Venäjän-tutkimus tuuliajolla?

Suomalaisten suhde Venäjään on paradoksaalinen: maantieteellisesti Venäjä on lähellä, mutta kulttuuriltaan se on vieras ja etäinen. Suomalaisten oletetaan tuntevan naapurinsa juuri maantieteellisistä ja historiallisista syistä, mutta kuinka todellista ja syvää tämä Venäjän tuntemus itse asiassa on?

Keväällä 1996 julkaistiin kirja Venäjä - jättiläinen tuuliajolla, jonka saama murskaava arvostelu Helsingin Sanomissa käynnisti julkisen keskustelun suomalaisten Venäjän tuntemuksesta ja suomalaisen Venäjä-tutkimuksen tilasta. Kirjan kirjoittajina ovat ulkoministeriön erikoistutkija, erityisesti Venäjän kysymyksiin perehtynyt Ilmari Susiluoto sekä Moskovassa kirjeenvaihtajina työskennelleet toimittajat Martti Valkonen ja Anne Sailas.
    Kirjan arvostellut sosiologi Johan Bäckman kyseenalaisti kritiikissään (HS 4.5.1996) kirjantekijöiden asiantuntemuksen ja ammattitaidon ja leimasi kirjan yksipuolisesti pinnalliseksi ja kauhistelevaksi kielteisten kuvien maalailuksi. Hänen mielestään kirjassa on juututtu Neuvostoliiton aikaan ja unohdettu tuore näkökulma Venäjän todellisuuteen. Bäckmanin mukaan kirjoittajat ovat kehittäneet kielteisyydestä oman taiteenlajinsa, jota hän kutsuu jälkisuomettumiseksi.
    Jälkisuomettumisen Bäckman määrittelee seuraavasti: ”Sille on ominaista kylmän sodan ajoilta peräisin oleva lastenkirjamaisen yksinkertainen ja epäanalyyttinen normatiivinen puhetapa, jossa Venäjä ja venäläisyys nähdään yksipuolisen kielteisesti ja jossa Venäjän muutos nähdään vanhan romahtamisena ja uuden sekasortoisena voittokulkuna”.
    Bäckmanin mielestä kirjantekijät ovat neuvostoajan sukupolvea, joka rakentaa puolustautuakseen ”jälkisuomettunutta ideologista panssaria”. Hän kaipailee Venäjän tutkimukseen uusia tekijöitä. Kritiikkinsä lopuksi hän heittää ilmaan kysymyksen: ”Onko suomalainen Venäjän tuntemus siis pysyvästi tuuliajolla?”

