Edellinen numero Seuraava numero  
       
 

2/2004

Sisällys

Päätoimittaja:
Ira Österberg

Toimitussihteeri:
Päivi Rönkkö

Piirrokset:
Satu Nykopp

Verkkoversio:
Salla Räsänen

Tekstit:
Maija Jäppinen
Pekka Kaasinen
Anu Korhonen
Pauliina Pietikäinen
Riikka Porkola
Salla Räsänen
Niina Tenhio

Fuksien mietteitä

Kopeekka pyysi kahta tuoretta fuksia kertomaan tuntemuksistaan näin kesäloman jo häämöttäessä.



Miksi Katariina Suuri aina sanoo ei?

Esittelen ensin itseni lyhyesti. Minä olen se pieni sinipukuinen tyttö, joka aloitti venäjän opiskelun viime syksynä. Venäjän kielen kanssa olen ollut tekemisissä hieman kauemmin, vuodesta 1988. Tämä epätoivoinen viha-rakkaussuhde pienine ylä- ja lukuisine alamäkineen alkoi peruskoulun kolmannella luokalla.

Vetistelyn, huutamisen ja oikeinkirjoituksen pänttäämisen alhojen tie päättyi silloiseen lopulliseen, ”ei enää ikinä” -eroon neljän suoritetun lukion kurssin jälkeen, tai itse asiassa viimeisenä iltana ennen koetta. Lopetin huipulle, sain kahdeksikon. Jo eläkkeelle siirtynyt opettajani pitää minua maanpetturina, rottana ja yhtenä niistä seitsemästä surumielisestä oppilaasta, joista kyllä aina joku tuli tunnille – istumaan.

Kammosin venäjää kuutisen vuotta. Sitten menin Kielikeskukseen kertaamaan. Olin visusti päättänyt, että en kerro kenellekään siellä ”lukeneeni” venäjää kahdeksan vuotta. Viereeni tuli istumaan nuori nainen, joka tunnusti hiljaisella äänellä olevansa venäjän kielen pääaineopiskelija. Jumala taitaa sittenkin olla olemassa. En ole yksin.

”Kyllä sinä sinne pääset”, kuului vastaus, kun ilmoitin haluavani oppia venäjää ihan laitoksella. Täällä minä nyt sitten olen.


EN OLE AINOASTAAN saamaton ja laiska. Olen saamaton, laiska ja minulla on suuria suunnitelmia. Aloin opiskella laitoksella, koska haluan oppia lukemaan Dostojevskia alkuperäiskielellä, tutustua kirkkoslaaviin ja muinaisvenäjään ynnä muuhun, josta ei ikinä ole mitään hyötyä oikeassa elämässä (ellei työskentele tutkijana tai opettajana).

Aloin aktiivisesti suorittaa perusopintoja. Menin kielioppikurssille, luennot aikaisin torstaiaamuna ja harjoitustunnit ties missä ylijäämäkopperossa Vuorikadulla. Vuorikatu 20:a rakennettaessa on varmaankin tapahtunut seuraavaa: Naapurisalista on tullut liian iso, ja se on päätetty jakaa seinällä kahdeksi saliksi. Sali 10 on normaalikokoinen, sali 9 on onneton siivouskomero, jossa seinät kaatuvat päälle ja katto on matalalla. Onneksi ei enää nyt keväällä tarvitse mennä sinne. Vuorikadun tiloilla on se plussa, että käytävässä on korkeampaa teknologiaa edustava kahviautomaatti. Köyhä opiskelija katsoo sellaista ihaillen.


NIIN, SE KIELIOPPI. Minähän en ikinä ole osannut kirjoittaa venäjää. Osasyynä lienee se, että en ollut ymmärtänyt opetella sijapäätteitä. Tämän tein vasta viime kesänä. Onneksi meillä on opettajia, jotka oikeasti opettavat. Ei siis sellaisia, jotka pyörittelevät silmiään turhautuneena ja vaipuvat hiljaa epätoivoon.

Kielioppia meille opettaa muun muassa Ekaterina. Hän osaa sanoa ei. Hän sanoo niin usein. Tämä on oikein. Minä olen useamman kerran lukenut ääneen seitsemän sanan lauseita, josta viisi sanaa on täysin väärin ja kaksi muuten vain hupsusti ”ei ihan niin”. Ääntäminenkin menee yleensä päin kettua. Ekaterina miettii ensin, sanoo sitten ”Ei”, ja aloittaa. Ensin hän vääntää rautalangasta harjoituksen varsinaisen opeteltavan asian, ja sitten kaiken sen muun.

