Edellinen numero Seuraava numero  
       
 

2/2001

Sisällys

Toimituksessa:
Katja Manninen
Salla Räsänen
(päätoimittaja ja
verkkoversio)
Elina Tuomikoski
(toimitussihteeri)
Maria Virkkala (kuvat)

”Mä en kanna tätä
rinkkaa enää metriäkään”

Työkaverien ilmeet olivat näkemisen arvoisia, kun kerroin lomasuunnitelmistani: viettää huhtikuun viimeiset kaksi viikkoa kiertämällä itäistä Eurooppaa.

Matkareitti."Mitä hittoa varten sä sinne meet? Mitä siellä voi olla nähtävää? Ja miks nyt – ei kai nyt vielä huhtikuussa kannata lähtee reilaamaan?" Perustelut hyväksyttiin pitkien selitysten jälkeen:
a) On jokaisen itseään kunnioittavan slavistiikan opiskelijan tehtävä tuntea edes pintapuolisesti muitakin kuin varsinainen kohdemaansa.
b) Nähtävää, koluttavaa ja katseltavaa löytyy taatusti vähintään yhtä paljon kuin turistirysiksi laimenneissa ikuisissa kaupungeissa, kuten Roomassa, Ateenassa tai Pariisissa.

c) Kevät edistyy Keski-Euroopassa siihen malliin, että huhtikuu Unkarissa voi hyvinkin vastata aurinkolomaa Kanarialla, eikä tarvitse vielä tapella majapaikoista heinäkuun malliin.

Kohdat a ja b osoittautuivat todella paikkansa pitäviksi, ainoastaan c jätti hiukan toivomisen varaa...


Puola

Krakovan linna.Lähtö koitti hävyttömän aikaisin kiirastorstaina 12.4., puolentoista tunnin matkakuumeisten yöunien jälkeen. Neljä tuntia, kaksi nousua ja lukemattomia kieliä ja valuuttoja myöhemmin kajasti alla Krakova. Kone lensi matalalla suoraan kaupungin yli, ja saimme ihastella ihanaa arkkitehtuuria CCCP:n malliin. Kentällä oli vastassa matkaseurueeni, jonka lukija tulee seuraavien kahden viikon ja useiden parisängyssä nukuttujen öiden jälkeen tuntemaan nimellä "rakas aviomieheni Eija".

Myöhemmin samana päivänä sain huomata, että Kraków on niin paljon muutakin kuin lähiöidensä neuvostokolossit: keskustaa ei syyttä sanota yhdeksi itäisen Euroopan kauneimmista vanhoista kaupungeista. Ihastelu olisi jatkunut seuraavana päivänä, ellei erilainen bakteerikanta olisi muistuttanut olemassaolostaan: Taco Mexicanassa syöty smetanasalaatti pakotti viettämään perjantaipäivän ja seuraavan yön tiukasti asuntolan sängyssä, tiheitä saniteettilaitosreissuja lukuunottamatta.

Toisaalta oli hyvin terveellistä nukkua pois parin edellisen vuorokauden univelkoja – tai olisi ollut, ellei viereisen huoneen hyväkuntoinen pariskunta olisi valvottanut meitäkin pitkälle aamuyöhön. Neljä kuukautta poissa Pietarin arjesta oli saanut unohtamaan, että asuntoloiden seinät voivat joskus olla ohuemmat kuin japanilaisissa paperitaloissa.

Työ vapauttaa. Auschwitz. Lauantaina 14.4., juustosämpylöiden ja hiilitablettien tehtyä tehtävänsä, lähdimme toteuttamaan länsi-ihmisen velvollisuutta: tarkastamaan natsiuden kehdoksi väitetyn Auschwitzin leirikompleksin, joka sijaitsi Oświęcimin tuppukylässä parin tunnin bussimatkan päässä Krakovasta – sisäänpääsy museoalueelle luonnollisesti ilmainen. Korkein odotuksin astuimme Arbeit Macht Frei -kyltin alta sisään paikkaan, jossa on sanottu kuvastuvan ihmiskunnan historian suurimman rikoksen koko laajuus. Näkisimmekö krematorioita, kaasukammioita, ihmisluita ja hevostallia muistuttavia vankiparakkeja? Kuulisimmeko kaiuttimista Sturmbannführerin karjaisuja? Tuntisimmeko nenissämme Zyclon B:n vienon tuoksun?... Ihmismielikuvituksen raadollisuus on mittaamaton...

