Pääkirjoitus

Kaikilla onnellisilla opiskelijoilla on omat pienet ilon aiheensa, jokaista onnetonta opiskelijaa vaivaavat ne yhdet ja samat asiat: rahanpuute, opintojen eteneminen (etenemättömyys), valmistuminen – ja vuonna 2005 koittava Suuri Tutkinnonuudistus (ks. juttu). Tässä vuoden ensimmäisessä numerossa pureudumme em. asioihin sekä ongelmiin, joita näiden asioiden liiallisesta pohtimisesta voi seurata (ks. Rusistin päiväkirja).

YTHS:n nykytilanteessa jälkimmäinen on erityisen ajankohtaista, sillä nykyään opiskelijan henkisen ja fyysisen terveyden hoito voi olla kiven takana. Eräs ystäväni katkaisi kylkiluunsa ja soitti YTHS:lIe. "Eihän tuolle mitään voi, koita lepäillä, kyllä se paranee", sieltä vastattiin ja lyötiin luuri kiinni.

Muistan kauan sitten katsoneeni tv:stä, kun viime aikoina otsikoissa ollut Ben Furman haastatteli maniaan sairastunutta tyttöä. "Sitä gradua kirjoittaessahan se pikkuhiljaa alkoi", tämä totesi. Mania on tauti, jossa omat ajatukset alkavat juosta niin nopeasti, ettei itse enää pysy perässä. Tämä muisto on mielessäni yhä useammin nyt kun seminaarityötäni aloittelen (ks. juttu graduangstista).

Sitten on se Bologna-prosessi. Ajatus suomalaisen yliopistomallin eurooppalaistamisesta tuntuu hieman oudolta. Eräs akateeminen ystäväni tuhahti aikoinaan ajatukselle tutkinnon suorittamisesta Englannissa: "Ja minähän en ulkomailta mitään kolmen vuoden pikahihhulitutkintoa lähde hakemaan!"

Suomessa korkeakoulutuksen on aina ajateltu olevan huippuluokkaa. Opiskeluajat ovat pidemmät kuin missään muualla, mutta kyllä jälkikin on ollut sen mukaista. Eihän siitä mihinkään pääse, että pidemmässä ajassa asioita ehtii paremmin sulatella ja tarkastella perinpohjin. Tämä on tärkeää ennen kaikkea kielten opiskelussa. Ei kieltä tenttimällä opi.

Muutoksen avainsanat ovat nopeus, tiiviys ja tehokkuus. Opiskeluaikojen lyhetessä ja tutkinnon sisällön supistuessa valinnanvapaus pienenee, virhevalintoja ei sallita, ja kaikki tapahtuu vuosittain tehtävän henkilökohtaisen opintosuunnitelman (eli HOPSin) tahdissa.

Bologna-prosessi muistuttaa kauneuskirurgiassa Atlantin takana käytettävää Botoxia – eikä vain äänneasultaan. Botoxhan on lihakset lamauttava kovetusaine, jota ruiskutetaan kasvoihin, jotta rypyt häipyvät. Ja semmoiseen voi pahimmillaan myös Bologna-prosessi johtaa – hyvältä näyttää, mutta mikään ei liiku.

Laitoksen tiedotustilaisuus jätti minut hämmentyneelle mielelle. Prosessiin on vaikea suhtautua, silla periaatteessahan mitään Muutosta ei pidä vastustaa vain sen vuoksi, että se on Muutos. Siksi nyt onkin tärkeää kuunnella, ottaa selvää ja pyrkiä vaikuttamaan, jotta tuleva Muutos muotoutuisi Hyväksi Muutokseksi.

Onneksi tilaisuudessa lopuksi muistutettiin, että Muutoksen jälkeenkin "olennaista on edelleenkin se, mitä tapahtuu opiskelijoiden aivoissa". Ja tapahtuuhan siellä paljonkin, kunhan vain alkaisi raksuttaa vähän nopeammin – hops hops!

Ira Österberg