Esko VarhoEsko Varho
Historiantutkimuksen metodikeskusteluissa viimeisen parin vuosikymmenen aikana on ollut tullut esiin paljon uudenlaisia lähestymistapoja. Näille 'uusille historioille' on myös etsitty uusia lähdeaineistoja, ja yhä enemmän on kaikessa tutkimuksessa alettu korostaa lähteiden moninaisuutta perinteisten arkistolähteiden ulkopuolella. Yksi useimmin mainituista "uusista" lähderyhmistä on ollut elokuva.
Vaikka elokuvan käytöstä historiantutkimuksessa on kirjoitettu ainakin 1930-luvulta alkaen, ei elokuvia ei ole kovin paljon käytetty historiantutkimuksen lähteenä, ei sen enempää meillä kuin muuallakaan. Elokuvan oman historian kirjoituskin on ollut aika pitkälti 'mestariteoshistoriaa', ja elokuvan kytkennät yhteiskuntaan on jätetty vähemmälle. Suomessa on eri aiheista vuosien varrella tehty jonkun verran mm. historian ja viestinnän graduja, mutta laajempia tutkimuksia on tehty todella vähän. Viime vuosina kiinnostus elokuvan käyttöön lähteenä on herännyt kuitenkin eri puolilla Suomea, myös esim. laitoksemme talous- ja sosiaalihistoriapuolella. Tärkein keskus on kuitenkin ollut Turun yliopisto, jossa mm. voi lukea pääaineena kulttuurihistoriaa tai elokuvatutkimusta.
Tässä artikkelissa esittelen eräitä käytännön seikkoja, jotka liittyvät elokuvaan historiallisessa tutkimuksessa, niin kohteena kuin lähteenäkin. Pohjaan juttuni pikemminkin käytännön kokemuksiin kuin metodologisiin teorioihin ja pohdiskeluihin. Artikkelin tietopohjainen aines on pitkälti Hannu Salmen teoksesta Elokuva ja historia
.
Elokuvaesitysten historia Suomessa täyttää kesällä sata vuotta. Elokuvia täällä on tehty ainakin vuodesta 1904. Suomessa on ollut pieneksi maaksi varsin mittava elokuvatuotanto. Jokainen tuntee "vanhat kotimaiset leffat", joita esim. Yleisradion kokoelmista tuntuu riittävän esitykseen loputtomasti, mutta myös lyhyt- ja dokumenttielokuvatuotanto on ollut Suomessa laajaa. Erityisesti vuoden 1933 elokuvaveron alennuslain tultua voimaan suomalainen dokumentti- ja lyhytelokuvatuotannon kasvoi voimakkaasti. Myös erilaiset järjestöt ja yritykset ovat vuosien varrella tuottaneet valtavasti filmimateriaalia. Esimerkiksi kuluttajavalistuselokuvaa analysoivassa projektissa olemme löytäneet jo satoja aiheeseen liittyviä lyhytfilmejä.
Suomalaisen elokuvan historiaan pääsee parhaiten kiinni Kari Uusitalon merkittävän tutkimussarjan kautta. Uusitalon kirjat muodostavat varsin systemaattisen peruskartoituksen suomalaisen elokuvan historiasta. Hänen kirjasarjansa liitteenä on myös lähinnä elokuvatarkastamon kortiston pohjalta laadittu Filmografia Fennica, joka on jokseenkin täydellinen luettelo Suomessa tuotetuista elokuvista, siis myös lyhyt- ja dokumenttielokuvista. Suomalaiset näytelmäelokuvat ja kokoillan dokumentit yksityiskohtaisesti esittelevä Suomen Kansallisfilmografia -kirjaprojekti on myös varsin pitkällä.