 

Kuolemaan vievä rautatie. Birkenau.Auschwitzin todellisuus ei vastannut odotuksia. Kyseessä oli yllättävän pieni museoalue, joka oli tehty suorastaan turistirysäksi periaatteella "shokeerataan jenkkejä, jotka eivät tiedä mistään mitään". Yhtäkään rakennuksista ei ollut säilytetty alkuperäisessä asussaan, vaan jokainen oli tehty museoksi, joiden sisältö – valokuvia, hämmentäviä määriä uhreille kuuluneita tavaroita, tuhoamisprosessista todistavia asiakirjoja – kyllä vakuutti, muttei tuonut päivänvaloon mitään, mitä tusina kirjoja, elokuvia tai TV-dokumentteja ei olisi jo kertonut. Kyse on ehdottomasti ihmiskunnan historian kenties kammottavimmasta tuhotyöstä, mutta vähemmän alleviivaavaa nyyhkytystä ja enemmän aitouden tuntua, faktoja ja syiden pohtimista olisi tehnyt tehokkaamman vaikutuksen. Mieleen jäivät huoneet, joissa oli asetettu näytteille uhrien hiuksia ja tekojäseniä sekä valokuvanäyttely eräistä Auschwitzin asukeista heti leirin vapauttamisen jälkeen – painoindeksi luokkaa 9.

Enemmän sai irti kolmen kilometrin päässä sijaitsevasta Birkenaun tuhoamisleiristä. Oikeaan mielentilaan viritti sää: lämpötila noin kolme astetta, väliin taivaalta satoi kintaita, väliin puhalsi viiltävä tuuli – parempaa päivää kärsimysturneelle olisi saanut hakea. Eniten sävähdytti kuolemanleirin suunnaton laajuus; muuta ei sitten juuri ollutkaan. Natsit olivat lähtiessään koettaneet hävittää todisteet, räjäyttäneet krematoriot ja kaasukammiot ja polttaneet suuren osa parakeista. Se, mitä oli jäljellä, oli kieltämättä järkyttävää katsottavaa; mutta kuvat puhukoot puolestaan.

Parempaa säätä kärsimysturneelle olisi saanut hakea.

Pääsiäissunnuntaina alkoi varsinainen matka kohti Varsovaa, reittimme ensimmäistä pääkaupunkia. Havaitsimme, ettei pääsiäinen ole hartaan katolisessa maassa välttämättä paras mahdollinen aika tutustua tämän todellisen metropolin nähtävyyksiin; suurin osa kaupunkia aukenisi vasta tiistaina, ja maanantainakin tarjonta oli varsin puolinaista.

Varsovan kitsch-henkinen Kulttuuripalatsi. Itä-Euroopan kontrastisuus kuitenkin valkeni käveleskellessäkin. Uutta ydinkeskustaa kansoittivat pilvenpiirtäjät, lasi-teräs-kolossit sekä kitsch-henkinen Kulttuuripalatsi aivan rautatieaseman vieressä. Lähempänä Wisłaa taas oli rokokoo-henkisyydessään yllättävästi Pietaria muistuttava vanha kaupunki, ja sydämeni vei lopullisesti vanha-vanha-kaupunki (josta harhaanjohtavasti löytyvät sekä Nowe että Stare Miasto), joka antoi kapeine katuineen, pienine ravintoloineen ja turistikrääsineen ennakkoaavistuksen siitä, mitä Praha voisi olla. Saksalaiset pommittivat tämän osan kaupunkia täysin raunioiksi toisen maailmansodan alussa, mutta maallikolle jälleenrakennus menee kyllä täydestä; jos sulkee silmänsä ympäröivien ihmisten vaatteilta, autoilta ja näyteikkunoilta sekä kuvittelee nenäänsä keskiaikaisen löyhkän, voisi hyvin kuvitella kävelevänsä 1600-lukuisessa Warszawassa.

