(jatkuu...)Kysymys kalevalaisista rauhanlauluista ja kansanrunouden aatetaustasta tutkijoiden ääritulkintoineen on ajankohtainen - onhan juuri perustettu AKS eli Anarkistinen Kalevalaseura, jonka tarkoituksena on anastaa kansanperinne takaisin kansalliskiihkoilijoilta.
(jatkuu...)
Sodan kärsimyksiä on tilitetty muun muassa runoryväksessä, johon kuuluvat "Sotasanomien" ja "Sotamiehenoton" aiheet sekä "Sodan kuvaus". Viimeksi mainittu ei ole varsinainen itsenäinen runo vaan sotaa sivuavissa runoissa usein toistuva yhtenäinen aihelma. Runoja on laulettu erityisesti Inkerissä ja Etelä-Karjalassa. Inkerin alueella niiden yleisyyteen on vaikuttanut yleinen rekryyttien otto 1700-luvulta lähtien, sillä rekrytointiin liittyvät raskaat kokemukset ja talonpoikaisen väestön maaorjuus saivat rahvaan suhtautumaan sotalaitokseen totaalisen vastenmielisesti.
Sotamiehenotto-runon on arveltu syntyneen vasta 1700- ja 1800-luvun vaiheilla, ja siitä on kirjoitettu muistiin 198 toisintoa. Suomessa niitä ei ole sepitetty, sillä runoissa kuvatun kaltaista rekrytointia ei ole ollut täällä. Todennäköisimmin runot ovat inkeroisnaisten sepittämiä, jotka ovat saaneet tietonsa palveluksesta palanneiden omaistensa kuvauksista. Vaikka runot onkin sepitetty toisen käden lähteistä, niitä pidetään pääasiassa tarkkana, todenmukaisena kuvauksena orjuuden ajoilta.
Sotamiehenotto-runoissa kuvataan sitä, kuinka rekryytit valitaan: jos ketään ei haluta rankaista esimerkiksi varkauksista, rekryytit saatetaan arpoa. Tämän jälkeen sotilaaksi valittua miestä aletaan kuljettaa kahlittuna ("käet nuorilla kovilla, sormet vaskirenkahilla, jalat rautakammitsoilla") sotaväkeen, jossa hänen tukkansa leikataan. Sotilaat eivät suhtaudu parturointiin ainakaan yhtään positiivisemmin kuin nykyisin:
Parturoinnin jälkeen rekryytti sai "pyssyn akaksi" ja "miekan mieliksi pahoiksi, syämiksi karkehiksi".
Kolmenkymmenenviiden vuoden pitkänä sotilasaikana rekryytti ehti kokea monenlaisia kurjuuksia. Nälän ja koti-ikävän lisäksi hän ei säästynyt simputukselta: "Pantiin poika pitkin maata, vinkuit vihaiset vitsat, painui pajuinen keppi...".
Itse sotimistakaan ei sotamiehenä olemisesta kertovassa runostossa kuvata aina myönteisesti. Sotilaat voivat esimerkiksi valittaa, kuinka "surkia so'ass' on olla, / tuska on tulen etessä, / varin luona vaikiaista" (SKVR V,2: 1100, 14-16). Joissakin runoissa ammatin varjopuolet osataan kuitenkin peitellä taitavasti: "Soria soassa olla, / Soria sotahan kuolla, / Helppo miekan helskentähän..." (SKVR V,2: 1094, 13-15). Värikkäimmillään kalevalaisen runouden impressiot sodasta ovat hyvin hurmeenpunaisia ja splatter-henkisiä. Seuraava katkelma on Sotamiehenotto-runon Sodan kuvaus -jaksosta:
"Sotamiehenoton" ja muiden sotaa käsittelevien runojen kriittistä asennetta tutkittaessa on pidettävä mielessä, että niitä ei voi tulkita suoraan sotalaitoksen kritiikiksi sinänsä. Myös sotamies, joka pitää sotalaitosta välttämättömänä instituutiona, voi kritisoida omaa kohtaloaan sodassa tai armeijassa. Sotakirjallisuudessa ja sotaelokuvissakin kuvataan usein sodan kärsimyksiä, vaikkei sotaa sinänsä niissä tuomittaisikaan. Tämän vuoksi niitä aletaan helposti kutsua pasifistisiksi taideteoksiksi, vaikka niissä usein tuetaankin erilaisia viholliskuvia tai sotilaallisia sankarimyyttejä.
