Palvelijattaret luudat tanassa

Helsingin Työväenyhdistyksen Palvelijatarammattiosasto - kyökkikomiteoita, Suomi-mielisyyttä ja Venäjän-vastaista taistelua

Tutkiessaan työläisnaisten järjestäytymistä tämän vuosisadan alussa törmää hämmentävän monissa yhteyksissä Helsingin Työväenyhdistyksen Palvelijatarammattiosastoon ja varsinkin muutamaan sen näkyvimpään jäseneen. HTY:n palvelijattaret olivat erittäin aktiivisia myös maanalaisessa Venäjän vastaisessa toiminnassa vuosina 1904-05. Oliko Palvelijatarosasto erityisen otollinen radikalisoimaan naisiaan, vai mikä selittää heidän poikkeuksellisen rohkeutensa ja aktiivisuutensa? Mihin laittomuuksiin he noina vuosina 1904-05 osallistuivat?

Palvelijattaret muodostivat työläisnaisten järjestäytymisen selkärangan ja äänekkäimmän äänitorven. Selitys tälle löytyy helposti aikakauden sosiaalisesta todellisuudesta. Aina vuoteen 1910 asti palvelijattaret muodostivat suurimman yksittäisen naisten ammattiryhmän. Piikomaan lähteminen kaupunkiin oli maaseudun tilattomien ja torpparien tyttärille useimmiten ainoa tie itsenäiseen toimeentuloon. Yleensä se oli kuitenkin vain välivaihe ennen siirtymistä esim. tehdastyöhön, ompelijaksi tai ”vaimon tehtäviin”. Palvelijattarille ei näin ehtinyt muodostua omaa identiteettiä, vaan he samaistuivat löyhästi palveluspaikkansa perheeseen.
    Perheet taas kohtelivat palvelijattariaan usein orjan tavoin. Palvelijattarien työaikaa ei ollut rajoitettu mitenkään, minimipalkkaa ei ollut määrätty ja asunto-olot ja ruoka olivat kehnoja. Ehkä suurimpana epäoikeudenmukaisuutena koettiin vuodelta 1865 peräisin oleva ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Palkkaussääntö isännille ja palkollisille”. Se määräsi palkollisen palvelusajaksi aina yhden vuoden kerrallaan maalla, kaupungeissa puoli vuotta. Palveluspaikkaa piti vaihtaa marraskuussa, joka oli maalla huonoimman mahdollisen työtilanteen aikaa. Palkolliset siis sitoutuivat ”vuosiorjuuteen” mahdollisimman huonoin ehdoin.
    Muut työläiset olivat jo alkaneet järjestäytyä, ja palvelijattaretkin saivat kuulla siitä huhuja. Yhteiskunnan rakennemuutos kärjisti palvelijattarien aseman epäkohtia. Säätyläisperheiden tulot olivat keskimäärin alentuneet niin, että niillä oli useimmiten varaa palkata vain yksi palvelijatar, joka joutui sitten tekemaan monen palkollisen työt. Edelleen uusi porvarillinen naiskuva teki palvelijattarien elämän entistä vaikeammaksi: se korosti kodin pyhyyttä ja naisen kutsumusta aktiivisena, yhteiskunnallisena äitihahmona. Kuitenkin yhteiskunta hyväksyi mukisematta miesten seikkailut alempiin luokkiin kuuluvien naisten kanssa - ja turvattomina yksin kaupunkiin muuttaneet maalaistytöt joutuivatkin helposti monenlaisen hyväksikäytön uhreiksi tai suorastaan prostituoiduiksi. Emännät hyökkäsivät raivokkaasti palvelijattariaan vastaan syyttäen heidän muuttuneen siveettömiksi, uppiniskaisiksi, taitamattomiksi ja niin edelleen.
    Vuonna 1898 emännät ja palvelijattaret perustivat yhteistyössä Helsingin Palvelijataryhdistyksen, jonka johtohahmoksi pian nousi Miina Sillanpää. Pian emännät kuitenkin erosivat ilmiriidan tuoksinassa yhdistyksestä, vaikka sen tavoitteet olivat sangen sovinnaiset: vaadittiin 10 tunnin työaikalakia, yhtä vapaailtaa viikossa kello 19 jälkeen, sunnuntaiksi vapaata vuoroin aamu- ja iltapäivisin sekä yleistä parannusta työoloihin.
   

