Rakas gradupäiväkirja!

Kopeekka seuraa, kuinka eräs gradu vääntyy kasaan.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5 | osa 6

Sain juuri seminaarityöni kielentarkistuksesta. Vielä muutama viilaus, ja valmista kauraa! Miten tähän päästiin?

Vielä puolitoista kuukautta sitten paperilla ei ollut yhtikäs mitään. Mutta kas kas, yksi ainoa hiihtolomaviikko pohjoisessa periferiassa teki ihmeitä.

Suosittelen kaikille graduntekijöille pitkitettyä ”lomaa” lapsuudenkodissa. Ajankäyttömahdollisuudet ovat minimoidut – tekosyiden keksiminen käy yhä vaikeammaksi, kun voit a) käyttää koiraa neljännellä päivälenkillä b) tehdä lumityöt c) katsoa Kaksi Tornia Special Extended Editionin dvd-extrat seitsemänteen kertaan d) lukea vihdoin gradumateriaalisi loppuun.
Ja mihin viikko kotona ei riitä, seitsemän tunnin junamatka kyllä korvaa.

PALASIN PÄÄKAUPUNKIIN maaliskuun toisella viikolla ja oksensin paperille kahdessa päivässä kaiken viimeisen puolen vuoden mittaan mielessä vilahtaneen. Ranskalaisin viivoin, kummemmin ulosantia seulomatta.

35 sivun raakamateriaalin kanssa uskalsin vihdoin kuun puolivälissä varata terapia-ajan professori Pesoselta – tarkoituksena lähinnä tietää, onko tässä nyt loppujen lopuksi yhtään mitään järkeä. Paperi sotki iloisesti kirjallisuustiedettä, pornografiaa, sosiologiaa, seksologiaa, politiikkaa, mediatutkimusta, kansainvälisiä suhteita, filosofiaa, psykologiaa ja valtio-oppia, muutaman mainitakseni.

Ja olihan siinä; professori kehotti iloisesti pitämään kiinni lehtianalyysini hyvistä porno- ja kirjallisuuspointeista, kuvaavine esimerkkeineen. Kiinnostavat, mutta vielä tässä vaiheessa irrallisimmat yhteiskunnalliset näkökulmat voisin suosiolla jättää varsinaiseen graduun. Hangonkeksinä painuin takaisin koneen ääreen.

PUOLTATOISTA VIIKKOA, muutamaa hurmioitunutta visiota ja erinäisiä kylmiä realiteetteja myöhemmin koin kolmen päivän tunnekurimukseni.

Maanantai-iltana seminaarityön rakenne, ajatukset, sitaatit, kieliasu ja ulkomuoto olivat kunnossa – koin valtavaa työn valmistumisen euforiaa. Aurinko paistoi sydämessä, syleilin maailmaa.

Tiistai-iltapäivään mennessä olin vakuuttunut, että olen jollain ilveellä saanut aikaan kaikkien aikojen kammottavimman, tylsimmän, sekavimman ja epätieteellisimmän seminaarityön EVER. Konseptualistisen kollaasin täysin yhteensopimattomia ajatuksia ja mielipiteitä, joilla ei ole mitään reaalista todellisuuspohjaa eikä ainakaan minkäänlaisia perusteltuja lähteitä. Ihmekö tuo, olin juuri yrittänyt johdannossa selittää koko venäläisen postmodernismin syvimmän olemuksen yhdessä kappaleessa.

Aamuyöstä luin tutkimustani läpi noin kuudenteentoista kertaan, ja hallelujaa: kuin salama kirkkaalta taivaalta, se alkoikin taas tuntua omalta. Sain vihdoin nukuttua.

Keskiviikkona kävin yliopistolla printtaamassa vielä yhden, pilkkua viimeisen päälle hyväilevän version, ja tulin tulokseen, että hitto vie, kyllähän tämän kehtaa eteenpäin antaa – rohkaistuin jopa jo luovuttamaan työn tulevalle opponentilleni luettavaksi.

SE ON MINUN TYÖNI, minun näköiseni, ja se on tärkeintä. Olen oikeastaan itsestäni ihan saamarin ylpeä. Kielivirheetkin jäivät tarkastuksessa melko vähiin.