Maanantai-iltana istuskelimme rautatieaseman läheisyydessä, söimme puolalaisia suolatikkuja ja katselimme pieninä ja avuttomina ympäröiviä neonkylttejä, valonheittimiä ja (Helsinkiin verrattuna) huikean korkeita liikerakennuksia. Yhdyin täydestä sydämestä matkakumppanini kommenttiin: tässä kaupungissa on todella munaa. Puoli tuntia myöhemmin astuimme yöjunaan kohti Tšekin tasavaltaa.

 

Tšekki

Minä ja rakas aviomieheni Eija Tšekin Kansallismuseon edessä, n. puolen kilometrin päässä majapaikastamme. Kaipuu Varsovaan hälveni sydämestä kohtalaisen nopeasti seuraavana aamuna noin kello 7.30, kun astuimme ulos WARS-vaunusta Prahan Hlavni Nádražilla, päärautatieasemalla. Olimme parhaillamme tutkimassa karttaa aitoon turistimalliin väärinpäin ja miettimässä, miten parhaimmin pääsisimme meille varattuun hostellihuoneeseen noin puolen tunnin matkan päässä keskustasta, kun meitä lähestyi ystävällisen, tosin jokseenkin venäläisen näköinen keski-ikäinen nainen: ”room? zimmer? komnata?” Lyhyen puolalais-tšekkiläis-englantilais-saksalais-venäläisen keskustelun jälkeen päätimme lähteä katsomaan, mitä tädillä olisi tarjolla.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, yhden metropysäkin ja puolen kilometrin kävelyn jälkeen löysimme itsemme nukkumasta pehmeissä sängyissä rauhallisessa ja siistissä huoneessa aivan Prahan pääkadun Václavské náměstín päässä – WC, suihku ja koko Itä-Euroopan helmi käden ulottuvilla, ilman rajoituksia tai kotiintuloaikoja. Lystistä olimme maksaneet Milalle 45 mk, per yö per henki.

Turistihoukuttimia löytyy moneen makuun.Voi Praha, voi elämä, voi luoja... Jos tällä hetkellä saisin valita yhden paikan koko maailmasta, jossa viettää vuosi elämästäni, en epäröisi hetkeäkään. Paikka sai jo lähes tekemään päätöksen tšekin alkeiskurssista ensi tilassa (tosin Varsova oli vuorokausi aiemmin tehnyt saman puolan kielelle, joten hetken mielijohteisiin ei kannattane luottaa). Rakkaus ensisilmäyksellä vain vahvistui seuraavien kolmen vuorokauden aikana – kuvailu jää auttamatta puolitiehen. Prahan suhteen toisiaan voivat ymmärtää vain ne, jotka ovat siellä käyneet.

Vltava-joki erottaa toisistaan vanhat kaupunginosat, Staré Měston ja Hradčany–Malá Stranan, ja sen yli kulkee kauneudestaan kuuluisa, muttei läheskään tarpeeksi ylistetty Karlův most, Kaarlen silta. Hradčanyn puolelta löytyvät kaupungin parhaat pienet oluthuoneet ja ravintolat (on upeaa kun edes kerran elämässään voi syödä joka päivä tukevan pihvi-aterian punaviineineen jälki-ruokineen huikeaan muutaman kymmenen markan hintaan), Malá Stranan kukkuloilta puolestaan uskomaton viheralue, jonka vehreys ja tuoksut hengästyttivät jo huhtikuussa.

Yksi Amadeus-elokuvan kuvauspaikoista - eikö vain? Ajankohta oli muutenkin kenties paras mahdollinen: jo pääsiäisen jälkeen kadulla parveilevat jenkki-, saksalais- ynnä muunmaalaiset turistit (ja mehän emme tietenkään kuuluneet heihin) tukkivat kulkuväylät ja korvakäytävät kielellisellä melusaasteellaan; mikä mahtaa olla tilanne heinäkuussa? Staré Městosta hankkiuduimme suosiolla rauhallisemmalle puolelle jokea; sen kauniit kadut oli valloitettu toisiaan toistavilla turistikrääsäkaupoilla maatuskoineen (!), t-paitoineen ja I Love Prague -mukeineen. Kolme päivää myöhemmin katselimme kuitenkin Prahaa junan ikkunasta kyynelhuurujen läpi: tänne on pakko päästä takaisin!