Jälkisuomettuminen

Venäjä - jättiläinen tuuliajolla sai yleisesti Venäjän tutkijoilta varsin myönteisen vastaanoton. Esimerkiksi Arto Luukkanen toteaa esseiden osoittavan, että kirjoittajat ovat hyvin perehtyneet venäläiseen arkitodellisuuteen. Kirja on Luukkasen mielestä ”hyvä esimerkki post-rähmälläänolosta Suomessa”, eikä sen sisältämää kritiikkiä pidä tulkita russofobiaksi (Idäntutkimus 1/97).
    Nuoreen tutkijapolveen lukeutuva Anna Rotkirch sen sijaan yhtyy Bäckmanin näkemykseen jälkisuomettumisesta (Ulkopolitiikka 2/96). Rotkirchin mukaan ”jälkisuomettuminen on käänteistä suomettumista”, jossa entisten kommunistien hymistely on vaihtunut kauhisteluksi. Rotkirch vertaa jälkisuomettuneita näkemyksiä venäläisten kommunistien ja nationalistien lietsomaan propagandaan. Suomalaisten ”traumaattinen asennoituminen” on Rotkirchin mukaan esteenä merkittävälle kriittiselle Venäjä-tutkimukselle.
    Toimittajat Anne Sailas ja Markku Valkonen kiistävät Bäckmanin ja Rotkirchin syytökset (UP 3/96). Sailaksen mukaan venäläinen sivistyneistö itse puhuu maastaan termein, joita Rotkirch kuvaa jälkisuomettuneiksi. Sailaksen mielestä käsitteet on syytä määritellä tarkemmin kriittisen Venäjä-keskustelun ylläpitämiseksi. Jälkisuomettuminen on terminä hyvä, kun sillä tarkoitetaan ”suomettumisen jatkamista Venäjän aikana”.
    Samaa mieltä on Valkonen, joka ihmettelee, miten Venäjästä voisi kirjoittaa ilman Neuvostoliiton varjoa. Jokaisen nykyvenäläisen mielessä elää edelleen neuvostoaika ja toimittajalle historian tuntemus on kriittisen tarkastelun edellytys.
    Venäjä-keskusteluun ottaa kantaa myös Martti Häikiö (Kanava 6/96), joka toteaa, että nuoren polven tutkijoilla on tarve korostaa olevansa vailla historian painolasteja. Pitkäaikainen Neuvostoliiton ja Venäjän tuntemus, tutkimus ja siellä asuminen ei ole kirjantekijöille painolasti. Häikiö korostaa, että alueellisessa tutkimuksessa vain vuosikausien perehtymisellä voi saavuttaa tietämyksen, jolla pinnallisten kyselytutkimusten ja teorioiden takainen todellisuus avautuu. Hän asettuu puolustamaan Ilmari Susiluotoa ja toteaa Susiluodon tutkineen Neuvostoliittoa jo 1960-luvun lopulta lähtien ja olleen yksi harvoista suomalaisista suorapuheisista ”sovjetologeista”, joiden toiminnan Neuvostoliitto pyrki estämään.
    Myös Häikiön mielestä Bäckmanin käyttämä termi jälkisuomettuminen on epäonnistunut. ”Jälkisuomettuneiksi tulisi ... kutsua lähinnä niitä, jotka pyrkivät myötäilemään Venäjän suurvalta-aseman palauttamiseen ja kommunismin valtaannousun valmisteluun osallistuvien henkilöiden näkökantoja.”
    Kirjaan kirjoittanut Ilmari Susiluoto epäilee Häikiön tavoin, ettei Neuvostoliiton ja Venäjän tutkimuksen historia ole kaikilta osin välittynyt uudelle tutkijasukupolvelle (HS 10.5.1996). Susiluoto tähdentää, että mahdollisuudet kriittisen Venäjä-tutkimuksen tekemiseen ovat nyt aivan toiset kuin neuvostoaikana, kun vapaa matkustaminen ja keskustelu on mahdollista. Susiluoto ihmettelee, mitä Bäckman tarkoittaa ”juuttumisella neuvostoaikaan”? Venäjää ei voi tuntea ilman käsitystä neuvostoajan arjesta ja kulttuurista.
    Suomalaista idäntutkimuksen traditiota ei ole Susiluodon mukaan syytä väheksyä, koska se on ”osa kansallista historiaamme”. 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyi empiirisiä suomalaisten kirjoittamia Stalinin ajan vankileirikuvauksia esimerkiksi Aino Kuusiselta ja Arvo Tuomiselta. Sen jälkeen syntyi Venäjää koskevassa historiantutkimuksessa valtava tyhjiö, mitä teoreettinen länsimainen tutkimus, puhumattakaan neuvostoliittolaisesta, ei pystynyt täyttämään.
    Neuvostoliitto-tutkimus pääsi Suomessa käyntiin varsinaisesti vasta 1980-luvulla. Vielä 1970-luvulla venäjän kielen taito ja Neuvostoliiton olojen tuntemus koettiin epäilyttäväksi. Taistolaisuuden vallattua Suomen yliopistot ei Neuvostoliittoa koskevaa tieteellistä tutkimusta päästy aloittamaan samaan aikaan kuin esimerkiksi Ruotsissa. Susiluoto korostaa, että tämän ei välttämättä tarvitse merkitä sitä, että suomalaiset olisivat Venäjän tuntemuksessa Ruotsia jäljessä.
    Susiluodon väitöskirja venäläisestä systeemiteoriasta valmistui vuonna 1982. Hän muistuttaa, että uudetkin väitöskirjantekijät joutuvat Venäjällä edelleen vastakkain samanlaisen ”henkisen problematiikan” kanssa: tutkijalta vaaditaan uskallusta, kriittistä arvojen puntarointia ja kulttuurintuntemusta.

