Anna Kaarinen

Korso-trilogian toinen osa

"Hoito on minun, ja minä hoidan."

Osa 1 | Osa 3

ohtaamme sankarimme Tepi Oinosen hänen itsensä järjestämissä kotibileissä korsolaisessa kerrostalokaksiossa. Hilupilttuut ovat jo hiipumassa, isäntä itkee nurkassa olutpulloonsa ja karjahtelee välillä kertosäkeitä Popedan klassikoista. Naapureista useimmat ovat jo lähteneet, mutta muutamia viime hetken kärkkyjiä on vielä kerääntyneinä jääkaapin ympärille. He heittävät tikkaa valkoiseen oveen piirrettyyn hämiskuvioon ja kiljuvat riemusta aina, kun joku heittää ohi ja osuu radioon. Tupakansavu peittää kaikki huoneet, mutta vaatenaulakon alta, sinisen katkun keskeltä voi tarkkaavainen lukija erottaa kaksi hahmoa toisiinsa kietoutuneina: Anna Kaarinen ja Ronski! Miten tämä on mahdollista?!

un Tepi oli hoipparoimassa sisartaan vastaan Korson asemalle, törmäsi hän matkalla Ronskiin, johon oli tutustunut Doriksen pikkusiskon, Kitin, synttäreillä kuukausi sitten. Jo silloin Ronski oli tehnyt Tepiin hyvän vaikutuksen, ja nyt tämä kertoi olevansa menossa asemalla äitiään vastaan. Muori oli tulossa Tampereelta Stokkalle kleptomania-päiville, ja toisi samalla Harlikan vaihto-osia Ronskin prätkän kesäremppaa varten.

Kaverukset suunnistivat asemalle yhdessä, ja junasta laskeutui ensin Ronskin mutsi ja sitten Anna. Osoittautui, että viimeiset puoli tuntia he olivat tapelleet vaunun ainoasta istumapaikasta.
– Mikä lunttu! Ronskin äiti kuiskasi poikansa korvaan ennen kuin kipusi takaisin junaan.

Mutta Ronski ei kuullut äitinsä sanoja eikä nähnyt edes rasvaista vaihto-osamuovipussia. Sekaisin meni myös Anna, ja hän tunsi kuinka push-up rintsikat puhaltuivat täyteen purjeeseen mekon alla, jossa oli naimisissa olevalle naiselle sopiva leikkaus. Anna ja Ronski ahmivat toisiaan niin kuin pimeässä tunnelissa yhteen törmäävät junat.

Tepi ei tietenkään huomannut mitään, vaan itki hätäänsä suureen ääneen ja kaulaili sisartaan kiitollisena tämän saapumisesta. Yhtäkkiä Annan ja Ronskin välisen jännitteen pamautti hajalle kamoittava jysähdys: aivan heidän vieressään junalaiturilla makasi kuollut hevonen!

Ronski ymmärsi hetkensä koittaneen ja otti salamannopeasti tilanteen hallintaan. Miehekkäästi, mutta määrätietoisesti hän eristi junalaiturin ja alkoi sen jälkeen elvyttää hevosta. Tepi tokeni surustaan sen verran, että antoi sisaren taluttaa itsensä pois hälinän keskeltä. Korson ostarin kohdalla Ronski tavoitti sisarukset jälleen.
– Yliannostus, hän sanoi murheellisena, – hevonen oli entinen huippuravuri.
Kolmikko jatkoi vaiteliaana matkaa, eikä Anna voinut ymmärtää, miksi hänen kätensä tärisivät vielä monta tuntia tapahtuneen jälkeen.

lta oli edennyt niin kuin aina Doriksen karattua, paitsi että nyt Annalle oli vain Ronski ja Ronskille Anna. Harlikan varaosat olivat unohtuneet Polle-Pubin narikkaan, mistä ne myöhemmin toimitettiin Ronskin äidin osoitteeseen Manseen. Tosin kukaan ei tiennyt miten.

Ronskin lumoissa Anna oli jo unohtanut, että Doris saapuisi kahden maissa kotiin niin kuin aina ennenkin. Mutta tällä kertaa hän ei tullutkaan yksin, vaan sisarensa Kitin saattelemana. Anna ei ollut koskaan tavannut Kitiä, eikä ymmärtänyt, miksi tyttö valahti haamunkalpeaksi nähdessään hänet ja Ronskin nousemasta naulakon alta ilman vaatteita.

– Iikks! Kiti kirkaisi kuin neitsyt ja ryntäsi päätä pahkaa porraskäytävään. Kukaan muu kuin Anna ei huomannut tilannetta, ja hänkin unohti omituisen neidon heti kun he jälleen vaipuivat Ronskin kanssa naulakon alle.

ului kaksi kuukautta, ja kesä oli hehkeimmillään. Leevi, joka hänkin oli Tepin tuttu epämääräisistä yhteyksistä Senaatintorilta, oli hautautunut kommuunikämppäänsä ja jutteli vain luomuviljelykselleen lasipurkissa.