Ex-pj:mme Johannan (Lepola) neuvoa noudattaen pysähdyimme lyhyesti Brnossa matkalla seuraavaan etappiimme. Tämä varsin tšekkiläinen pikkukaupunki linnoineen ja kävelykatuineen oli kuitenkin katsottu läpi neljässä tunnissa, ja kun muutenkin päivät olivat kortilla, jatkoimme suosiolla iltajunalla tois puol rajaa.

Näköala Prahan yli Malá Stranan kukkuloilta. Tänne on pakko päästä takaisin!

Slovakia

Saavuimme Bratislavaan epätietoisina, mitä odottaa. Kaikista entisen itäblokin maista Slovakiasta tiedetään vähiten, ja se, mitä tiedetään, ei ole kovinkaan mairittelevaa. BKT on alhainen, maatalouteen perustuva elinkeinorakenne alkeellinen, ja maasta on jatkuvasti kasvava muuttoliike lännen iloihin; etenkin Wien ja Praha valittavat köyhien slovakkisiirtolaisten syövän heidän omille kansalaisilleen tarkoitettua sosiaaliturvaa. Bratislavan rautatieasema ei antanut juuri lupaavaa kuvaa kansakunnan pääkaupungista: asemarakennus ympäristöineen muistutti hälyttävästi Oulua, mikä tässä tapauksessa on kaikkea muuta kuin kohteliaisuus...

Hotellimme Bratislavassa.Bratislavassa saimme kuitenkin paikallisilta matkamme toistaiseksi ystävällisimmän vastaanoton. Turistitoimiston täti oli ehtinyt sulkea ikkunansa viittä minuuttia aiemmin, mutta heltyi nähtyään epätoivoiset ilmeemme rinkkojen alla ja neuvoi meidät läheiseen vaihtoehtoelämäntapaa kannattavaan hotelliin, jonka ulkonäköä kuulemma ei kannattaisi säikähtää... Varoitus oli tarpeen: muuten olisimme luultavasti kääntyneet kannoillamme kaikenkirjavaa legorakennelmaa tai Linnanmäen Vekkulaa muistuttavan rakennelman edessä ja nukkuneet mieluummin vaikka asemalla. Kun lopulta erinäisten mutkien takaa löysimme ulko-oven, havaitsimme, ettei slovakkien ystävällisyys jäänyt vain turistitoimiston tätöseen: meidät otti vastaan loistavaa englantia puhuva nuori nainen, joka tarjosi meille kaiken loistokuntoista huonetta, Internetiä ja Itä-Euroopan karttaa myöten. Elämäni nautinnollisimman vaahtokylvyn sain paikassa, jossa vähiten osasin sitä odottaa.

Itse kaupunki oli outo elämys. Kauniista vanhoista kaupunginosista oli remontoitu noin kolme korttelia, loput muistuttivat hämmentävästi Pietaria viehättävässä rappiotilassaan (Praha olikin ajoittain vaikuttanut jopa liian kiillotetulta). Toisella puolella Tonavaa avautui asuinalue, joka massiivisessa 1960-lukulaisuudessaan loi kovasti neuvostokolossaalisen vaikutelman; onneksi lähiö oli piilotettu puiden taakse niin hyvin, että sen näki vain, kun nousi kaupungin ykkösturistirysän, vanhan linnan kukkulalle.