Suomalaisen sovjetologian lyhyt historia

Timo Vihavainen on tarkastellut suomalaisen sovjetologian historiaa kirjassaan Kansakunta rähmällään. Hän toteaa, että sodan jälkeen Suomeen muodostui joukko idänkaupan ja ulkopolitiikan asiantuntijoita, mutta merkittävää akateemista tutkimusta ei syntynyt. Suomesta ”puuttui kielitaitoa, traditiota ja halua panostaa tälle alalle”. Kysymystä pidettiin arkaluontoisena ja varsin ongelmallisena, sillä Neuvostoliittohan piti sitä itseään koskevaa ulkomaiden tuottamaa tietoa vihamielisenä.
    Sotien jälkeen Suomeen perustettiin Neuvostoliittoinstituutti, jonka oli tarkoitus olla Neuvostoliittoa ja vanhaa tsaari-Venäjää tutkiva tieteellinen laitos. Neuvostoliiton valtiollisen kulttuurijärjestön Voksin voimakkaan painostuksen seurauksena instituutin riippumaton tutkimustoiminta näivettyi heti alkuunsa. 1960-luvulle tultaessa instituutti olikin muuttunut kulttuurisuhteita hoitavaksi virastoksi. Vihavaisen mukaan Tamminiemestä ilmoitettiin, ”että mitä vähemmän siitä (instituutista) kuullaan, sitä kauemmin instituutin johtaja istuu tuolillaan”.
    Martti Valkonen on selvittänyt neuvostotutkimuksen vaiheita 1960- ja 1970-luvuilla (HS 19.1.1997). Suomalainen sovjetologinen työryhmä perustettiin vuonna 1964 Paasikivi-seuran ja Ulkopoliittisen instituutin (UPI) suojiin. Työryhmän kokouksiin osallistui parikymmentä suomalaista tutkijaa sekä ulkomaisia tutkijoita. UPI kustansi monistesarjaa Sovjetologisia tutkimuksia, jossa pyrittiin tarkastelemaan Neuvostoliittoa monipuolisesti ja tieteellisesti.
    Kylmän sodan kiristyessä Neuvostoliitto leimasi läntisen sovjetologian propagandaksi. Maata koskevan tutkimuksen julkaiseminen kävi mahdottomaksi eikä alan tutkimuksen varaan ollut rakennettavissa tieteellistä uraa. Työryhmään kuulunut Ilmari Susiluoto toteaa, että sen annettiin kuihtua ja perustettuun uuteen organisaatioon sen jäseniä ei otettu enää mukaan.
    Valkosen haastattelemat UPI:n johtajat myöntävät selkeästi Neuvostoliiton suurlähetystön puuttuneen työryhmän olemassaoloon. Ote kiristyi vuonna 1968 Tshekkoslovakian miehityksen aikaan. 1970-luvulla toimineeseen uuteen työryhmään kuului myös neuvostoliittolaisia tutkijoita ja se sai rahaa valtion budjetista. Alkuperäinen työryhmä kokoontui viimeisen kerran vuonna 1977, minkä jälkeen Neuvostoliiton tutkimusta harjoittivat vain harvat yksittäiset tutkijat.