Kaiken kaikkiaan tavallisen kansan näkökulmasta sepitetyissä kansanrunoissa sotaa ei suomalaisten keskuudessa ole juuri arvioitu urotekojen ja kansallisen kunnian kannalta, vaan realistinen sodankuvaus on hallinnut kansanperinteen maailmaa. Rivimiehen suhtautumiseen sotaa kohtaan on vaikuttanut sodan negatiivinen arvovaraus eikä ritarihengen mukainen sodan ihannointi tai vanhojen viikinkien seikkailunhalu.
Sitä vastoin idealistinen, sotaa ihannoivakin näkökulma tulee esille populaarin muodon saaneessa korkeakulttuurisessa traditiossa, jonka luojilla on ollut yhteiskunnallista valtaa. Silloin kun kansanperinteen sepittäjän elämänpiirissä todellisuus ja ideaalit ovat olleet vahvimmin ristiriitaisia, on puolestaan syntynyt ironisia ja usein absurdeja kuvauksia sodan julmuudesta tai yksityisen ihmisen sopeuttamisesta sotakoneistoon. Esimerkiksi Sotamiehenotto-runoissa on toisaalta valitettu sodan kurjuutta ja toisaalta ihannoitu sodassa kuolemista.
Sarjis jatkuu
Rajasota-runot lähenevät itkuvirttä ja kristillistä rukousta, ja niissä vedotaan "Ukkoon, yliseen herraan" tai "Jumalaan, ylistettyyn luojaan":
Kirjallisuudentutkija Juhani Niemen mukaan runon Kantelettaressa olevat versiot liittyvät "siihen konfliktiin, jonka sodan hävitys ja maan kasvua edistävä työ muodostavat kansanomaisessa maailmankuvassa". Rauhan oloissa riittäisi enemmän väkeä maanviljelystöihin eikä kujillakaan kuuluisi enää surevien ihmisten itkua.
Saman ajattelun kiteytyneempiä ilmaisuja voi tavata suomalaisista sananlaskuista: "Sota kuokkii, rauha ruokkii", "Sota sortaa, rauha rakentaa". Myös Paavo Korhosen, Suomen rahvaanrunouden ensimmäisen mestarin, runoissa voidaan nähdä Rajasota-runojen vaikutteita.
Kansanomaisessa proosakerronnassa rauhanutopiat näkyvät Juhani Niemen mukaan parhaiten satujen aineistossa. Saduissa kertojien toiveet ja sosiaaliset tarpeet saavat monestikin "elämänikuisen" onnen muodon. Kalevalaisen runouden utooppinen kuvasto on vähäisempää; useimmiten se liittyy laulamiseen. Laululla on loihdittu maallista onnea, mikä näkyy esimerkiksi Väinämöisen soiton mahdissa. Niemi kuvaa Väinämöisen toimintaa: "Kanteleellaan hän kerää ihmiset ja koko luomakunnan laupiaaseen sopuun ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon."
Väinämöisen kautta voidaan pohtia uudenlaista, rauhanomaisempaa sankaruuskäsitystä. Vuonna 1950 ilmestyneessä Väinämöis-tutkimuksessa folkloristiikan uranuurtaja Martti Haavio esitti, että Väinämöinen ei kohoa suomalaisten johtohahmoksi heimopäällikön ominaisuuksien vuoksi vaan tietäjänä ja että tämä on ennen kaikkea kulttuuriheeros, ei miekan mittelijä.