Öisin häntä kiduttivat painajaiset, joissa Kiti nauroi hänen fillarilleen ja puhui latinaksi Ronskin prätkästä. Sitten uniin ajeli aina myös Ronski, vaikka Leevi hädin tuskin tunsi koko jätkää.

Heidän Mäkkärihetkensä Kitin kanssa oli tehnyt Leeville selväksi, että Kiti ei rakastanut häntä eikä suostuisi koskaan panteistisiin hedelmällisyysriitteihin hänen kanssaan. Ja tänäänkin Leevi heräsi raskaasti huohottaen pseudo-prätkän pärinään, eikä rauhoittunut edes meditoituaan hylättyjen pellavapaitojen puolesta.

Yllättäen huoneen ovi potkaistiin sisään, ja Tepi syöksyi huoneeseen hevosen länget kaulassa.
– Moi! Mitä kriinpiis! Mä toi supraalia, ota säkin että kasvat! Leevi oli iloinen nähdessään Tepin, vanhan kamun, mutta synkistyi sitten kun muisti, että Tepi oli naimisissa Kitin siskon kanssa.

Hän käänsi selkänsä ja puhui kasveille.
– Olet varmaan syönyt mahasi täyteen häähampurilaisia, Leevi sanoi yrmeänä ja yritti pidätellä itkuaan.
– Höpsis, Tepi huikkasi, – jos tarkoitat Kitiä, sitä reppanaa, joka ei meinaa päästä neitsyydestään millään eroon, ja sitten Ronskia, varsinasta sonnia, joka hoitelee mun siskoa nykyisin, niin ei mitään häitä ole ollut.

Salamana Leevi heitti itsensä lootusasentoon ja nousi ilmaan leijumaan.
– Onko Kiti vielä vapaana? Hän kysyi ääni väristen.
– Onpa hyvinkin, Tepi hihkui, – ja alahan nyt lennellä kosimaan ennen kuin sen tytön paikat ihan kokonaan pilaantuu!

eevi seisoi Kitin huoneen ikkunan alla. Hän piteli kädessään aapista, repi sieltä silloin tällöin sivuja irti ja asetteli niitä elämänvoimaa uhkuvalle ruohikolle. Nurtsilla liikahteli kevyen tuulenhenkäyksen tahdissa ainakin ”O” niin kuin ”O-RA-VA”, ”P” niin kuin ”PEIK-KO” ja ”Z” niin kuin ”ZE-BAR-DI”.

Leevi oli keskittänyt työhön kaiken kosmisen energian, joka häneen oli varastoitunut koko elämän ajalta. Leevi tiesi voivansa kuolla tänään, ja syvä tietoisuus omasta merkityksestä maailmankaikkeudessa sulautti hänet yhteen aapisaskareen kanssa niin, ettei hän kuullut Kitin saapumista.

Katsellessaan Leevin touhuja Kiti kääri sätkän ja iski siihen tulet hammastimantistaan. Sen jälkeen kun hän oli nähnyt alastoman Annan ja Ronskin sisarensa kotona naulakon alla, oli jotakin hänen hepsankeikkaolemuksessaan muuttunut peruuttamattomasti. Mutta mitä – sen tiesivät yksin vain Kiti ja roomalainen neitsyiden jumalatar Impire. Hän katseli nyt aikuisen naisen levollisilla iiriksillä Leevin askarointia ja sanoi sitten: – Tossa on kirjoitusvirhe.

nna seisoi Tolstoi-junan vaunuvälikössä ja kiitti mielessään Luojaa siitä, että poika oli viettämässä kesälomaa mummon luona Kittilässä. Hän kuunteli junakiskojen kohinaa ja tunsi kuinka vauhdin ja metallin syleily oli niin kuin hänen ja Ronskin ulvonta intohimon hetkinä naulakon alla. Ja nyt he olivat karanneet yhdessä Ruotsiin, ja vielä Baikal-järven kautta!

Anna asetti vasemman kätensä vatsansa päälle. Uusi elämä kutitti häntä kohdun pohjalta, mutta siitä ei Ronski vielä tiennyt mitään. Anna odotti, että Ronski pyytäisi häntä ensin eroamaan Aleksista, aviomiehestä, jonka poolot hän oli lähtiessään heittänyt lipeäpataan kiehumaa. Ronski ei yhden poolojupakan selvittelyä pelännyt, sen Anna tiesi, ja hän oli muutenkin varma, että kaikki elämän asiat olivat nyt selvinneet lopullisesti: Ronski ei koskaan tulisi väistymään hänen rinnaltaan missään olosuhteissa.

Elämässään Anna oli halunnut vain kahta asiaa: miehen ja lapsen, ja nyt molempia oli siunaantunut kaksi, joten ei hän voinut kuin hymyillä junan hytkiessä kohti Vainikkalaa. Ja jonakin päivän minä voisin kirjoittaa tästä kaikesta tv-käsiksen, hän ajatteli ja alkoi laulaa kilpaa ilosta jodlaavan sydämensä kanssa.

Päivi Rönkkö

Jatkuu ensi numerossa!