Teimme periaatepäätöksen: Bratislava täytyy nähdä uusin silmin vuonna 2010. Sillä on selkeää potentiaalia tulla Itä-Euroopan seuraavaksi helmeksi, sen jälkeen kun Praha on pilattu. Kehitys Slovakiassa saattaa mennä mihin suuntaan vain (tuskin ainakaan alaspäin). Joko noudatetaan Tšekin mallia ja suunnataan rahavirrat vain pääkaupunkiin – mistä Tšekin maaseutu oli surullinen esimerkki – tai sitten kehitetään tasaisesti koko maata, jolloin turistit kenties kaikkoavat, mutta saadaan pidemmällä tähtäimellä enemmän tavallista slovakkia hyödyttävä lopputulos.


Itävalta

Keisarinna Elisabet eli Sissi ottaa matkustajat vastaan jo Wienin rautatieasemalla. Tutkittuamme karttaa huomasimme, että olisi sulaa hulluutta jättää väliin Keski-Euroopan vetovoimaisin pääkaupunki, Wien – kaatuneen imperiumin keskukseen kertyisi Bratislavasta matkaa vaivaisen tunnin verran. Junassa panimme tavallistakin selkeämmin merkille itävaltalaisten suhtautumisen slaavinaapureihinsa: kun suomalaista EU-passia hädin tuskin avattiin, leimaamisesta puhumattakaan, hyttiosastomme slovakkimatkustajilta tutkittiin kaikki, edellisistä reissuista nykyisen matkan tarkoitukseen ja lopulliseen määränpäähän – hyvä ettei ruumiintarkastusta myöten. Aloimme ymmärtää, kuinka Jörg Haider oli aikanaan noussut valtaan.

Sacher-kahvila - valitettavasti ei meitä varten. Matkaseuralaiseni oli haltioissaan tästä pienestä tripistä länteen – varsin ymmärrettävää seitsemän Puolassa vietetyn kuukauden jälkeen. Itse näin Wienissä enimmäkseen suurkaupungin: hämmentävän laajan, sokkeloisen ja masentavan mahtipontisen, mutta kauneudessaan toki sanattomaksi jättävän. Hapsburgien vanhalla palatsialueella kulttuuritaloineen ja kansallismuseoineen tunsin itseni pienemmäksi kuin kertaakaan aiemmin matkamme aikana. Kuuluisan Sacher-kahvilankin löysimme, mutta tortun kannalta viisikymmentä metriä liian myöhään: olimme jo ehtineet täyttää vatsamme korvikkeella kulmantakaisessa Mozart-kahvilassa. Ja jos prahalaiset ratsastavat Amadeuksellaan, on keisarinna Elisabet, tuttavallisemmin Sissi, wieniläisille vähintään yhtä tärkeä kaupungin ikoni: kuuluisa kuningatar masentavan pitkine hiuksineen, kauniine silmineen ja olemattomine vyötäröineen koristaa liki jokaista seinää, rintakorua ja kirjepaperiarkkia.

Yksi vuorokausi oli naurettavan vähän tässä todellisessa kulttuuriparatiisissa, mutta tarkoitus oli alunperinkin ollut vain vilkaista paikkoja pinnalta ja palata paremmalla ajalla. Slavistimentaliteetillemme kuvaavaa oli kuitenkin, että tuon yhden päivän aikana onnistuimme löytämään viiden kilometrin päästä ydinkeskustasta kaupungin kenties ainoan pizzapaikan, jota pyörittivät vähemmän palvelualttiit itänaapurimme, täysin venäläiseen malliin... Ylihintainen ja väärin laskutettu Pizza Margherita vei viimeiset shillinkimme, emmekä olleet kovinkaan haikeilla mielin, kun nousimme Unkariin vievään junaan aikaisin maanantaiaamuna 23.4.

Metro-lehti unkarilaisittain.

Unkari

Matkamme extreme-osuus alkoi Győrin (lausutaan Djör) pikkukaupungista kohtalaisen lähellä Itävallan rajaa. Olo tuntui kotoisalta heti junasta laskeuduttuamme: paikallisessa asematunnelissa vastaan tuli Metro-lehti, jonka ainoastaan lähempi tarkastelu paljasti kieleltään käsittämättömäksi. Saimme pienen vaikutelman, miltä ulkomaalaisesta tuntuu tulla Suomeen: ainoa ymmärrettävä sana ympäröivästä kylttien ja uskomattomien kirjainyhdistemien sekamelskasta oli 'tourinform', jota kohti suuntasimme kulkumme polvet täristen. Ystävällinen tyttö tiskin takana jäisi likipitäen ainoaksi englanninkieliseksi kontaktiksemme useaan päivään: hänen neuvostaan suuntasimme kulkumme Keski-Unkariin, uhkean Balaton-järven rannalle.

