Yrjö-Paavo Häyrynen esittää, että yhteiskunnallisesti aggressio voidaan nähdä korkeintaan sodan välittävänä mekanismina. Pettymys-vihamielisyys-teoriakin selittää vain alttiutta väkivaltaisiin massapurkauksiin, muttei ole esim. ennuste siitä, millaiseksi tilanne yhteiskunnassa tulee kehittymään. Historiallisesti aggressiivisuuden katsotaan usein olleen ratkaiseva tekijä sotien ja sotimistapojen kehittymisessä, mutta Kirsti Lagerspetz väittää, että avaintekijä on pikemminkin älykkyys. Alkoiko ihminen siis sotia yhä laajamittaisemmin sen vuoksi, että tuli liian älykkääksi? Organisoitu tappeleminen on edellyttänyt kehittynyttä viestintää, koordinointikykyä ja aseteknologiaa, ja näin luonnon valinta on mitä ilmeisimmin suosinut älykkäitä. Sodankäyntitaito on siis toiminut valintamekanismina. Aggressiivisuus määritellään tieteellisessä tekstissä usein toiseen yksilöön tai ympäristöön kohdistuvaksi tahalliseksi vahingoittavaksi tai häiritseväksi käyttäytymiseksi. Lagerspetz liittäisi tähän tunnetilan, aggressiivisuuden sisäisen kokemisen. Tavallisesti aggressiosta puhuttaessahan tarkoitetaan juuri tunteita, joihin ei liity mitään vihamielistä toimintaa. Sodan kanssa tällä tunnetilallisella aggressiolla ei kuitenkaan ole paljoa tekemistä, vaikka sen avulla sotaa monesti yritetäänkin lietsoa. Sotilaat ilmoittavat taistelemisen ja tappamisen motiiveikseen yleensä määräykset tai pelon, eli että he vain tottelivat määräyksiä tai ampuivat, koska pelkäsivät itse tulevansa tapetuksi. Päättäjilläkään aggressio ei ole syy sodan julistamiseen, vaan ne tavalliset poliittiset, ideologiset tai taloudelliset tekijät. Elleivät ihmiset olisi niin tottelevaisia esivallalle ja sotapropagandan suggeroitavissa ei sotien käyminen olisi käytännössä mahdollista.
Yllättävän paljon sotatilanne kieltämättä muistuttaa oidipaalikonfliktin suhteita. Vihollinen näyttäytyy uhkaavana ja vihattuna isänä, ja alistuminen armeijan sääntöihin ja normeihin rinnastetaan isän käskyjen sisäistämiseen. Psykoanalyytikkojen mukaan sodassa ulkoisen maailman ja sisäisten fantasioiden välinen raja hämärtyy. Todellisilla vihollisilla on ihmisten mielissä myös sisäiset, tiedostamattomat vastineet, jotka edustavat absoluuttista tuhoa ja pelkoa. Psyyken puolustusmekanismin avulla mielen tasapaino voidaan säilyttää siirtämällä tämä pelko todellisiin ihmisiin, vihollisiin. Vihollisia tappamalla tuhotaan näin myös omia pelkoja. Maailman jakaminen erilliseen hyvään ja pahaan on psykoanalyytikkojen mielestä patologista. Sotaa käytetään näin defenssimekanismina kieltämään ulkomaailman ja tunne-elämän monimutkaisuus ja ristiriitaisuus. Konfliktit johtavat sotaan siis sen takia, että realistiset erimielisyydet ratkaistaan psykoottisella tavalla. Tämän ratkaisun takana ovat (sittenkin!) infantiilit kokemukset ja tiedostamattomien impulssien vinouttama suhde ympäristöön. Meidän tulisi siis ottaa oppia lapsistamme, jotka koko ajan selviytyvät aikuismaisesti oidipaalikomplekseistaan. Nykyisellä atomi- ja muilla suurtuhoaseiden kaudella sotiminen kylläkin tämän mukaaan on jo menettänyt psyykkisen merkityksensä...
