ansaitsee siitä syystä enemmän kuin maininnan olemassaolostaan. Keskuksessa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä eri teemoista. Yksi teema oli työväenasuminen lama-ajan Kanadassa. Lisäksi siellä on järjestetty näyttelyitä työläisten juhlista, paraateista ja mielenosoituksista sekä varsin suuren suosion saavuttanut näyttely alkoholin roolista työläisten elämässä. Tutkijat, jotka ovat osallistuneet näyttelyiden suunnitteluun ja rakentamiseen, ovat niiden kautta saaneet paljon enemmän julkisuutta omalle työlleen kuin varsinaisen tutkimustyönsä kautta. Tällä hetkellä meneillään on kiertävä näyttely, jossa käydään läpi kanadalaisen työväenliikkeen keskeisiä kysymyksiä 1870-luvulta 1970-luvulle. Näyttely alkaa Hamiltonin työläisten liikkeestä 9-tuntisen työpäivän puolesta 1870-luvun alussa. Sitä pidetään ensimmäisenä merkittävänä liikkeenä lyhyemmän työajan ja parempien työolojen puolesta. Vuodelta 1912 näyttely nostaa esiin brittiläisessä Kolumbiassa länsirannikolla toimineen liikkeen, jossa pyrittiin tosimielellä vaikuttamaan monikulttuurisen siirtotyöläisväestön työ- ja elinoloihin. Mukana näyttelyssä on myös Winnipegin tekstiilityöläisnaisten kamppailua keskellä syvintä 1930-luvun lamaa ja sodanjälkeisen ajan ensimmäinen suuri lakko Fordin autotehtaalla Windsorissa. Näiden eri virstanpylväiden kautta pyritään samalla valottamaan nykyistä tilannetta Ontarion provinssissa, jossa valtaa pitää yksi Pohjois-Amerikan uusliberalistisimmista ja konservatiivisimmista hallituksista.

Näyttelyiden lisäksi keskus järjestää erilaisia työväenjuhlia ja siellä voivat kokoontua työväenjärjestöt, kulttuuriryhmät ja mitä moninaisimmat vähemmistöryhmät poliittisista ryhmistä seksuaalisiin vähemmistöihin. Tavoitteena on tarjota monipuolinen vaihtoehto massakulttuurille ja kulutusyhteiskunnan instituutioille. Käytännössä toimintaa leimaa viehättävä harrastelijamaisuus, mutta erityisesti näyttelytoimintaan on pyritty panostamaan ja saamaan mukaan eri alojen osaajia. Minuun teki vaikutuksen, että tieteen ja taiteen rajat näyttivät olevan matalammat kuin Suomessa. Tämä piti paikkansa etenkin työväenhistorian toiminnassa, jossa taiteilijat toimivat yhdessä tutkijoiden ja työväenhistorian harrastajien kanssa. Toisaalta kyse oli yleisemmästä ilmiöstä. Miltei kaikissa tieteellisissä seminaareissa, joihin osallistuin, alustajiksi oli kutsuttu kirjailijoita tai toimittajia. Joskus myös muilta taiteen edustajilta oli pyydetty kommentteja tai tapahtumiin oli liitetty mukaan elämyksellisiä osuuksia, jossa kuvan tai sanan keinoin kommentoitiin käsiteltävää teemaa.

Lopuksi

Kanada on edelleen monessakin mielessä työväenhistorian Klondike. Eri puolilla maata tehdään rikasta ja monipuolista työväestöä ja työtä koskevaa historiallista tutkimusta ja monet 1970-luvun radikaaleista tutkimuksen uudistajista ovat nykyään merkittävissä viroissa maan parhaissa yliopistoissa. Samalla monissa pienemmissä, vaatimattomammissa yliopistoissa tehdään tasokasta ja oivaltavaa tutkimusta ja esimerkiksi Newfoundlandin yliopisto on tullut tunnetuksi juuri voimakkaasta panoksestaan työväenhistoriaan.

Klondiken hohto hiipui nopeasti. Kanadalaisen työväenhistorian hohto ei ole hiipunut yhtä nopeasti. Silti yhtäläisenä piirteenä voidaan havaita, että kuten kultaryntäyksen jälkeisessä Klondikessa, myös työväenhistoriassa pohja on laventunut ja uusia leipälajeja on jouduttu etsimään. Työväenhistoriaksi aiemmin luokiteltuja tutkimusintressejä voidaan nykyään nimittää ehkä eri nimillä, mutta yhteistä vanhan työväenhistorian kanssa on halu tarkastella historiallisia ilmiöitä myös luokkanäkökulmasta. Sen rinnalle ovat nousseet etenkin sukupuoli, etninen tausta ja seksuaalinen suuntautuneisuus, mutta tavallisesti tutkijat, jotka ovat kerran ottaneet luokan työkalupakkiinsa tai ompelukoriinsa, eivät ole heittäneet sitä tarpeettomana pois.