Kesthely huhtikuun lopulla.Reitti sisälsi junanvaihdon keskellä ei-mitään, paikassa, jonka nimi sai meidät lähes kieriskelemään lattialla: Celldömölk. Muutenkin tutkimme karttaa vedet silmissä: valitettavasti sellaiset eksoottiset kohteet kuin Székesféhervár, Nyíregyháza, Nagykálló, Balatonlelle, Püspökladány ja Hódmezővásárhely jäivät ajanpuutteen takia vain nimiksi. Celldömölkissä sen sijaan olimme mitä ilmeisimmin päivän mediatapaus: jotain mielenkiintoista kieltämättä on kahdessa vaaleaihoisessa rinkkamatkaajassa, jotka yrittävät paikan ainoassa kuppilassa täyttää kurnivaa vatsaansa kolmella osaamallaan saksankielisellä sanalla: 'bitte', 'essen', 'schnell'. Saimme kaksi lautasellista ihanaa nuudelikeittoa, sehr schnellt ja erittäin halvalla.

Yön vietimme kolmen tähden hotellissa Keszthely-nimisessä pikkukaupungissa, jumalattoman pehmeissä lakanoissa, jumalaisen Balatonin rannalla. Tämä Keski-Euroopan suurin järvi on kesäisin täysi turistirysä, unkarilaiselle luultavasti sama kuin Yyteri tai Kalajoen hiekkasärkät: lapsiperheiden unelmakohde ja köyhän miehen Kanaria. Huhtikuussa ei vielä kuitenkaan ollut vaikeuksia löytää vapaata huonetta kohtuuhintaan. Saimme nauttia upeista näköaloista siniselle järvelle, heinäkuisen kokoisista koivunlehdistä sekä hotellin puhtaista pyyhkeistä, jotka klassiseen turistityyliin sattuivat unohtumaan rinkan pohjalle.

Itämaisissa tunnelmissa Etelä-Unkarissa. Pecs.Seuraava päivä vei meidät jo puoliksi itämaiseen ilmapiiriin, Pécs-nimiseen kaupunkiin Etelä-Unkariin. Turkkilaisten vuosisatainen vaikutus oli selkeänä läsnä moskeijatyyppisine kirkkoineen ja arabiankielisine kirjoituksineen. Pécsistä löysimme vihdoin kesän, jota olimme etsineet halki Itä-Euroopan: ensimmäinen jäätelötötterö on aina elämys, mutta erittäinkin unkarilaisen pikku-kaupungin raatihuoneen portailla syötynä. Kasvojen ja kaulan iho tosin hiukan punoitti seuraavana päivänä – aurinkovoiteet olivat päässeet unohtumaan...

Unkarista löysimme vihdoin kesän. Matkamme alkoi lähestyä päätepistettään, kun IC-juna unkarilaisittain toi meidät vihdoin keskiviikkoaamuna Unkarin keskipisteeseen, pääkaupunki Budapestiin. Suurin odotuksin jätimme kamat ystävälliseen pikkuhostelliin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä (no, kaikki on suhteellista – kahdeksan korttelinväliä ja puolen tunnin kävelymatkakin voi tämänkokoisessa kaupungissa tarkoittaa välitöntä läheisyyttä) ja lähdimme tutustumaan paikkaan, jota myös Tonavan helmeksi kutsutaan.


