Rakas gradupäiväkirja!

Kopeekka seuraa, kuinka eräs gradu vääntyy kasaan.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5 | osa 6

Pro gradu, pääaineen tutkielma, ylemmän korkeakoulututkinnon lopputyö, Iso G.
Se tuntui niin kovin kaukaiselta viisi ja puoli vuotta sitten.

Syksyllä 1998, kun istahdin ensimmäiselle venäläisen kirjallisuuden historian peruskurssiluennolleni, tiesin, että sellainen pitää kirjoittaa, jos aikoo joskus liittää nimeensä tuon mystisen etuliitteen ”FM”, mutta täydellisen avoimiksi jäivät tuolloin kysymykset ’minkälainen’, ’mistä aiheesta’ ja ’miksi’. Etenkin ’miksi’.

SYYSKUU 2003. Viimeisen parin vuoden aikana olen suorittanut pääainettani kaksi ja puoli opintoviikkoa – mikä tahansa muu on Tšehov-teemaisen proseminaarin jälkeen kiinnostanut enemmän. Suunnitelmat Viipurin-työharjoittelusta, journalistiikan maisteriohjelmasta tai opiskelusta Pohjois-Amerikassa ovat kuitenkin kariutuneet. Alan hiljalleen taipua ajatukseen palata tuhlaajatyttönä takaisin slavistiikan ja baltologian laitoksen huomiin.

Juttutuokio professori Mustajoen kanssa on yllättäen rohkaiseva: graduaiheen ei ehkä välttämättä tarvitsekaan olla yksioikoisesti venäjän kielestä (rinnaisteisten sivulauseiden konjunktioiden syntaktiset tehtävät) tai venäläisestä kirjallisuudesta (perheinstituution kuvaus Tolstoin romaaneissa), vaan hämärärajaisempikin lähestymistapa on mahdollinen. Takavuosina joku oli kirjoittanut kirjallisuuspuolelle kahdeksankymmentä sivua Pietarin puistoista lotmanilaisena tekstinä. Professori ei tuhahdakaan halveksuvasti, kun piipitän jotain venäläisestä mediasta. Raapustan nimeni kirjallisuusaiheisen seminaarin ilmoittautumislistaan.


REALITEETIT lyödään pöytään heti ensimmäisellä tunnilla: seminaarista pitäisi kuulemma jatkaa samalla aiheella suoraan graduun, ja kyseisen graduaiheen täytyy olla selvillä jouluun mennessä. Pyörittelen päässäni media-aiheisia Venäjä-tapauksia: sanomalehtien asema nykyvallan sylikoirana, NTV ja Gusinskin pidätys, tietysti se iänikuinen sananvapauskysymys. Bulgakovin ja Šostakovitšin moninaiset kärsimykset Stalinin taiteellisen terrorin uhreina. Kaikki tuntuu joko liian vaikealta, liian kaukaiselta tai liian puhkitutkitulta.

Muistan hämärästi hihitelleeni kovasti loppukesästä 2002, kun postmodernistikirjailija Vladimir Sorokin haastettiin oikeuteen laittoman pornografian levittämisestä romaanissaan Goluboe salo, ’vaaleansininen ihra’. Venäjällä tuolloin asunut ystävä kuvaili, kuinka kaikki lehdet olivat väärällään tapauksen puintia ja kuvauksia romaanin sisältämistä Stalinin ja Hruštševin välisistä intiimihetkistä.

Toisella seminaaritunnilla vetäjä, professori Pesonen, hihkuu innostuneena aralle ehdotukselleni tutkia jollain tapaa Sorokinin tapauksen käsittelyä venäläisessä printtimediassa. Kehottaa lukemaan romaanin ja palaamaan sitten asiaan.


YRITÄN, YRITÄN KOVASTI. Ensimmäiset viisikymmentä sivua ovat puoliksi mongoliaa tai jotain muuta antiutopistisessa tulevaisuudessa valtakielenä olevaa venäjä-kiina-sekoitusta. Kirjaa ei ole suomennettu, tietenkään. Itkettää ja hävettää. Olen mukamas lukenut Venäjän kieltä ja kirjallisuutta yli viisi vuotta yliopistotasolla, asunut maassa kolme kuukautta, ja tässä on tulos: en saa edes luetuksi yhtä venäjänkielistä kirjaa...

Lokakuun lopulla saan käsiini romaanin ruotsinnoksen (Blått fett, Ben Hellman, 2002), ja kirja alkaa pikku hiljaa aueta. Joululomalla pääsen vihdoin siihen skandaalinkäryiseen homopornokohtaukseen romaanin loppupuolella. Samoihin aikoihin siirryn lopullisesti ruotsinnoksesta takaisin alkukieliseen versioon: Sorokinin kieli on helpottunut huomattavasti, kun kiinalaisvaltaisesta siirtomaa-Siperiasta on siirrytty aikakoneella stalinistiseen vaihtoehto-Neuvostoliittoon. Helpottaa.

Tosin kirja on mielestäni melko hölmö. Pelkään, etten ymmärrä sitä oikein. Onneksi on reseptiotutkimuksellinen eikä kaunokirjallinen näkökulma – tarvitsee oikeastaan pohtia vain sitä, mitä muut ihmiset ovat aiheesta sanoneet, miten ja miksi, eikä niinkään sitä, miten itse tekstin tulkitsisin...

NYT HELMIKUUSSA seminaarityöni koostuu suuressa määrin päässä lepattelevista vilkkaista ajatuksista – bittikieleksi asti niistä ei ole vielä päätynyt monikaan. Goluboe salo -skandaalia puivia lehtiartikkeleita on reilusti yli kolmesataa; niistä koostuu senttien paksuinen A4-pinkka, joka suurimmaksi osaksi kulkee mukanani kaikkialle, jopa baariin.

Mielentilaa helpottaa muistuma syksyllä seminaariryhmässä luetusta gradusta: ajatus ”ai eikö sen tämän kummempi tarvi ollakaan” auttaa hiipivään ahdistukseen kummasti. Olo on odottava, ajoin hyvinkin innostunut. En kenties kuitenkaan vielä tiedä tarpeeksi hyvin, mihin olen ryhtymässä.

Kunhan pääsis vauhtiin.
Ehkä ensi viikonloppuna.

Salla Räsänen

Seuraava etappi: 1.4.2004, seminaarityö kirjalliseen tarkistukseen Gradua valmiina: 0 sivua, 0 lausetta, 0 sanaa
Mielentila tenttiarvosanoin: 2-

Ks. myös slavistiikan ja baltologian laitokselta uuden vuosituhannen aikana valmistuneet maisterit ja näiden graduaiheet