Taistelu kovenee

    Helsingin Palvelijataryhdistys ei kritisoijiensa mielestä täyttänyt tehtäväänsä, sillä se oli ”rouvien käsissä” oleva ”wrightiläinen harmoniayhdistys, jonka piirissä oli harrastettava sopusointua, sivistystä ja säästäväisyyttä”, eikä kokouksissa puhuttu työolojen parantamisesta mitään. Pian (1899) Helsingin Työväenyhdistyksen naisosasto perusti radikaalimman ja luokkatietoisemman Palvelijatarammattiosaston.
    HTY:n Palvelijatarosaston toiminnassa olivat näkyvästi mukana monet sellaiset naiset, joiden nimi löytyy myös muiden vuosisadan alussa perustettujen naisten ja työväen ammattiyhdistysten listoilta: Sandra Reinholdsson (Lehtinen), Ida Ahlstedt (Aalle-Teljo), Mimmi Kanervo, Anni Huotari, Maria Laine (Paaso) ja Tilda Öhrnberg. Myös Miina Sillanpää, viipurilainen opettajatar Hilda Pärssinen, tamperelainen Alma Malander ja monet miespuoliset työväenaktiivit kävivät Palvelijatarosaston kokouksissa. - Mainitaanpa vertailun vuoksi ensimmäiseen eduskuntaan 1907 päässeiden yhdeksän sosialidemokraattisen naiskansanedustajan nimet: Ida Aalle, Anni Huotari, Mimmi Kanervo, Jenny Kilpiäinen (Nuotio), Maria Laine, Hilja Pärssinen, Maria Rainio, Sandra Reinholdsson ja Miina Sillanpää. Yhteensä naisia oli ensimmäisessä eduskunnassa 19. Mikä selittää HTY:n palvelijattarien nousun yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi näin selvästi? Vielä enemmän ihmetyttää heidän radikaalisuutensa ja pelottomuutensa Venäjän-vastaisessa toiminnassa.
    Vastaus ei ole aivan yksinkertainen, sillä Palvelijatarosaston kautta sinänsä ei saatu ajettua läpi merkittäviä uudistuksia muuta kuin hyvin hitaasti ja kivuliaasti. Keisarillinen Palkollissääntökin saatiin kumottua vasta työehtosopimuslailla 1922. Palvelijatarosaston jäsenmäärä pysyi sitkeästi pienenä: suurlakon jälkeenkin se oli vain hieman neljättäsataa. Määrä oli aina selvästi suurempi kuin rinnakkaisella Helsingin Palvelijataryhdistyksellä, mutta Helsingissä oli sentään tuhansia palvelijattaria!
    Uusien jäsenien hankkiminen oli aina osastolle suuri ongelma: palvelijattaret olivat valveutumattomia, ja vaikka olisivatkin tienneet kokouksista ja halunneet tulla niihin, esti olematon vapaa-aika aktiivisuuden. Emännät nuijivat lähes järjestään palvelijattarien aloitteet olojensa parantamiseksi. Kaikkein pisimmälle riitti ymmärrystä palkollisasiaa kohtaan perustuslaillisen Naisasialiitto Unionin piirissä ja sielläkin vain suurlakkoon asti. Palvelijattaret joutuivat emäntien ryöpytyksen kohteeksi lehdistössä. Heitä syytettiin mm. herravihan lietsomisesta - ja palvelijattarien lakkoilu oli säätyläistöstä sietämätöntä, sillä ”se koskee vatsaan”. Eduskunnassa palkolliskysymys oli polttavana esillä useita kertoja 1907-09, mutta 1865 Palkollissääntöä ei saatu kumottua. Palkolliskysymys ei enää ollut vain palvelijattarien asia: se sulautui osaksi SDP:n valtiopäivätoimintaa, ja muutkin eduskuntaryhmät ottivat sen ohjelmaansa.
    Osallistumisinto laimeni suurlakon jälkeisinä vuosina yleisesti, ja Palvelijatarosastonkin toiminta oli vaarassa hiipua. Toinen sortokausikin lamaannutti toimintaa. Vielä vuoden 1913 toimintakertomuksessakin jouduttiin huokaisemaan: ”Kulunut vuosi on kuten useat edellisetkin supistunut vaan osaston sisäiseen elämään. Ei mitään ammatillisen taistelun tuloksia ole vieläkään saavutettu.” Vuosi 1917 nostatti ennennäkemättömän järjestäytymisaallon, mutta toiminta katkesi kansalaissotaan ja lamaantui sen jälkiselvittelyissä miltei olemattomiin.
    Helpompaa on etsiä vastauksia palvelijattarien aktiivisuuteen sosialidemokraattisen puolueen luonteesta ja yksilöiden merkityksestä. Työväenliikkeen piirissä vallitsi perinne, jonka mukaan naisilla oli edustus kaikissa järjestöelimissä - vaikka valitettavasti usein katsottiin yhden naisjäsenen riittävän. Tämä perinne oli kuitenkin ilmeisesti alunperin saanut alkunsa naisten lunastettua paikkansa aktiivisuudella, eikä toisinpäin. Luulen, että muutamien aktiivisten naisten tasoitettua järjestäytymisen kivikkoista tietä uskalsivat yhä uudet naiset korottaa äänensä. Samoilla naisilla näyttää olleen lusikkansa kaikissa sopissa, sillä esim. Ida Ahlstedt oli samanaikaisesti viiden vastaperustetun naisyhdistyksen johtokunnassa. Sandra Reinholdsson, joka oli useita vuosia Palvelijatarosaston puheenjohtaja, kierteli maaseudulla useiden muiden lailla agitatsioonimatkoilla. Eduskuntatyöstä puhumattakaan. Maanalaisessa toiminnassa HTY:n palvelijattarien rooli oli erittäin huomattava.
    HTY - tai ehkä paremminkin sen jäsenet - itsessään oli aktiivinen verrattuna muiden kaupunkien työväenyhdistyksiin erityisesti vuosien 1904-05 kutsuntalakkotoiminnassa, työläisaktivismissa ja proletaarikomiteassa. Se selittää osaltaan myöskin naisten aktiivisuutta. Yhdeksi palvelijattarien aktiivisuuden tärkeäksi syyksi esittää eräs 1950-luvun työväenhistorioitsija: ”On ilmeistä, että naisia viehätti salainen toiminta jännitysmomentteineen varsinkin kun kaikki silloin olivat vielä nuoria, aniharva oli ehtinyt täyttää kolmeakymmentä vuotta.”
   

