KALERVO PALSA

FANTASTINEN REALISTI

Tuulia Sirvio

Kohua ja kuuluisuutta niittänyt taidemaalari, Kalervo Palsa luokitteli itsensä fantastiseksi realistiksi. Sukupuolielimillä ihmisten tajuntaan noussut taiteilija kuoli ankaran ryyppäämisen jälkeen keuhkokuumeseen 1987. Vasta kuoleman jälkeen on eläessään väärinymmärretyn Palsan tauluilla ollut kysyntää.

Palsan Kalle syntyi ja asui viheliäisessä Kittilässä. Hän kävi kuvataideakatemiaa Helsingissä ja matkusteli ulkomailla, mutta palasi aina 15 neliön lautamökkiinsä. Palsa maalasi elämänsä aikana tuhat taulua eri tekniikoilla, joiden tyyliä on luokiteltu surrealismista realismiin. Sartren eksistentialismi, van Gogh ja Strindberg olivat Palsan ystäviä kuoleman lisäksi. Hän pohdiskeli jatkuvasti olemassaoloa filosofin tavoin, ryyppäsi boheemin taiteilijan lailla ja runkkasi itsensä perverssiksi.

Ujo ja hiljainen Palsa ymmärsi jo nuorena ympäristön halun paeta todellisuutta. Totuudenmukaisesta, joulupukin kännistä kertoneesta äidinkielen aineesta Palsa sai arvosanaksi miinus nollan. Hyvinvointiyhteiskunta ei ulottanut auttavia lonkeroitaan Palsan äidille, joka pienessä talossaan majoitti laitapuolen kulkijoita. Elämän raadollisuus iskettiin Palsan eteen jo nuorena, eikä hän ollut tarpeeksi heikko unohtaakseen.

Kuolemalla on rajansa

Mikä sai ihmiset kääntämään häveliäästi päänsä Palsan taulujen edessä? Miksi kuvataideakatemian näyttelystä vietiin Palsan työt piiloon 1973, kun presidentti saapui paikalle? Palsa kuului suureen ikäluokkaan, joka kaipasi materiaa ja perusarvoja ympärilleen. Sodanjälkeinen sukupolvi ei halunnut nähdä yhteiskunnan instituutioita, kuten joulupukkia humalassa. Mikään hyvinvointia ja holhousta kunnioittava painotalo ei voinut julkaista sarjakuvaa, jossa joulupukki lahjojen sijasta kaivaa kirveen säkistä. Sarjakuvassa itse oikeudenmukaisuus, Suomen paras markkinatuote tappaa porvariskodin perheenjäsenet yksitellen. Kuolema on kaikkialla, mutta ihmiset antavat sille mielessään sopivat rajat. Viikatteelle annetaan lupa mennä sairaalaan ja pahojen ihmisten luokse, vaikka viikatemiehen tiedetään harrastavan satunnaista silpomista satunnaisessa järjestyksessä.

Palsa tiesi kuoleman olevan kaikkialla, eikä sitä pitänyt pelätä. Tauluun Piru ja kuolema Palsa maalasi papin ja juopon ottamaan viinaa edellisten kanssa. Lestadiolainen Kittilä kuohui ja kuohui Palsan kuoleman jälkeenkin. Kiivaimmat seurakuntalaiset vaativat taiteilijan luiden kaivamista sukuhaudasta ylös. Pakanallisen maalliset jäänteet kuuluvat pakananurkkaukseen eivätkä pyhälle maalle. Palsan hautamuistomerkkiä "palava pensas" pidettiin fallossymbolina, jonka pystyttäminen kiellettiin kirkkoherran ja kirkkoneuvoston toimesta. Korkeinhallinto-oikeus kumosi päätöksen.

Pornoa

Palsa maalasi peniksiä, vaginoita ja pyllyreikiä, mistä johtui hänen taiteensa leimaaminen pornoksi. Harvoin hänen tauluissa näkyy varsinaista aktia tai suoranaista himoa, mutta jo se vähä karkoitti potentiaaliset ostajat. Palsan taulujen sensaatiomainen julkisuus alkoi 1981 Kemin taidemuseosta, jossa hänen työnsä olivat esillä kahden muun taiteilijan ohella. Ihmiset närkästyivät löytäessään perinteisten maisemataulujen välistä kakkaa ja peniksiä pursuavaa taidetta. Kansan mielestä kuvottavien aiheiden lisäksi haukuttiin Palsan tekniikka, vaikka se oli mitä monipuolisin ja uutta etsivä. Neron haluttiin nähdä maalaamassa ruusuja. Harva halusi nähdä taulun, jossa ruusukimppu oli työnnetty takapuoleen.

Etelässä Palsaa pidettiin pohjoista enemmän arvossa. Rosa Liksom puhui pohjoisesta veljestään. Mitä kauemmaksi Palsa Kittilästä lähti sitä nopeammin kylähullun ja perverssin maine unohdettiin. Suomessa Palsasta tehtiin 1981 Rattoon monen sivun haastattelu värikuvilla, joissa peräaukot ja vaginat hehkuivat kirkkaissa väreissä. Haastattelussa Palsa totesi, "jos seksuaalisuus on rumaa, ovat nämä taulutkin rumia." Ehkä ihmiset pitivät Palsan hikistä seksuaalisuutta rumana. Reginan ja miestenlehtienkin sivuilla puhuttiin onnellisesta orgasmiin johtavasta seksistä kliinisillä autonpenkeillä ja satiinilakanoiden välissä. Epäonnistujat olivat erikseen, ovat vieläkin.

Nyt Palsan tauluja halutaan, kun tiedetään kuoleman olevan kaikkialla. Kaasu, pommit ja aids tuhoavat kyselemättä. Jokailtaiset televisiouutiset ovat kuin liikkuvia Palsan tauluja. Mutta Maj-Lis Pitkänen, jolle Palsa testamenttasi koko tuotantonsa, ei myy tauluja. Niiden paikka on museossa. Kittilässä harkitaan jopa oman Palsa-museon perustamista, eihän ne turistit jaksa aina lasketella. Ehkä etelän juppipelleillä on palsamaisia lempipuuhia?

"Lempipuuhiani niinikään runkkaamisen ja maalaamisen lisäksi oli kuseminen sillalta, mieluummin virtaavaan veteen, myötävirtaan."
Kalervo Palsa.

Lähteet:

Ars Nordica, Kalervo Palsan elämästä ja taiteesta, Kirjapaino osakeyhtiö Kaleva, 1989.
Maj-Lis Pitkänen, Kalervo Palsan päiväkirjat, WSOY, 1990.


EDELLINEN ALKUUN SEURAAVA