1960- luvulla aseviennissä tapahtui suuri rakenteellinen muutos. Euroopan aseteollisuuden jälleenrakennus johti kysynnän laskuun vanhalla mantereella ja tarjonnan lisääntymiseen maailman asemarkkinoilla. Asevienti alkoi suuntautua yhä enemmän kehitysmaihin ( pääasiassa Lähi- Itään ), joihin alettiin viedä uutta teknologiaa maailmanmarkkinahinnoin. 70- luvun alussa asevienti kolmanteen maailmaan koki buumin öljyn hinnan noustua. Osittain täman takia länsimaiden valmistuskapasiteetit nousivat ja asemarkkinoille syntyi ylituotantoa.
Jokaisen kynnelle kykenevän valtion kokiessa velvollisuudekseen pitää yllä asetuotantoa edes nimellisen omavaraisuuden säilyttämiseksi, ylituotanto on aseviennin ongelma nykyisinkin. Kehitysmaiden taloudellisen tilanteen kurjistumisen takia vienti sinne on ollut laskussa 80- luvulta asti. 90- luvun trendi on ollut kilpailun koveneminen ja siitä johtuva aseyritysten fuusioituminen. EU:n myötä Euroopassakin pyritään siirtymään kansallisesta asetuotannosta yhteiseurooppalaisiin aseyritysjätteihin.
Pienemmät aseviejämaat ovat sen sijaan riippuvaisia ulkomaisista asemarkkinoista. Kehitys- ja suunnittelutyö vie aseteollisuudelta siinä määrin pääomaa, että tuotantolinjat on saatava mahdollisimman pitkiksi. Kotimaisen kysynnän ollessa rajoitettu, markkinat on pakko löytää ulkomailta.
Aseiden valmistus ei ole kansantaloudellisesti kannattavaa puuhaa, vaan vaatii valtion tukea. Siitä huolimatta sitä perustellaan mm. työllistävän vaikutuksensa takia. Mikäli samat resurssit käytettäisiin tuottavaan teollisuuteen, työllistävä vaikutus olisi kuitenkin suurempi ja kaiken kaikkiaan suuren aseteollisuuden kansantaloudelliset vaikutukset ovat ehdottomasti negatiiviset. Asevienti on yksi keino vähentää kielteisiä vaikutuksia ja pienille maille se onkin välttämättömyys aseteollisuuden ylläpitämiseksi. Toinen puolustus aseteollisuudelle on se, että itsenäinen puolustus tarvitsee omavaraista asetuotantoa. Omavaraisuus on kuitenkin käytännössä täysin mahdoton tavoite muille kuin suurvalloille.
Näennäisestä kontrollista huolimatta asevientiä on ollut helppo manipuloida. Aseiden monimutkaistuessa jo pelkkä " aseen " määritelmä on tullut monitulkintaiseksi ja armeijolle tarkoitettua aseteknologiaa on voitu listata siviiliteknologiaksi. Lisäksi yksipuoliset vientikiellot määräytyvät enemmän maan ulkopoliittisten prioriteettien kuin esim. ihmisoikeuksien mukaan. Suurvallat voivat vaikuttaa myös YK: n päätöksiin, eikä esim. Indonesiaa tärkeänä öljynviejänä ole asetettu sitovaan asevientikieltoon Itä- Timorin kansanmurhasta huolimatta. Irak sen sijaan on, mutta vielä 80- luvulla länsimaat aseistivat maata, joka sitten kiusallisesti astui heidän varpailleen. Vientikiellon jälkeenkin vienti voi jatkua laittomasti, eivätkä aseet välttämättä jää maahan johon ne alunperin myydään. Yksi argumentti vientikieltoja vastaan onkin, " että jos ei me, niin joku muu... ". Tätä lausetta voi tietenkin soveltaa mihin tahansa muuhunkin.