Naiset mukana kutsuntalakkotoiminnassa

    Ylioppilaat ja varsinkin työläiset olivat ratkaisevan tärkeässä asemassa helmikuun manifestin kutsuntamääräysten vastaisessa, perustuslaillisen kagaalin johtamassa ja rahoittamassa kutsuntalakkotoiminnassa. Heillä oli parhaat mahdollisuudet vaikuttaa ”tavalliseen kansaan”. Palvelijattarista olivat Miina Sillanpään mukaan hänen itsensä lisäksi mukana ainakin Sandra Reinholdsson, Ida Ahlstedt, Maria Laine ja Mimmi Kanervo. Mimmi jäi kiinnikin toiminnastaan. Helsingin poliisimestari Carlstedt pyysi 1904 Uudenmaan läänin kuvernööri Kaigorodovilta HTY:n Palvelijatarosaston lakkauttamista tykkänään, sillä sen jäsenet harjoittivat kutsuntalakkoagitaatiota - mikä oli totta. Ehkä siksi, että venäläisillä oli taipumus aliarvioida työväenliikkeen ja varsinkin sen naisten toimintaa, osasto sai jäädä henkiin.
    Katumielenosoituksia ja salaisia kokouksia
    Bobrikovin murhan jälkeen kesällä 1904 alkoi julkisuuteen ilmaantua ”Proletaarikomitean” allekirjoittamia lentolehtisiä. Naiset levittivät näitä ja muitakin, myös porvarillisten valmistamia lehtisiä paitsi kaduilla mm. yliopistolla niin aktiivisesti, että he olivat suorastaan proletaarikomitean kantava voima. Lentolehtisissä kritisoitiin tsaarinvaltaa, Japanin sotaa ja militarismia, kirkkoa ja senaattia ja kirottiin kuolemaa ”kansan ruoskijalle”, uudelle kenraalikuvernöörille Obolenskille. Vaadittiin laillisuutta, kokoontumis-, sanan- ja painovapautta, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja yksikamarijärjestelmää. Naiset järjestivät katumielenosoituksia ja ”kyökkikomiteoitakin” palveluspaikkojensa keittiöissä. He järjestivät myös työväen salaisia kokouksia.
    Sandra Lehtinen (os. Reinholdsson) on kertonut, että proletaarikomitean toiminnassa oli anarkististakin sivumakua: se suunnitteli Aleksanterin patsaan räjäyttämistä, jota varten jaeltiin pieniä pommeja. Porvarit kuitenkin estivät räjäytyksen.
    Työläisnaisten liitto, johon myös HTY:n Palvelijatarosasto kuului, ei saanut 1904 lupaa vuosittaisen edustajainkokouksensa järjestämiseen. Kokous päätettiin pitää salassa. Ongelmaksi muodostui kokouspaikka: kolmea salaista istuntoa varten tarvittiin kolme paikkaa. Ensimmäinen päätettiin pitää Mimmi Kanervon kotona syntymäpäiväkesteiksi naamioituna. Mimmin mies istui ikkunan ääressä viulu sylissä valmiina aloittamaan soiton merkiksi, että paperit oli heti piilotettava, jos jotain epäilyttävää näkyisi. Toinen istunto oli vielä jännitävämpi: se pidettiin bobrikovilaisten äänenkannattajan Finljandskaja Gazetan päätoimittajan asunnossa. Isäntä oli jopa antanut palvelijattarelleen rahaa kahvileivän ostoon, sillä verukkeena olivat jälleen syntymäpäivät. Kokouksessa tehtiin ”jyrkkiä vallankumouksellisia päätöksiä”. Kolmas istunto pidettiin Helsingin Palvelijataryhdistyksen huoneistossa. Kokous herätti paljon huomiota ja ihailua: se mitä miehet eivät uskaltaneet, sen tekivät naiset!
   