    1980-luvulle tultaessa idäntutkimuksessa ei ollut tapahtunut juuri mitään. Muutamaa poikkeustapausta lukuunottamatta Suomen yliopistoissa ei ollut mahdollista saada opetusta ja ohjausta Neuvostoliittoa koskevissa tutkimuksissa 1980-luvun jälkipuoliskolle saakka. Suomessa ei ollut alaa tuntevia, kielitaitoisia opettajia eikä alan oppituoleja. Yhteydet länteen olivat heikkoja ja Suomi jäi irralleen läntisestä sovjetologiasta, Neuvostoliitto-tutkimuksen kansainvälisestä kärjestä. Suomalaiset alan tutkijat ryhtyivät tapaamaan toisiaan säännöllisesti vasta vuonna 1989, jolloin perustettiin Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura, kirjoittaa Timo Vihavainen.
    Sosiologian professori Elina Haavio-Mannila muistuttaa (HS 5.2.1997), että vaikka sovjetologia kuoli Suomessa 1970-luvulla, perustettiin silloin Suomen ja Neuvostoliiton välinen tieteellis-teknillinen yhteistoimintakomitea (ns. TT-komitea). Hän pitää komitean toimintaa pohjana nykyiselle suomalais-venäläiselle yhteistyölle. Sosiologian työryhmä järjesti 1970- ja 1980-luvuilla seminaareja ja teki empiirisiä tutkimuksia venäläisten ja virolaisten tutkijoiden kanssa. Haavio-Mannila kirjoittaa: ”Tutkimuksiin ei koskaan reagoitu kielteisesti ylemmältä taholta; tutkijat olivat itse selvillä toiminnan rajoista”.
    Ilmari Susiluoto ihmettelee (HS 13.2.1997), montako väitöskirjaa Haavio-Mannilan ”tieteellinen turismi” tuotti. Hänen mielestään tämä ”metodologia” tuotti ”tutkimuksia”, joissa todettiin ”miten hyvin asiat sosialismissa ovatkaan, miten huonosti ne ovat Suomessa!” Susiluoto toteaa, että akateeminen perustutkimus syntyi muualla kuin Haavio-Mannilan piireissä: useasta UPI:n sovjetologisen ryhmän jäsenestä tuli väitöskirjan tekijä.
    Useat muut tutkijat yhtyvät Susiluodon näkemykseen. Heidän mielestään Neuvostoliitto-tutkimuksen tehtävä 1970-luvulla oli tukea Suomen ulkopolitiikkaa. Aila Niinimaa-Keppo ihmettelee (24.2.1997), ”miten Haavio-Mannila on sosiologina löytänyt jotain oppituoliaan rikastuttavaa tutkimusyhteistyötä maasta, jossa mitään sosiaalisia ongelmia ei virallisesti ollut edes olemassa.”
    Markku Salomaan mukaan (HS 4.4.1997) TT-komitealla ei ollut reaalisia mahdollisuuksia riippumattomaan tutkimukseen. Yya-sopimuksen mukaisia suhteita ei haluttu varjostaa poliittisesti epätoivottavalla tutkimuksella. Herkkiä tutkimuskohteita olivat Salomaan mukaan valtatutkimus, sotilaspolitiikka ja Neuvostoliiton oma historia. Monet suomalaiset yhteiskuntatieteilijät ”kokivat häiritseväksi sen tavan, jolla neuvosto-osapuoli yritti pakottaa todellisuutta teorian muotoon”. Länsimaisesta tieteenharjoituksesta annettiin vääristynyt kuva ja neuvostoyhteiskuntatiede pyhitettiin kritiikin yläpuolelle.
    Vääristynyt asennoituminen eli vielä neuvostovallan kaaduttuakin Venäjän Tiedeakatemian piirissä. Arkistoja avattiin valikoiden, eikä TT-komissiosta ollut tutkijalle apua. Salomaan mukaan ”suurta vahinkoa ei tullut, kun TT-komissio vuodenvaihteessa 1994-1995 lakkautettiin”.

