Edellinen numero Seuraava numero  
       
 

3/2002

Sisällys

Toimituksessa:
Janne Elovirta
Jarno Hänninen
Anu Korhonen
Ilona Marjamaa
Salla Räsänen
(päätoimittaja ja verkkoversio)
Veikko Suvanto
Liina Tiilikka (taitto)
Ira Österberg
(toimitussihteeri)

Puolalaisen elokuvan
tuhkat ja timantit

TV1 esittää loka-ja marraskuussa sunnuntai-iltaisin sarjan puolalaisia elokuvia, joita tässä esittelevät puolan kielen opiskelijat.


13.10.2002
Tuhkaa ja timanttia
(Popiół i diament, 1958)
Ohjaus: Andrzej Wajda

Elokuvan sankarin on
Andrzej Wajdan omien sanojen mukaan "ratkaistava sotilaan ikuinen ongelma: totella vai ajatella". Sankarin osaa esittää Puolan James Deaniksi nimetty Zbigniew Cybulski tummennettuina silmälaseineen. Elokuva perustuu Jerzy Andrzejewskin romaaniin, josta käsikirjoituksen tekivät itse kirjailija ja Wajda yhdessä. Aikanaan elokuvaa syytettiin mm. liiasta estetisoinnista ja realismin välttämisestä, mutta tästä huolimatta se jo silloin yleisesti tunnustettiin "puolalaisen koulukunnan" mestariteokseksi ja elokuvahistorian klassikoksi.

Tuhkaa ja timanttia on Wajdan sotatrilogian (jonka muut osat nähtiin jo TV1:n sarjassa) viimeinen ja epäilemättä onnistunein osa. Siitä puuttuu Sukupolven asetelmallinen jako konniin ja sankareihin, ja sen loppuratkaisun fatalismi on jo astetta korkeammalla tasolla kuin Kanalissa. Elokuvan monet kohtaukset ovat jo saavuttaneet klassikon aseman: Cybulski sytyttämässä vodkalaseja liekkiin, epävireinen poloneesi ja tietenkin aina yhtä tehokas loppukohtaus (joka suomalaiselle katsojalle voi tuoda mieleen 30-luvun klassikon Varastetun kuoleman valkoiset lakanat). (J. H. & V. S.)


20.10.2002
Arpi
(Blizna, 1976)
Ohjaus: Krzystof Kieślowski

Videokannen mukaan Krzystof Kieślowskin esikoiselokuva Arpi "edustaa sosialistista realismia 1970-luvun henkeen". Näin jyrkkään arvioon elokuvan tyylilajista on vaikea yhtyä, vaikka myönnettävä onkin, että Arpi on vielä kaukana Kieślowskin varsinaisen läpimurtoelokuvan Amatöörin (1979) kirpeästä satiirista. Elokuvan tyylisuunnan voisi pikemminkin määritellä "kriittiseksi realismiksi", ja sellaisena se on todellakin puolalaisen "1970-luvun hengen" tyypillinen tuote – samaa sarjaa kuin Suojavärit (l976), Marmorimies (1977) tai Maaseututeatterin näyttelijät (1979), joita kaikkia voikin itse asiassa pitää Kieślowskin elokuvan suoranaisina jälkeläisinä.

Näissä elokuvissa toistuu asetelma, jossa ovat vastakkain nuori idealisti ja jokseenkin paatunut korkeamman vallan edustaja, byrokratian ratas, josta kukaan, kaikkein vähiten hän itse, ei tunnu tietävän, kuinka hän on paikalleen päässyt ja mitä hän siinä tekee. Arvessa näitä hahmoja edustavat tv-toimittaja ja virkamies, joka lähetetään entiseen kotikaupunkiinsa rakennettavan kemiallisen kombinaatin johtajaksi.

Elokuvan nimen voi katsoa viittaavan sekä virkamiehen kipeään muistoon stalinismin jälkipesuvuodelta 1956, jolloin hän joutui jättämään kotikaupunkinsa, että siihen jälkeen, jota kombinaatin rakentaminen saa pikkukaupungin maisemassa aikaan, asukkaista ja asumuksista piittaamatta. Loppuratkaisu tuntuu tarjoavan toivoa niin päähenkilölle kuin kaupungin asukkaillekin – mutta ei pidä unohtaa Stanisław Jerzy Lecin viisautta: "Haavat arpeutuvat, mutta arvet kasvavat meihin kiinni."

Elokuvan näyttelijäkaartiin kuuluvat mm. tulevat ohjaajasuuruudet Agnieszka Holland ja Jerzy Stuhr (ks. seuraava esittely). (V. S.)