Työläisaktivistijärjestö aloittaa toimintansa

    Vuonna 1904 perustettiin SDP:n yhteydessä työläisaktivistijärjestö, jonka tarkoituksena oli kutsuntojen vastainen työ ja sosialidemokraattisen puolueen toiminnan jatkaminen maan alla sen mahdollisen kieltämisen jälkeen. Suurin ero porvarillisvetoiseen kagalismiin ja työläiskagalismiin verrattuna oli suvaitsevaisempi asenne väkivallan käyttöön. Väkivalta rajoittui koviin sanoihin vuoden 1904 aikana, mutta myöhemmin järjestön miesjäsenet tekivät jopa poliittisia murhia. Naisistakin jotkin kantoivat asetta, ja yleisesti puhuttiin, että niitä tultaisiin tarvitsemaan.
    Työläisaktivistien tärkeimmät naisjäsenet olivat Mimmi Kanervo, Maria Laine, Sandra Reinholdsson, Miina Sillanpää, Ida Ahlstedt ja Alma Malander. Maria Laineen mukaan naiset tekivät ilmaista työtä sillä aikaa kun miehet olivat juomingeissa (perustuslaillisten) aktivistien kanssa. Aktiivisen vastustuspuolueen rahoitus menikin usein rellestämiseen, ja agitointi muodostui työläisaktivistien miehille elinkeinoksi.
    Palvelijattaret pitivät myös kotonaan salaisia kokouksia ja piilottelivat tulenarkoja papereita. Muutamaa uhkailtiin ja heidän luokseen tehtiin kotietsintöjä. Sandra Reinholdsson oli jopa tulla ammutuksi puhujamatkallaan Kuopiossa. Ida Ahlstedtilta meni omistamansa ravintolakin ratsioissa ja ”rääkkäyksen” takia.
    Nämä naiset paitsi vaaransivat oman ja perheidensä turvallisuuden, tekivät määrättömästi ilmaista työtä aatteensa ja sosiaalisten ja poliittisten päämääriensä eteen. Ei liene sattumaa, että samat nimet löytyvät kansalaissotaa käsittelevistä teksteistä ja olivat vielä kymmeniä vuosia myöhemminkin poliittisen vasemmiston suuresti kunnioittamia tienraivaajia. He olisivat varmasti ponnistaneet esille ilman Helsingin Työväenyhdistyksen Palvelijatarosastoakin, mutta on luultavaa, että Palvelijatarosaston elinvoima alkuaikoinaan on paljolti heidän ansiotaan. He olivat hyvin merkittävässä roolissa (myös laillisissa puitteissa!) luotaessa pohjaa naisten järjestäytymiselle tulevaisuudessa.
   

*

Päivi Pihlajamäki

Lähteet

    Artikkeli perustuu Päivi Pihlajamäen proseminaariesitelmään 12.3.1997, missä käytettiin tärkeimpinä alkuperäislähteinä HTY:n Palvelijatarosaston arkistoa, ja Y.K. Laineen kokoelmaa (Työväenarkisto).
    Kuvalähde: Kansan arkisto.