Olen iloinen. Minulla on kokonainen harjoitusmoniste täynnä virheettömiä venäjänkielisiä lauseita. Olen täyttänyt sen melkein itse. Minun pitäisi opetella se ulkoa. Parasta tässä on se, että alan ymmärtää, miksi ne lauseet pitää kirjoittaa juuri niin.

Venäjän kielioppi alkaa olla loogista, aikaisemmin se oli epäselvä sekämelska päätteitä, joita mielivaltaisesti yhdisteltiin kaikkiin sanoihin, vähän suvusta, luvusta ja merkityksestä riippuen... liikeverbejä ei varmasti kannata edes mainita. Ekaterina ei ole vielä selittänyt niitä meille. Mutta kaipa minä nekin joskus opin.


NIISTÄ SUURISTA SUUNNITELMISTA vielä sen verran, että sillä kirkkoslaavilla ei ole ihan hirveä kiire. Ensin minun täytyy oppia muodostamaan järjellisiä venäjänkielisiä virkkeitä ilman Ekaterinan ja Hanneksen apua, eikä vain sellaisia, joilla kerron, mikä minun nimeni on ja missä minä asun. Pitää ottaa rauhallisesti. Alan tutustua glagolitsaan vasta sitten, kun Ekaterina Velikaja kommentoi lauseenmuodostustani sanoilla ”Da, možno”.

Satu Nykopp
Venäjän kieli ja kirjallisuus



Se pään sisällä oleva juttu

Kun minulta kysyttiin, haluaisinko kirjoittaa fiiliksiäni fuksivuodesta, tartuin mielelläni tilaisuuteen: vaikka olenkin jo toisen vuoden opiskelija, on viime vuosi vielä hyvin muistissa. Kaikki hyvät ja huonot puolet.

Nyt, opiskeltuani kohta kaksi vuotta, joudun edelleenkin nipistämään itseäni siitä tosiasiasta että olen täällä. Voisin sanoa, että oli suuri yllätys, että pääsin sisään. Lähtökohtani eivät olleet kovinkaan hyvät. Pikkuhiljaa alan jo kuitenkin tuntea, että olen oikeassa paikassa.

Vielä viime vuonna luennoille mennessäni tunsin, etten saisi olla täällä. Kummallista ja ihan täysin oman pään sisällä oleva juttu. En luottanut omaan älykkyyteeni, vaan vertasin itseäni muihin ja tunsin oloni välillä tyhmäksi. Varsinkin kun jostain ihmeen syystä pääsin lukemaan kieliä, jotka eivät todellakaan ole vahvinta alaani. Mutta tässä sitä nyt ollaan ja hyvin pärjätään.


PÄÄAINEENA LUEN tšekkiä, joka alusta asti tuntui luontevalta. Tšekin peruskurssi kuitenkin alkoi vasta viime syksynä, joten ensimmäisen vuoden luin kroaattia, jota jatkoin myös tänä vuonna. Helppoa ei ole ollut, koska aikaisempi kieltenopiskeluni on ollut aika vähäistä ja menestys heikkoa.

Kuitenkin olen löytänyt vahvuuteni, ja voinkin brassailla sillä, että olen varmaan huonoimmilla papereilla koskaan meidän laitokselle päässyt opiskelija. Pääsykokeeseen sattui kuitenkin oikeat kysymykset. Olenkin nyt tyytyväinen, etten päässyt lukemaan historiaa, niin kuin alunperin oli tarkoitus.


PARASTA TÄSSÄ KAIKESSA on se, että et todellakaan tiedä mikä sinusta tulee isona. On loistavaa, että mahdollisuudet ovat avoinna moneen suuntaan. Toisaalta saa kuulla joka suunnasta kommentteja, että miksi ihmeessä olet lähtenyt lukemaan slaavilaisia kieliä tai mikä sinusta tulee kun valmistut. Tässä vaiheessa sanon vain, että en tiedä. Kaikki on ihan itsestä kiinni.

Olen huomannut todella suuren eron näissä kahdessa vuodessa. Tämä vuosi on ollut kaikilta osin helpompi. Tosin täytyy myöntää, että läheisriippuvuus tv-vastaanotinta kohtaan ei ole kauheasti auttanut opiskelujen sujumista – vaan minkäs sille mahtaa, että näkyy Eurosport. Pieni häiriötekijä, mutta elämäni valo!

Pauliina Pietikäinen
slaavilaiset kielet ja kulttuurit