Jo 1850-luvulla kansanrunouden kerääjä ja tutkija D. E. D. Europaeus, jota kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiainen on pitänyt ensimmäisenä pasifismin levittäjänä Suomessa, toivoi kalevalaisen runouden vaikuttavan "mahtavana aseena" rauhan vahvistukseksi. Tällöin hän on ilmeisesti ajatellut Väinämöisen soiton maagista voimaa.
Eino Leinon kaunokirjallisissa visioissakin Väinämöinen on muuttunut alkuvoimaiseksi laulajaksi, tulevaisuuden vihattoman ja vainottoman, sodattoman ja sorrottoman maailman edelläkävijäksi. Mainittakoon myös, että ensimmäinen suomalaisen rauhanliikkeen julkaisu Väinämöinen, joka alkoi ilmestyä vuosisadan vaihteessa, nimettiin symbolisesti Väinämöisen mukaan.
Kuvaa Väinämöisestä laupeana ja kultakurkkuisena sankarihahmona on tuettu muun muassa etymologisesti. Suomen kielen sanan ‘sankari' lähtökohtana on nimittäin pidetty muinaisruotsin sanaa ‘sangari', laulaja. Niemen mukaan suomalaisessa perinteessä sankaruuteen kuuluu siten rauhanomaisiin oloihin vivahtavan henkisen taitamisen ideaalikuva. On kuitenkin muistettava, että myyttisiin mittoihin yltävillä laulajanlahjoilla voidaan tehdä väkivaltaakin - Kalevalassahan Väinämöinen stumppaa Joukahaisen suohon juuri laulun voimin.
Ennen kuin Väinämöistä halutaan valaa rauhan esitaistelijan rooliin, on myös pidettävä mielessä, että Elias Lönnrotin kokoamaan Kalevalaan - johon tulkinnat usein perustuvat - konstruoitu Väinämöinen ei vastaa täysin alkuperäisten kansanrunojen antamaa kuvaa Väinämöisestä, vaan hänen henkilökuvansa on muokattu rauhanomaisemmaksi. Autenttisissa kansanrunoissa Väinämöinen toimii nimittäin hyvin monissa rooleissa, myös viikinkiaikaisena sotapäällikkönä.
Tutkijat ovat esittäneet Väinämöisestä sotaisampiakin tulkintoja. Vuonna 1942 Onni Okkonen kirjoitti partasuisesta sankarista: "Vanha rauhallinen ja vakaa tietäjä- ja soittajahahmo, Väinämöinen, kohoaa sodassa lujatahtoiseksi sankariksi, joka iskee miekallaan ja vihdoin kuululla melallaan, pilkaten toisten osaamattomuutta."
Vuosisadan vaihteessa Kalevalan tulkintaan kehittyi selvästi militaristinen linja, ja itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä Lönnrotin kokoonpanolle vieras militarismi väritti Kalevalan tieteellistä tulkintaa ja sen kaunokirjallisia sovelluksia. Nationalistit kiinnittivät huomionsa erityisesti siihen militaristiseen maailmaan, jonka kansanrunoudentutkija Kaarle Krohn ja hänen seuraajansa olivat löytäneet runojen historiallisissa tulkinnoissaan. Historiallisen tulkintatradition mukaan kalevalainen runous kuvastaa historiallisia tapahtumia - ei esimerkiksi myyttisiä uskomuksia. Militaristisen propagandan lisäksi teoria on vaikuttanut myös Kalevalaa kyhäilevän Lönnrotin pyrkimyksiin inhimillistää puolijumalaisina pidettyjä sankareita.