27.l0.2002
Iso Eläin
(Duże zwierze, 1998)
Ohjaus: Jerzy Stuhr

Virkamies (Jerzy Stuhr) tuo kotiin kamelin.Ennen kaikkea näyttelijänä tunnetun Jerzy Stuhrin (mm. Seksmisja ja Amatööri) kolmas elokuva Iso eläin perustuu Krzyslof Kieślowskin ideaan. Silti Stuhr on elokuvan todellinen tekijä, sillä ohjauksen lisäksi hän on kirjoittanut käsikirjoituksen ja esittää myös pääosaa.

Iso eläin kertoo kamelista, jonka sirkus on unohtanut pienelle paikkakunnalle ja jonka Stuhrin esittämä virkamies ottaa lemmikikseen. Muut ihmiset eivät sulata ajatusta, että hänellä on kameli kotona, ja draama on valmis. Stuhr pitää tiukasti kiinni visiostaan. Lopputuloksena on kaunis elokuva, jossa on hiukan samaa henkeä kuin 1970-luvun puolalaisessa elokuvassa, aikana, jolloin elokuva oli vielä elokuvaa, ei mainosta. (J. H.)


3.11.2002
Elämä lyhyt, kuolema pitkä
(Źycie jako śmiertelna choroba
przenoszona drogą płciową, 2000)
Ohjaus: Krzystof Zanussi

Ohjaaja Krzystof Zanussi on hieman ironisesti todennut palanneensa tässä elokuvassa takaisin nuoruuden teemansa: elämän ja kuoleman olemuksen tutkimukseen. Ironiaa on myös elokuvan alkuperäisessä nimessä: "Elämä kuolemaan johtavana sairautena" olisi osuvampi suomennos. Zanussi on kertonut, että elokuvan nimi on peräisin hänen asuntonsa lähellä sijaitsevasta seinäkirjoituksesta.

Monet ovat olleet sitä mieltä, että Elämä lyhyt, kuolema pitkä on Zanussin paras elokuva 20 vuoteen. Sen tyylissä ei ole sitä konservatiivisuutta ja tavanomaisuutta, joka on ominaista mm. Laukalle (1996). Elokuva on kenties lähempänä Zanussin 60- ja 70-lukujen elokuvien analyyttista sävyä kuin tämän 90-luvun tuotantoa.

Elokuvan alussa Pariisissa kuvataan Pyhän Bernardin elämästä kertovaa elokuvaa, jossa Tomasz (Zbigniew Zapasiewicz) toimii lääkärinä. Kuvausten päätyttyä hän palaa Varsovaan, jossa hän saa kuulla sairastavansa syöpää. Hän ottaa yhteyttä ex-vaimoonsa (Krystyna Jadna) ja pyytää tätä avustamaan kalliin leikkauksen rahoittamisessa. Tomasz saa rahansa, mutta matkustettuaan Pariisiin lääkärin luokse hän saa kuulla syövän edenneen niin pitkälle, ettei sitä voi leikata.

Tästä eteenpäin elokuva keskittyy käsittelemään Tomaszin suhdetta lähestyvään kuolemaan. Siitä ei synny suurta kyynelkanavat aukaisevaa draamaa, vaan puhdistavaa hiljaisuutta ja mietiskelyä. Luopuminen on elokuvan kantava teema – se konkretisoituu kohtauksessa, jossa Tomasz lahjoittaa asuntonsa nuorelle lääkäriopiskelijalle ja tämän vaimolle.

Elokuvassa onkin jotain hyvin buddhalaista. Katoavaisuuden ja mitättömyyden ymmärtäminen johtaa autuuden tilaan, jossa myös elämä ikäänkuin luovutetaan jälkipolville. Elokuvassa ei ole kyynisyyden häivääkään,toisin kuin esimerkiksi Suojaväreissä. Tässä mielessä elokuvan vertaaminen Zanussin varhaisempaan tuotantoon ei sittenkään toimi.

Zanussin tyylille on ollut ominaista tutkia ihmistä kylmää tiedettä vasten. Tässä hän on onnistunut mainiosti. Hänen elokuvansa eivät ole ikinä sortuneet tieteen yksipuoliseen halveksuntaan, vaan hänen henkilöhahmonsa ovat olleet usein tieteentekijöitä, jotka ovat pyrkineet löytämään tasapainon tieteellisen elämän ja arkielämän välillä. Elokuvassa Elämä lyhyt, kuolema pitkä yritetään loppujen lopuksi ymmärtää, että kuolema kaikessa yksinkertaisuudessaan on elämän päätös – ja siten olennaisesti määrittämässä elämän olemusta. (J. E.)

tekstit
Janne Elovirta
Jarno Hänninen
Veikko Suvanto