Aleksanteri-instituutti - idäntutkimuksen kehto vai hauta?

Neuvostoliiton hajottua Suomessa avautuivat uudet mahdollisuudet itäisen naapurin tutkimiseen. Suomen Akatemia ja korkeakoulut ryhtyivät suuntaamaan resursseja Venäjän tutkimukseen. Akatemia myönsi joulukuussa 1994 21 miljoonaa markkaa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusohjelmalle. Tutkimusohjelmaan hyväksytyistä 18 tutkimushankkeesta kolme oli historian alaan kuuluvia.
    Suomen Akatemian Venäjän tutkimusohjelma käynnistyi ripeästi Suomen liityttyä Euroopan Unionin (EU) jäseneksi. EU:ssa oletettiin Suomen voivan tarjota sellaista Venäjää koskevaa tietoa, jota muualla ei ole tarjolla ja Suomessa tartuttiin haasteeseen. Vuonna 1996 Helsingin yliopistoon perustettiin valtakunnallinen Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen ja opetuksen keskus, Aleksanteri-instituutti. Sen keskeisenä tehtävänä on koordinoida yliopistoissa ja korkeakouluissa harjoitettavaa tutkimusta ja opetusta ja rakentaa yhteistyötä tiedemaailman ja hallinnon sekä elinkeinoelämän välillä.
    Venäjä-tutkijoiden keskuudessa uuden organisaation perustamiseen suhtauduttiin varauksella. Idäntutkimuksen on katsottu tarvitsevan koordinaattoreiden ja byrokraattien sijaan nuoria ihmisiä, jotka hallitsevat venäjää ja kykenevät tekemään tutkimustyötä Venäjällä. Toisten mielestä Suomeen pitäisi saada Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimukseen keskittyvä professuuri.
    Tutkijat pelkäävät, että Suomen Akatemian projektiluontoisen rahoituksen loputtua tutkijoiden on hakeuduttava muille tutkimusaloille, jos Venäjä-tutkimus ei tuota riittävästi tuloksia ja saa rahoitusta jatkossakin. Aleksanteri-instituutin parin vuoden tehottoman koordinoinnin jälkeen poliitikkojen mieli saattaa muuttua idäntutkimukselle kielteiseksi.
    Ilmari Susiluoto on suhtautunut epäillen Aleksanteri-instituutin toimintaan (Venäjän Aika 2/97). Hänen mielestään suomalaisten pitäisi seurata konkreettisesti paikan päällä, mitä Venäjällä tapahtuu. Hän on erityisen huolestunut suomalaisten opiskelijoiden pienestä määrästä Venäjän yliopistoissa. Lisäksi Susiluoto kiinnittää huomiota Aleksanteri-instituutin taustalla olevaan neuvottelukuntaan, joka koostuu ”neuvostokaupan ajan vuorineuvoksista ja poliitikoista, joilla ei ole tietämystä tämän päivän Venäjän todellisuudesta”. Myös Arto Luukkanen on kummastellut idäntutkimusta, jota kehittelevät eteenpäin virkamiehet tiedeyhteisön edustajien tietämättä (HS 1.6.1997).