Vielä vuonna 1935 Martti Haavio kirjoitti suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehdessä, että "Kalevalan runouden ydin on yksinkertaisesti sotarunoutta" ja että "tämän runouden kautta saavumme keskelle sitä aikaa, jolloin Skandinavian viikingit nopeakulkuisilla aluksillaan halkoivat maailman meriä hävittäen, polttaen ja ryöstäen. Suomalainen yhteiskunta - sen tekevät sankarirunomme kyllin ilmeiseksi - on sotilasyhteiskunta." Toisen maailmansodan melskeissä v. 1942 Onni Okkonen sanaili puolestaan hurmahenkisesti: "Sotaan liittyvät Kalevalan uljaimmat runokuvat ja kauneimmat asukuvaukset, suurilta sotakedoilta on runo löytänyt teräksisen sointinsa ja iskevimmät otteensa: ‘Saivat miekat miekan alle, / terän kirkkahan kisahan, / rauan valkian varahan'".
Ei ole yllättävää, että kansallisromantiikka, kansanrunous ja nationalismi ovat usein kytkeytyneet vahvasti toisiinsa. Vähemmän tunnettuja ovat sen sijaan kommunistien Kalevala-tulkinnat, jotka olivat pääasiassa vastareaktio suomalaisten nationalistien kansanrunouspropagandalle. William A. Wilson on kuvannut Kalevalan käyttöä poliittisena kiistakapulana: kun kommunistit huolestuivat nationalistisesta propagandasta, Yrjö Sirolalle, huomattavalle vasemmistolaiselle ideologille, lankesi tehtäväksi "paljastaa se Kalevalan runojen käyttäminen Suomen porvariston imperialististen pyyteiden ideologisena pohjana, Karjalan valloitushommain ja Suursuomi-haihattelujen palveluksessa".
Sirola elvytti nuoruusvuosiensa kansanrunouden opintojaan ja alkoi tulkita Kalevalaa marxilaisesta näkökulmasta sekä osallistui eepoksen kommunistisen laitoksen johdannon kirjoittamiseen. Hän katsoi, että Kalevalassa kuvattu maailma ei ollut urheiden sotilaiden vaan rauhanomaisten, arkisissa askareissa uurastavien työläisten yhteiskunta, jossa työskenneltiin yhteisön suuremman hyvinvoinnin puolesta. Tämä suvun ympärille rakentuva yhteiskunta oli Sirolan mukaan itse asiassa kommunismin primitiivinen tai esifeodaalinen muoto.
Kommunistiset tulkinnat Kalevalasta eivät kuitenkaan ole ainoita vähemmän tunnettuja tulkintamalleja. Esimerkiksi Eino Leinon tulkinta eepoksesta, johon jo edellä viittasin, oli Niemen mukaan teosofis-pasifistinen. Vielä Sirolan ja Leinon jälkeenkin on korostettu kalevalaisen runouden ja suomensukuisten kansojen staattisuutta ja väkivallattomuutta. Folkloristiikan tutkija Matti Kuusen mukaan on kuitenkin "sekä huvittavaa että epäilyttävää, että runot, joissa itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä löydettiin nimen omaan suomalaisten sotaisen kunnon ja hengen todisteita, 1980-luvulle tultaessa ovat muuttuneet maailman rauhanomaisimmaksi kansanepiikaksi. Kalevalaa ja kansanrunoja tuskin on mielekästä arvioida sen paremmin pasifismin kuin maanpuolustusideologian punnuksilla."
Vaikka suomalais-karjalainen kansanrunous ei taivukaan mihinkään yhteen ideologiaan, on kiinnostavaa katsoa, millaisia sotaa ja rauhaa koskevia käsityksiä runostosta voidaan lukea. Kansanrunoista saamani kuvan mukaan monet runot käsittelevät kriittisesti sotaa ja ihannoivasti rauhaa, mutta niitä on esimerkiksi omakohtaisuuden vuoksi vaikea tulkita pasifistisen ideologian synnyttämiksi. Joka tapauksessa realistisella sodankuvauksella on kansanperinteen maailmassa hallitseva asema. Tähän kuvaan kytkeytyy usein myös vahva rauhankaipuu, sillä kansanomaisessa käsityksessä sota on useimmiten häiriötekijä kansakunnan elämässä.