Öh, tietysti teoreettista lähdekirjallisuutta olisi voinut jossain välissä hyödyntää oikeastikin, eikä vain näön vuoksi. Niin, tietysti olisi hyvä, jos työ mahtuisi sille annettuihin raameihin, ts. 15-20 sivua nykyisen 28 sijaan. Ja aivan mahdottoman mukavaa olisi, jos ei meitä aivan maahan lytättäisi, kun parin viikon päästä aikaansaannokseni esittelen.

Mutta tärkeintä on, että SE on valmis; että Isoon Geehen mahtuvat kyllä kaikki ne jumalattoman tärkeät näkökulmat, jotka tästä jäivät yli; ja että tiedän täsmälleen, mihin osioihin (kuten vaikkapa siihen teoriapuoleen) tahdon jatkossa panostaa.

Ja nyt pidetään lomaa Sorokinista ainakin kuukausi.
Tästä se edistyy, pienin rysäyksin.

Salla Räsänen

Seuraava etappi: 15.4.2004, seminaariesitelmä
Gradua valmiina: 28 sivua
Mielentila tenttiarvosanoin: 3–

Laitoksen henkilökunnan gradumuistoja

"Kirjoitin graduni erään pohjoisvenäläisen murteen painollisten ja painollista edeltävien tavujen vokaalijärjestelmän kehittymisestä. Vuonna 1997 kirjoitin seminaarityön ko. alueen perinteisten murteiden painollisten tavujen vokalismista, ja gradu oli valmis syksyllä 2002. Välissä oli tietysti pitkiäkin taukoja, etten ajatellutkaan koko asiaa. Kenttätyön kävin tekemässä vuonna 1999 vaimoni kanssa: haastattelimme kymmentä koululaista (n.10 v) ja yhdeksää eläkeläistä.

Koululaisilta sai kaivaa hohtimilla tarvittavia sanamuotoja, kun taas eläkeläisiltä tuli materiaalia ihan vain antamalla heidän kertoa elämästään. Koululaisille valehtelimme olevamme tulevia opettajia ja harjoittelevamme lasten kanssa keskustelua, kun taas eläkeläisille
kerroimme olevamme kiinnostuneita vanhoista ajoista. Yksi
isäntä kyllä meinasi heittää meidät ulos talosta – häneltä oli vastikään
huijattu 1000 ruplaa.

Ahdistusta ei tullut, kun asenteenani oli, että kyllä se gradukin joskus valmistuu... Esimerkkinä tästä se, että kun näytin työtä ensi kertaa professorille syksyllä 2001, enkä ollut tyytyväinen tarjottuun arvosanaan, jätin koko työn kolmeksi, neljäksi kuukaudeksi.
Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja järjestin itselleni aikaa hoitaa
homma loppuun. Mikään ei kuitenkaan voi koskaan olla absoluuttisen
valmis, ja niinpä jatkan nyt saman aiheen parissa."

Jouni Vaahtera
tutkija

"Graduni aiheena oli saksan kielen sivulauseiden sanajärjestys. Aihe oli varsin haastava: äkkinäisesti voisi ajatella, ettei siinä ole mitään
tutkittavaa, koska verbihän on aina lauseen lopussa. Todellisuus
osoittautui kuitenkin paljon mielenkiintoisemmaksi. Kirjoitin keräämiäni esimerkkilauseita korteille, joita säilytin vanhassa kenkälaatikossa –
kuten siihen aikaan oli tapanani.

Itse työ sujui muistaakseni ilman sen kummempia ongelmia, eikä siihen tuhraantunut hirveästi aikakaan. Kertaakaan en käynyt ohjaajan luona työtä näyttämässä tai neuvoja kysymässä – ehkä olisi pitänyt. Vähän jäi ihmetyttämään saamani arvosana (cum laude), itse kun kuvittelin paljastaneeni aivan uusia piirteitä saksan sivulauseista. Mutta eipä tuo arvosana ole tahtia jatkossa haitannut, varsinkin kun lisensiaatintyön tein jo venäjän kielestä."

Arto Mustajoki
professori