Historian uhattu asema

Aleksanteri-instituutin perustamisen jälkeen historiantutkijat ovat esittäneet huolestumisensa humanististen tieteiden asemasta idäntutkimuksessa. Uuden instituutin on pelätty suuntaavan rahoituksen sosiaalitieteelliseen ja talouden tutkimukseen. Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin (VIEi) ja Renvall-instituutin lakkauttamisesta on kiertänyt tutkijapiireissä huhuja. ”Jälkisuomettumiskeskustelun” myötä Neuvostoliittoa tutkivat historioitsijat on joissakin yhteyksissä leimattu ”suomettuneiksi”.
    Aleksanteri-instituutin on katsottu uhkaavan erityisesti VIEi:n, entisen Neuvostoliittoinstituutin, asemaa. VIEi:n johtajan Valdemar Melangon mielestä VIEi edustaa empiriaa, jota akateemiset piirit eivät arvosta. Hän arvostelee myös Aleksanteri-instituutin linjausta keskittyä Venäjän nykyisyyteen. Melanko toteaa, että vanhoja instituutteja ja historiaa ei arvosteta, koska kaiken katsotaan alkavan vuodesta nolla, kun Neuvostoliitto hajosi. Hän luonnehtii ”suomalaiseksi paradoksiksi” Venäjän tutkimusta, jossa vaietaan Neuvostoliitosta, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan olemassa (HS 11.5.1997).
    Myös Ilmari Susiluoto ja Timo Vihavainen painottavat, että humanistisia tieteitä ei saa unohtaa Venäjän tutkimuksessa (Venäjän Aika 2/1997). Historian tutkijat näkevät Aleksanteri-instituutin perustamisen taustalla sosiologien ja muiden yhteiskuntatieteilijöiden innokkuuden saada historiaan painottuvan Renvall-instituutin rinnalle nyky-Venäjään keskittyvä laitos.
    Vihavainen katsoo Venäjän tuntijan tarvitsevan historiaa asiantuntemuksensa perustaksi (Idäntutkimus 2/97). Venäläisten kanssa työskentelevän suomalaisen olisi tärkeää ymmärtää kohdettaan syvemmin ja opiskella maan historiaa ja kulttuuria. Hänen olisi tunnettava tärkeimmät venäläisen kirjallisuuden, maalaustaiteen ja musiikin klassikot. Historiantuntemus on välttämätöntä, jotta Venäjän kehityksen kykenee suhteuttamaan muun maailman ja Suomen kehitykseen. Historiaa tulisi tuntea paitsi laajalti, ennen kaikkea syvälti.
    ”Kyky ymmärtää maan kulttuuria, lukea sen tekstejä ja ajatella sen ajatuksia” saavutetaan Vihavaisen mukaan vasta oman ajattelun ja oivaltamisen kautta. Jotta akateeminen Venäjä-koulutus voi antaa perusteet kriittiselle ajattelulle, sen täytyy perustua keskeisesti historiaan. Suomalaisen Venäjän tuntijan täytyy pystyä nojautumaan hyvään Suomen ja Venäjän suhteiden historian tuntemukseen. Kaikilla tasoilla, myös sosiaalitieteissä ja politologiassa, olisi syytä huolehtia siitä, että historian ja kulttuurin asema Venäjä-opetuksessa saa sijansa.
    Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen on puolustanut voimakkaasti keskittymistä tämän päivän Venäjän tutkimiseen (Idäntutkimus 2/97). Päätösten pohjaksi tarvitaan uutta tietoa, jota yhteiskuntatieteellinen ja taloudellinen tutkimus antaa. Kivinen korostaa Aleksanteri-instituutin ja VIEi:n roolijakoa: jälkimmäinen ei ole yliopistollinen laitos eikä sillä ole akateemista opetusta tai tutkimusta kehittävää asemaa.
    Kivinen korostaa, että Aleksanteri-instituutti toimii valtakunnallisena monitieteellisenä verkostoyliopistona. Syksystä 1998 alkaen toteutetaan verkostoyhteistyöhön osallistuvien yliopistojen yhteistyönä Venäjä- ja Itä-Eurooppa-maisterikoulu. Maisterikoulussa opiskelija jatkaa ja valmistuu pääsääntöisesti oman pääainelaitoksensa opiskelijana. Verkosto tukee pääaineeseen liittyvän tutkielman ohjausta sekä järjestää tutkielman tekoa tukevia seminaareja.
    Opiskelijalla on mahdollisuus osallistua instituutin järjestämään työharjoitteluun tai opiskelijavaihtoon ulkomaisissa yhteistyöyliopistoissa. Maisteriohjelman katsotaan soveltuvan erityisesti taloudellisten, yhteiskuntatieteellisten, humanististen ja oikeustieteellisten alojen opiskelijoille, jotka ovat suorittaneet vähintään 120 opintoviikkoa.
    Tämän vuoden alusta käynnistyi niin ikään instituutin koordinoimana valtakunnallinen Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijakoulu. Kolmivuotiseen koulutukseen valittiin kymmenen tutkijaa, joista kolmella oli historiatieteellinen perustutkinto.