Perinteisesti Suomen asevienti on ollut tiukasti kontrolloitua. Asevientiluvat on myöntänyt valtioneuvosto ja byrokratia on ollut hidasta. Vihreät ja vasemmisto ovat suhtautuneet asevientiin kielteisesti, mikä on myös rajoittanut vientiä. 90- luvulla aseviejien kilpailuasemaa on alettu parantamaan. Tämä johtuu pääasiassa Hornet-kaupoista, jotka vievät suurimman osan armeijan tilausmäärärahoista. Kotimaisen aseteollisuuden on siis pakko löytää uusia markkinoita ulkomailta.
Asevientilain uudistuminen 90- luvulla on siirtänyt vastuuta vientilupien myöntämisessä valtioneuvostolta puolustusministeriölle ja helpottanut vientilupien saamista. Myös puolueiden suhtautuminen tuntuu muuttuneen. SDP:n puoluesihteeri Kari Laitisen mukaan puolueen sisällä " työllisyys painottuu nyt ehkä enemmän kuin 1980- luvulla"( HS 10.7. 1997 ). Varsinkin Pasi-kuljetusvaunujen viennille on paineita ja niitä on myyty niin Indonesiaan kuin Turkkiinkin. Suomi on myös nimittänyt Malesiaan sotilasasiamiehen, jonka toimenkuvaan kuuluu keskeisesti aseviennin edistäminen. Osan palkastaan hän saa asetehtailta, vaikka hallintomenettelylain mukaan virkamies ei saa olla palvelussuhteessa siihen, jolle asian ratkaisusta on hyötyä. Suurimpia ongelmia ovat kuitenkin Kaakkois Aasian ihmisoikeusloukkaukset ja muut sotilaalliset selkkaukset. Vaikka Malesialla ei olekaan alueen huonoin maine, mikään ei takaa, etteivätkö aseet kiertäisi sieltä muualle. Valtio tukee asevientiä myös monin muin tavoin, mm. rahoittamalla suomalaisia edustajia kansainvälisille asemarkkinoille. Vientipaineiden lisääntyessä lainsäädäntöä on liberalisoitu ja vientiä tuettu, mutta ihmisoikeuskysymykset on jätetty taka-alalle. Suomen aseteollisuuskin seuraa kansainvälisiä trendejä ja on yhdistämässä voimiaan.
Suomen aseteollisuuden ylläpitämistä perustellaan sen työllistävällä vaikutuksella sekä sillä, että uskottava kansallinen puolustuskyky vaatii oman aseteollisuuden. Aseteollisuuden työllistävä vaikutus on kuitenkin niin vähäinen, ettei ensinmainittu perustelu ole uskottava. Suomen armeijalle kotimaisen aseteollisuuden merkitys rauhanaikana on vähäinen, ostetaanhan näkkileivätkin ulkomailta (ovatko näkkileivätkin aseteollisuutta? pt. huom). Sodan mahdollisesti syttyessä siviiliteollisuutta muutetaan joka tapauksessa sotatarvikkeiden tuotantoon.Tutkija Pertti Joenpelto on sitä mieltä, ettei kotimaisella puolustustarviketeollisuudella ole olennaista turvallisuuspoliittista merkitystä, eikä omavaraisuusopilla ole Suomessa koskaan ollut kantavuutta. Kotimaisen aseteollisuuden ylläpitäminen pakottaa aseviennin lisäämiseen.. Taloudellisten kysymysten painottuessa markkinoita etsitään myös kyseenalaisilta alueilta, kuten Kaakkois- Aasiasta.
Mielestäni aseteollisuuden muuttaminen tuottavaksi teollisuudeksi voisi tapahtua nimenomaan maassa, jossa asetuotannon kansantaloudellinen merkitys on pieni, kuten Suomessa. Aseteollisuudesta ja sen myötä aseviennistä luopuminen olisi Suomelle kivutonta, eikä vaikuttaisi puolustuskykyymme. Aseviennistä tuskin kuitenkaan luovutaan niin kauan kuin Suomessa on aseteollisuutta.