Vanhimmasta suomalaisesta filmimateriaalista ei ole säilynyt paljoakaan, esim. ennen vuotta 1920 tuotetuista 32 suomalaisesta näytelmäelokuvasta on säilynyt vain katkelma Teuvo Puron ohjauksesta Sylvi (1913). Ylipäätään vanhinta elokuvaa on säilynyt varsin vähän, esimerkiksi noin puolet kaikista USA:ssa tuotetuista teatterielokuvista on kadonnut tai tuhoutunut. Pääsyynä tähän on se, että elokuvat kuvattiin ennen 1950-lukua pääsääntöisesti erittäin tulenaralle ja itsestään tuhoutuvalle nitraattifilmille. Nitraattifilmi palaa lähes räjähtäen ja erityisesti filmivarastojen tulipalot ovat olleet tuhoisia. Elokuvia siirretään jatkuvasti eri elokuva-arkistojen toimesta stabiilimmalle asetaattifilmille, mutta työ on hidasta. Materiaalia on niin paljon, että paljon ehtii tuhoutua, ennenkuin se ehditään pelastaa. Esim. Yhdysvaltain Kongressin kirjastossa oli vuonna 1985 vielä 24 miljoona metriä nitraattifilmiä odottamassa kopiontia. Se vastaa noin 13 300 pitkää elokuvaan. Suomessa elokuvien järjestelmällistä restaurointia ja pelastuskopiontia on tehty vuodesta 1972.
Tärkein elokuvien säilytyspaikka Suomessa on Suomen elokuva-arkisto (SEA). Suomessa elokuvien arkistointi aloitettiin varsin myöhään; Suomen elokuva-arkisto ry. perustettiin 1957 muutamien yksityisten (mm. Jörn Donner) aloitteesta. Nykyisin SEA on valtion laitos, jolla on myös eräitä lakisääteisiä oikeuksia, kuten videoiden vapaakappaleoikeus.
SEA:lla on kokoelmissaan arviolta n. 9000 pitkää elokuvaa, ja saman verran dokumentteja ja lyhytelokuvia. Tallenteista n. 60% on ulkomaisia. Tutkijakäyttöön löytyy myös paljon videokopiota, vaikka videointiprosessikin on aikaa ja resursseja vievä urakka. SEA:lla on myös still-kuvakokoelma, paljon elokuvatuotantoon liittyvää kirjallista arkistomateriaalia sekä erinomainen kirjasto, josta löytyy myös aiheittain järjestetty leikekansiokokoelma.
Elokuvia löytyy toki muistakin arkistoista. Esim. joidenkin kaupunkien museoilla ja erilaisten järjestöjen ja puolueiden arkistoilla on elokuvia, vaikka näitäkin kokoelmia on talletettu SEA:oon. Poliittisen historian kannalta mielenkiintoinen ja varsin suuri erikoisarkisto on puolustusvoimain elokuva-arkisto Katajanokalla. Se oli aikaisemmin lähes kokonaan suljettu tutkijoilta, mutta viime aikoina on tutkimuslupia myönnetty helpommin. Itse sain graduani varten tutkimusluvan suhteellisen kivuttomasti.
Jättiläismäinen arkisto erilaista AV-materiaalia on myös Yleisradiolla, mutta se on ollut erittäin nihkeästi tutkijoiden käytettävissä.
Elokuvan käyttö tutkimuksessa on monessa mielessä hyvin erilaista kuin kirjallisten lähteiden. Filmi sisältää aina valtavasti enemmän informaatiota kuin teksti, kamera tallentaa periaatteessa kaiken sen edessä näkyvän, siis myös paljon sellaista mikä ei ole filmin tekijälle ollut kovin olennaista, mutta joka saattaa kiinnostaa historioitsijaa. Siten kysymyksenasettelun täsmällisyyden tarve korostuu kirjallisia lähteitäkin enemmän.
Ulkoisen lähdekritiikin merkitys korostuu elokuvan käytössä, ja se vaatii useimmiten paljon työtä. Kun esim. poliittisen historian perinteisten arkistolähteiden, kuten erilaisten pöytäkirjojen ja kirjeiden osalta on usein riittävää kun toteaa lähteen aitouden, niin elokuvassa filmin taustojen selvitys on paljon työläämpää. Elokuva tehdään yleensä esitettäväksi, ei pelkästään muistinjatkeeksi, kuten esim. erilaiset kokouspöytäkirjat. Siten elokuvan analysoimiseksi on pyrittävä selvittämään paitsi filmin tekijät, heidän motiivinsa, taustansa jne. myös elokuvan käyttö ja vastaanotto. Asiaa mutkistaa tällöin mm. se, että samasta elokuvasta on useimmiten olemassa useita (ehkä erilaisia) kopioita, ja samaa filmimateriaalia on voitu käyttää myös kokonaan eri elokuvien koostamisessa.
