Rauhanpiippu joutuu valitettavasti julkaisemaan lehden tänäkin syksynä. Lopullinen rauhantila ei ole vieläkään laskeutunut Telluksellemme, joten yhdistyksen täytyy ainakin toistaiseksi jatkaa propagandaansa paremman maailman puolesta.
Kyynikko voisi sanoa, että on turha ajaa asiaa, jonka toteuttamiseen ei ole selkeitä keinoja ja jota on todellisuudessa lähes mahdotonta saavuttaa. Sillä mitä muutakaan edustaisi visio onnelasta, jossa positiivinen rauha on päihittänyt niin kylmät kuin kuumatkin sodat ja jossa ihmiset elävät sopusoinnussa ympäristönsä kanssa ilman keskinäisiä kaunoja tai käskysuhteita. Onhan se utooppista unelmointia, yltiöromanttista radikalismia ja epärealistista haihattelua.
Mutta loppujen lopuksi se on vain yksi visio, jollaisia ihmisillä on oltava, jotta elämä jaksaisi jatkua. Yhtä lailla utooppisia ovat yleensä niin hallitus- kuin puolueohjelmatkin, mutta reaalipolitiikan pelikentillä palloilua pidetään silti hyväksyttävänä ajanvietteenä ja arvostettuna ammattina.
Todellinen toiminta tapahtuu aina unelmakuvien takana, kadun varjoisalla puolella. Siellä jatkuu se arkinen aherrus, joka vaikuttaa ihmisten elämään, ja jonka kautta ihmiset vaikuttavat omaan elämäänsä. Siellä toimii myös Rauhanpiippu, lukemattomien muiden kansalaisjärjestöjen tavoin. Jos Suomi päättää kieltää jalkaväkimiinojen käytön, ollaan askeleen lähempänä onnelaa ja jokainen asian puolesta sanankin sanonut voi olla hetken tyytyväinen itseensä. Jos Suomi päättää jatkaa asekauppaa ihmisoikeuksia loukkaavien maiden kanssa, vaatii paljon painostusta ja pamfletteja, ennen kuin asia edistyy uudestaan. Jos Suomi päättää ostaa taisteluhelikoptereita, täytyy löytyä myös niitä, jotka kysyvät, keneltä nämä rahat ovat pois? Syrjäytyneiltä nuorilta, kehitysvammaisilta ja sotaveteraaneiltako?
Millään liikkeellä tai ajatussuunnalla ei ole hallussaan totuuden monopolia. Rauhanpiippu ehkä kollektiivisesti tietää, että armeija on perseestä, mutta silti kaikki piippulaiset eivät ole suin päin lakkauttamassa sotaväkeä. Maailma on niin monimutkainen paikka elää, ettei elinvoimaisella liikkeellä ole varaa vajota dogmatismiin. 1970-luvulla taistolaiset ja 80-luvulla monet "edistykselliset" rauhanaktivistit tiesivät kuinka maailma toimii ja mikä tie vie totuuteen. Telaketjukommunismi karahti kiville ja jätti monelle silmälaput päällä kulkeneelle idealistille muistoksi kovan kankkusen.
Ajattelun ja moniarvoisuuden ei tulisi koskaan olla kiellettyä. Mutta ajattelun ohella olisi nostettava arvoonsa myös intuitio, luomisen riemu ja päätön dadaismi, neoismi ja situationismi. Hienoilla sanoilla ei tarvitse olla sisältöä, jos ne maistuvat hyvältä suussa. Pilipali pilipali, hähähähä, uiiiiiiii, uiiiiiiii, dada, dada, dada, dada, hrmh, hrmh, ääääääääääk, äääääääääääk, ehkä ensi vuonna taas, oioioioioi, huuuuuuuuuuuuuuh, näemme uuden, aiaiaiaiaiaiai, lehden. Tervetuloa, honkhonkäsh, toimintaan.