Taistelua niukoista miljoonista

Venäjä-keskustelun kärkevöitymisen taustalla on taistelu Suomen Akatemian tuesta. Akatemia jakoi vuonna 1997 jälleen määrärahoja Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimiseen. Vuoteen 1994 verrattuna rahoitus oli pienentynyt yli puoleen ja tukea sai vain kymmenen tutkimushanketta.
    Vaikka Venäjän tutkijat kärhämöivätkin, yhdestä seikasta kaikki ovat kuitenkin samaa mieltä: idäntutkimuksen suurimpana ongelmana on jatkuvuuden ja pitkäjänteisyyden puute. Markku Salomaa kritisoi suomalaisen tiedepolitiikan poukkoilevuutta: idäntutkimuksessa tulisi panostaa jatkuvuuteen ja perustutkimukseen (HS 4.4.1997). Salomaa toteaa, että suomalaiset eivät ole Venäjän tuntemuksessa eturivin asiantuntijoita: ”Keskeisissä länsimaissa idäntutkimukseen suunnatut resurssit ovat kokonaan toisella asteikolla ja myös tulokset ovat toisella skaalalla.”
    Suomalaisen Venäjä-tutkimuksen korkeaa tasoa pitävät myyttinä muutkin alan tutkijat. Professori Pekka Sutela arvioi (Ylioppilaslehti 9.5.1997), että Venäjän tuntemuksen taso Suomessa on kohtuullisen hyvä Venäjän historian ja yhteiskunnan, teologian ja kaupan tutkimuksessa. Heikkoina alueina hän pitää politiikan, ulkopolitiikan ja päätöksentekojärjestelmien tutkimusta.
    Politologia, hallinnontutkimus sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikka jäivät vuonna 1997 kokonaan ilman Suomen Akatemian rahoitusta. Verrattuna edelliseen kolmen vuoden periodiin, tukea menettivät eniten sosiologia ja taloustiede. Sen sijaan viimeisin rahoituskierros on tukenut historiatutkimusta. Todennäköisesti historia vahvistaa asemiaan jatkossakin, kun Venäjän arkistoihin perehtyneiden tutkijoiden työt valmistuvat.
    Vuonna 1997 rahoitusta hakeneet tutkimushankkeet olivat selvästi tasokkaampia kuin vuonna 1994. Akatemian tukea eivät saaneet enää esimerkiksi sellaiset tutkijat, jotka eivät osanneet venäjää. Tutkijapiireissä ollaankin oltu huolestuneita alalle tulleiden tutkijoiden pätevyydestä. Ilman venäjän kielen taitoa huomattava osa venäläisiä julkaisuja ja aineistoja jää luonnollisesti saavuttamattomiksi. Venäjä-tutkimus, jossa viitataan vain anglosaksisiin lähteisiin, ei voi olla kansainvälistä huippututkimusta.
    Timo Vihavaisen mielestä suomalaisten on syytä pitää yhteyttä myös läntisiin Venäjä-tutkimuksen huippumaihin ja opiskella hyvissä englantilaisissa tai amerikkalaisissa yliopistoissa (Idäntutkimus 2/97). Vihavaisen mukaan suomalaisten on tutkittava Venäjää kuitenkin myös itse eikä vain tyydyttävä idäntutkimuksen suurvaltojen, kuten USA:n ja Saksan, tutkimukseen. Ulkomainen tutkimus on suomalaisille välttämätöntä, mutta se jää vajaaksi, kun sivutaan Suomen historiaa Venäjän naapurina. Suomalaisilla on Venäjään nähden oma näkökulma ja laaja kokemus. Vihavainen muistuttaa, että Suomen liityttyä Euroopan unioniin ”emme ole siirtyneet maantieteellisestä asemastamme mihinkään”.


*
   
Kaija Laitinen

Lähteet:

Helsingin Sanomat 1995-1997
Idäntutkimus 1994-1997
Kanava 6/96
Ulkopolitiikka 2/96, 3/96
Venäjän Aika 2/1997
Ylioppilaslehti 9.5.1997

Kirjallisuus:
Sailas, Anne; Susiluoto, Ilmari; Valkonen, Martti: Venäjä - jättiläinen tuuliajolla. Helsinki 1996.
Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia. Keuruu 1991.