Mielitekemistämme Budapestissa. Budapest hämmensi. Ehkä olimme kuluneiden kahden viikon aikana nähneet liikaa. Ehkä olisimme jo kaivanneet enemmän pikkukaupunkimaista rauhaa kuin miljoonametropolia. Ehkä liian monta palatsia, kirkkoa, kaunista kävelykatua ja turistikojua oli vienyt maun itäisestä eksotiikasta. Niin tai näin, Budapest, josta olimme odottaneet matkamme kulminaatiota, viimeistä elämystä, jäi oudosti vajaaksi. Tonava on upea, ei käy kieltäminen, mutta etenkin Pestin puoli jokea, hallinto- ja yrityskeskus, ei ollut mitään, mitä emme olisi nähneet jo Wienissä, Varsovassa ja Bratislavassa. Buda, kukkuloille rakennettu vanhempi kaupunki, edusti enemmän sitä keskiaikaista, pienieleistä kauneutta, jota olimme tulleet etsimään, ja parin punaviinilasin läpi katseltuna metropolikin näytti huomattavasti paremmalta. Silti kaikkiaan Unkarin keskus hävisi mielessämme huomattavasti hyvinvoivan, idyllisen ja aurinkoisen vaikutelman jättäneelle maaseudulle, eikä mitään pakottavaa tarvetta palata jäänyt, kun yöjuna lähti kuljettamaan meitä kohti Krakovaa ja Eijan läksiäisbileitä.


Lopuksi

Matkakengät reissun lopussa.Ihmisillä on taipumus kysyä kotiin palaavalta matkalaiselta aina sama hämmentävä kysymys: "No, mites reissu?" Jos yrittää vastata tyhjentävästi, saa useimmiten tyytyä vastareaktiona haukotuksiin; ja muutamalla sanalla on mahdotonta kommentoida kaikkea näkemäänsä, kokemaansa ja elämäänsä. Silti, mikäli ylläoleva yksityiskohtainen matkakuvaus näännyttää, kehotan syventymään hetkeksi allaoleviin määritelmiin siitä, mitä parhaimmillaan ja pahimmillaan voi olla 18 päivän rinkkaturnee ympäri mantereemme "itäisiä" osia – jotka kaikki sijaitsevat huomattavasti Suomea lännempänä.

– Miten nää lakanat saa auki? Ne on varmaan tärkätty liimalla.
– Hei paljonko on 5000 forinttia shillinkeinä?
– (puoliääneen itkuisesti mutistuna klo 4 aamuyöllä) Voitko v-u lopettaa sen kuorsaamisen? Pitää nousta kahden tunnin päästä junaan... Ei ikinä enää yhtään sekamajoitushostellia – ja tulevan aviomiehen polyyppikapasiteetti pitää kyllä lutkia tarkkaan ennen häitä...
– Hei käydäänks kattoon paljon täällä maksaa Big Mac?
– Kato, tässä neuvostojohtaja-maatuškassa on täällä pari äijää enemmän kuin Prahassa.
– Kehdattaisko tilata vielä yhdet? Se toi jo laskun...
– Restaurant? restauracija? ristoran? eat? essen? (kauhoo sormillaan ilmaa suuhunsa)...? oh thank you, danke schön! Kato, tuossa kyltissä lukee "Étterem"! Mikä ihmeen kieli ei sisällä yhtään lainasanaa?
– Mieletön näköala.
– Kerittäisköhän vielä Rossmanille ostamaan aurinkovoidetta?
– (yöjunassa matkalla Unkarista Puolaan) Taasko passintarkastus? Vastahan ne tuossa ekalla rajalla kävi...
– You speak English? Auf Deutsch? Po polsku? По-русски? no hitto vie... (viimeinen epätoivoinen yritys:) en français? no ei sitten.
– Pää kyllä vielä haluais nähdä, mutta kroppa sanoo ei-ei.
– (lentokoneessa) Hei voiskohan tuo olla Senaatintorin kirkko? Toi tosi mini valkonen pläntti vasemmalla?

Parasta matkustamisessa on kotiinpaluu. Ja silti, minkä takia jalat veivät heti seuraavana päivänä kirjakauppaan tutkimaan eteläisempää Itä-Eurooppaa kartan välityksellä?... Bulgaria on kuulemma mielenkiintoinen maa... ja ehkä Jugoslaviakin on ensi vuoteen mennessä jo vähän rauhoittunut...

Salla Räsänen
teksti ja kuvat