Tavallisesti katsotaan, että viholliskuvat ovat annettuja, että niitä luodaan tietoisesti ja omaksutaan propagandan tai sosialisaation kautta. On huomattu, että mitä voimakkaampi kansallistunne on ja mitä vahvemmin omiin johtajiin luotetaan, sitä kielteisempiä viholliskuvat ovat. Psykologiassa viholliskuvien kehittymiseen on etsitty syitä mm. autoritaarisesta kasvatuksesta, joka estää lapsen itsenäistymisen ja lisää näin lapsen vihamielisyyttä. Minä-psykologian mukaan varhaislapsuudessa koettu epävarmuus äitiä kohtaan vähentää kykyä hyväksyä oma epävarmuus ja syyllisyys, ja näin lisää tarvetta löytää vihollisia ja uskoa propagandaan. Sosialisaatiotutkimus kiinnittää huomiota kouluikäisiin lapsiin, jotka tässä vaiheessa omaksuvat vanhempiensa näkemyksiä, mutta sosialisaatioon ja mielipiteiden muodostumiseen vaikuttavat myös mm. koulu, ystäväpiiri ja mediat. Kognitioiden tutkijat pitävät tärkeänä tietojen ja informaation käsittelyssä tapahtuvia virheitä. Keskeisin harhan aiheuttaja on tavallisesti tietämättämyys. Informaatio on valikoitunutta, ja sääntönä sen käsittelyssä on "pahimman mahdollisen" -analyysi. Koska ei voida olla varmoja, on uskottava pahimpaan. Fenomenologisen psykologian selityksen mukaan toisiin siirretään se, mitä itsessä ei voida hyväksyä. Toisen pahuus on osoitus minän hyvyydestä. Vihollinen toisesta tulee silloin, kun se koetaan uhkaavaksi ja vaaralliseksi ja toisen katsotaan olevan vastuussa teoistaan, joita se on tahallisesti suorittanut minää tai meitä vastaan.
Ofer Zur jakaa vihollisen rakastettuun ja pahaan viholliseen, edellinen esiintyi primitiivisissä ja sankarillisissa sodissa, jälkimmäinen liittyy uskonnon tai Jumalan puolesta käytäviin sotiin. Pahassa vihollisessa on lisäksi neljä sivuteemaa: hyökkäävä vihollinen, riistettävä vihollinen, alistava vihollinen ja näkymätön vihollinen. Hyökkäävästä vihollisesta puhutaan kansallisten puolustussotien yhteydessä, kun alueellinen koskemattomuus tai oma ideologia on uhattuna. Itse puolustautuminen tai hyökkääminenkin määritellään ‘puolustajan' näkökulmasta. Riistettävä vihollinen liittyy poliittiseen sotaan, jossa vihollinen nähdään uusien omaisuuksien lähteenä ja laajentumisen esteenä. Alistaminen ja riistäminen oikeutetaan kohteen sivistymättömyyden tai muun huonommuuden perusteella. Alistava vihollinen taas on kyseessä vapaussodissa, kun käännytään alistajaa vastaan itsenäisyyden saavuttamiseksi. Vapautuminen oikeutetaan hallitsijan riiston tai muun pahuuden kautta. Näkymätön vihollinen toimii terrorin tai sissitoiminnan muodoissa. Vaikka käytettäisiin kaikki sotilaalliset resurssit, ei näkymätöntä vihollista voi tuhota, sillä se liikkuu puolustautujien joukossa. Näkymättömään viholliseen on myös alettu liittää uusia uhkatekijöitä, kuten väkivalta- ja huumerikollisuus, ympäristön saastuminen ja AIDS.
Tutkijoilla, rauhanaktivisteilla ja varsinkin rauhankasvatuksella on siis vielä paljon tehtävää senkin lisäksi, että jo lapset opetettaisiin ratkaisemaan oidipaalikonfliktinsa oikealla tavalla. Olisi selvitettävä psyykkisten tekijöiden - mm. edellämainittujen aggressioiden ja viholliskuvien - kytkeytyminen toisiinsa ja vielä tasa-arvokehitykseenkin. Olisi löydettävä välittävät mekanismit ja niiden konkreettiset yhteydet sotiin.