Tätä voi havainnollista seuraavalla esimerkillä. Talous- ja sosiaalihistorian laitoksen 1930-luvun sosiaalihistoriaa elokuvan valossa käsittelevässä seminaarissa olin mukana teollisuuselokuvaa tutkivassa ryhmässä. Löysimme elokuva-arkistosta erittäin mielenkiintoisen pitkän puunjalostusteollisuutta esittelevän mykkädokumentin, mutta emme tienneet lainkaan mikä se pohjimmiltaan oli. Suomen paperi- ja puutavaralehden 1930-luvun vuosikertoja selaamalla löytyi kyseisen elokuvan esittely, josta pääsimme jäljille. Elokuvan tilaajan, Metsätaloudellisen Valistustoimiston vuosikertomuksista taas löytyivät yksityiskohtaiset tiedot filmin valmistuksesta ja käytöstä, ja ulkoministeriön arkistosta löytyi tietoja sen käytöstä myynnin edistämiseen ulkomailla. Elokuva avautui nyt analyysiin aivan uudella tavalla.
Itse analyysissa riippuu pitkälti kysymyksenasettelusta ja tutkimusresursseista onko mielekkäämpää yrittää lähilukea muutamia keskeisiä elokuvia, vai yrittää massakatseluna muodostaa kokonaiskuvaa laajemmasta aineistosta. Lähiluku, eli elokuvan purkaminen yksityiskohtaiseen analyysiin on tavattoman aikaa vievää työtä. Esimerkiksi kuluttavalistuselokuvan analyysiprojektissa olen huomannut parin 15 minuutin lyhytelokuvan purkamisen vievän helposti koko päivän. Pitää muistaa, että muistiinpanoja on tehtävä paitsi kuvasta, myös ääniraidasta ja elokuvallisesta rakenteesta.
Käytännössä tällainen analyysi onnistuu lähinnä SEA:ssa, missä on erinomaisia katselupöytiä, joilla filmiä voi näppärästi kelata kuvan kanssa molempiin suuntiin. On kuitenkin huomattava, että elokuvien katselu arkistoissa ei ole ilmaista, joten useamman tunnin katselut edellyttävät kunnon tutkimusrahoitusta. Vielä muistutettakoon, että filmejä on eri levyisiä standardeja, 70 mm (eräät Hollywood spektaakkelit), 35 mm (normaalit teatterielokuvat), 16 mm (filmit, joita voi esittää esim. luentosaleissa ja kouluissa) ja 8 mm (kaitafilmit). Elokuvassa voi olla myös joko magneettinen tai optinen ääni. SEA:ssa katsottaessa tämä ei ole erityinen ongelma, mutta muuten esim. 35 mm elokuvien katselu voi olla vaikeaa.
Mitä elokuvia sitten kannattaisi käyttää? Poliittisen historian kannalta elokuvat tarjoavat aineistoa mm. poliittisen ilmapiirin ja mentaliteetin sekä järjestöjen ja puolueiden strategian ja ideologian analyysiin. Erilaisten joukkoliikkeiden ja massatapahtumien tutkimuksessa ne ovat myös mielenkiintoisia. Esim. ranskalainen Marc Ferro on tehnyt yllättäviä havaintoja Venäjän vallankumousten aikaisia filmejä analysoimalla. Aikaisemmin tutkimusta on tehty lähinnä propaganda- ja uutisfilmimateriaalin pohjalta, mutta myös näytelmäelokuvan käyttö historiallisessa tutkimuksessa on herättänyt viime aikoina paljon kiinnostusta.
Sopivien filmien löytäminen ei kuitenkaan ole aina aivan helppoa, mutta varsinkin SEA:ssa on hyviä luetteloita ja sisältöselosteita sekä erinomaista ja avuliasta henkilökuntaa.
Vaikka elokuvan käyttö tutkimuksessa on kiehtovaa, ei se ole vain leppoisaa leffojen katselua. Kunnollinen tutkimus vie tavattoman paljon aikaa ja resursseja.
